Sunday, June 27, 2010

Why, sometimes I've believed as many as 6 impossible things before breakfast

Hankala kirjotella arkisia asioita, inhoan omaa ääntäni, kuulostan niin tyhmälle. Päivittäisilmiöistä ja hassuista päähänpinttymistäni on tuhat kertaa yksinkertaisempi puhua kuin omista jutuistani. Omia asioita on paljon mukavampi pitää salaisuutena, pantata kuin aarretta, josta katoaa kaikki taianomaisuus jos sen avaa toisille. Täti Terapia joskus sanoi mun manipuloivan keskustelua aiheesta toiseen kun en halua miettiä omia tuntemuksiani.. Oon sittemmin pistänyt merkille kuinka toi käy ihan joka kerta, mutta enää asiasta ei oo huomauteltu. En kyl usko minkään istunnon olevan turha, mutta pelkään ajan tuhlaantuvan jollei koko ajan miettimässä syntyjä syviä. Terapian jatkuminen ei ole mikään itsestäänselvyys.

Lääkärin, minun ja Tädin paperi on kirjoitettu ja lähetetty, nyt vain sormet ristiin maksaako kaupunkini toisenkin terapiavuoden. Kaikki vakuttelee et "Juu, varmasti jatkuu - eihän tätä voi nyt keskeyttää", mutta en usko. Vittu niin monta vuotta sain ravata paikasta toiseen ja ruikuttaa sponssia, että en usko ennen kuin myönteinen päätös on kädessäni. Koska se tulee ja tuleeko lainkaan niin en tiedä.. En ole ajatellut mitä tapahtuisi jos sitä ei jatkettaisi. Kelaa kiinnosta, omakustannus out of question. Sokerina pohjalla syksyllä alkaa koulu, sillä olen nyt käyttänyt kaikki poissaololukukauteni. Jos en nyt tee jotain niin ekana lähtee oikeus opiskelupaikkaan ja toisena asunto. Vieläpä marraskuun aikana, johon mennessä mun pitäisi haalia puolen vuoden OP:t tai vuokrasopparia ei uusita. Sitten oltaisiin kusessa, whii!


...Mut ei mua juuri pelota. En huolehdi tai välitä. Katon huurrelasien läpi maailmaa, kahlaan usvassa tai olen jossain tunteita turruttavassa keijupölypilvessä (ei siis missään anarexia-prinsessamaailmassa vaan Peter Pan, nuijat!). Jaksan pyöritellä niitä päivittäisilmiöitä ja vastaan tulleita nippelitietoja, mutta on vaikea uskoa välittävänsä niin mistään. Teen kotitöitä ja käyn suihkussa automaatiosta tai velvollisuuden vuoksi, neuroottiseksi olen ihan liian lahna. Käytöstavat on kulissien ylläpitoa varten ja niin edelleen. Kun ne ovat kunnossa saa koomata ilman konflikteja ja keskeytyksiä. Ystävät ja rakkaat väsyvät, loukkaantuvat ja sättivät ikuista laiskapaskaluurseria, mutta ei sitä hymyilevää hahmoa joka on ajoissa paikalla ja parffyymia hiuksissaan.

Ihan yht hyvin voisin maata sängyssä ja antaa kuolan valuta poskea pitkin, samantekevää ja ihan sama. Yksin omassa kodissa siihen olisi kaikki mahdollisuudet, mutta päinvastoin lyhyessä ajassa olen kasvanut enemmän aloitekykyiseksi ja vastuulliseksi itestäni ja ympäristöstäni. Kai ne on hyviä muutoksia, isojakin ehkä, mutta ei ole mitään syytä onnitella mun olemista parantumaan päin. Toimiminen perustuu vain kylmälle ja tylylle faktalle ettei mua kukaan tule halaamaan, ei lohduttamaan, ruokkimaan, pelastamaan, passaamaan ja nostamaan. Kannattaa siis harkita kahdesti vetääkö vetämällä maton altaan, hanskat tiskiin tai rannet-auki-napit-naamaan, koska kukaan ei tule minua pelastamaan. Marttyyrinäytelmää ei voi olla ilman yleisöä, bohoo!


Ajotietä ylittäessä teen poikkeuksen ja suljen silmäni. Murskaisin ryhävalaan kokoisella ruhollani railoja asvalttiin ja tuhoaisin jonkun haaveet päästä enää ikinä katsastuksesta läpi. Konepellin kosketuksen jälkeen en vaan välittäisi, en tuntisi koskaan enää. Eikö kukaan muu tunne kuinka kovaa ilmakin puristaa rintakehää?

11 comments:

  1. tokavika kappale osui, tai oon pyöritelly ihan samoja juttuja päässäni. pitää pitää ite itsestään huolta, ei kukaan muu tuu tekemään sitä vaikka kuin haluis.

    ReplyDelete
  2. Voi -----. tekstit viimeisen kuvan ylä-ja alapuolella. suoraan omia ajatuksiani. pelottavaa. siis aivan täysin, tismalleen ja tarkalleen samanlaisia. tosin itse en ole saanut sitä toimintaa aikaan vaan koomaan yhä. no, ehkä joku päivä.

    ReplyDelete
  3. Aika samanlaisia ajatuksia... Mietin vaan, että jos "annan" itselleni luvan parantua. Mitä sitten tapahtuu? Toisaalta haluan uskaltaa ottaa sen riskin ja katsoa, miltä maailma sitten näyttää.

    ReplyDelete
  4. Oot kyllä niin oikeassa tuon faktan kanssa, että pittää ite ottaa itteensä niskasta kiinni ja pistää tekemään jotain, ettei kukaan tule puolestasi säälimään ja halimaan. Itseltä myös välillä lipsuu ranttalipuolelle tuo elämä, mutta karu totuus herättää todellisuuteen.

    Niin, tässä kai pitäsi alkaa kasvamaan aikuiseksi.

    ReplyDelete
  5. ooh pakko vielä lisätä, että tajusimpa juuri että sekös se aina kiehtookin anoreksiassa kun saa olla tekemättä mitään ihan luvan kanssa, ettei vaan pääsisi huonompaan kuntoon ja kaikki säälii ja ah kun kaikki paapoo ja höösää puolesta.

    ReplyDelete
  6. Aina kannattaa yrittää parempaan. Toivottavasti terapia jatkuu ja jaksat käydä koulussa. Jos siinä sivussa voisi rakennella elämää uudellaiseksi. Tai jotain. Itse kirjoitan parantumisestani, ja on mahtavaa huomata puolen vuoden aikana tapahtuneet muutokset. Ehkä sinullakin menee paremmin.

    ReplyDelete
  7. taas kerran pistit miettimään.

    ReplyDelete
  8. minä tunnen kuinka ilma puristaa.

    ReplyDelete
  9. Kafi, toivottavasti saat toisen vuoden terapiatuen kelalta. Itse vuodenvaihteessa jännitin samaa ja sain positiivisen päätöksen. Puolen vuoden päästä pitääkin anoa vielä kolmatta vuotta joka on sekin mahdollinen, mutta käyntitiheys laskee kahdesta kerrasta viikossa yhteen kertaan.

    Teki mieli sanoa, että juttujasi luettuani olen sitä mieltä että sinulle jos jollekin kuuluisi kaikki hoito; saat kirjoituksillasi ainakin minun kohdallani niin paljon hyvää aikaan :) Mutta sitten tajusin, että yhtälailla se hiljainen ahdistunut blogien lukija joka ei koskaan sanaakaan uskaltanut kirjoittaa on yhtälailla se henkilö jolle kaikki hoito myös kuuluisi, jos jollekin.

    Tekisi mieli lähteä itse opiskelemaan psykologiaa vain siksi, että olen potilaan näkökulmasta nähnyt kylmän totuuden psykologien vähyydestä. Ehkä voisin sillä ammatilla pystyä pitämään itsenikin kunnossa... olo on, että jos nykyisistä ongelmistani selviän niin tulen olemaan henkisesti paljon vahvempi kuin yhden ihmisen itselleen tarvitsee olla. Se on tietysti vain tunne sekin...

    ReplyDelete
  10. Oh, en olekaan ainut laatuani. Ajattelen samalla tavalla kehostani kuin sinä. Suljen muuten myös silmät kun ylitän tietä... Oonkin btw ihmetelly noita saatananmoisia railoja asfaltissa, ja miks ne on just välillä mun koti - jätskikiska x__x. Eihän tästä luuserilihavasta muuhun olekaan kun mussuttajaksi.

    Kannattaa lukea Olivialehden uusimmasta numerosta juttu psykoterapiasta. Siinä kirjoittaja on käynyt terapiassa parhaillaan 3krt/vko (vai oliks se neljä) ja nyt on 6vuotta takana. Se keskittyy juuri tuohon, että kukaan ei hitto vie tule pelastamaan vaan kaikki työ pitää tehdä ihan itse. Sekös tässä masennusahdistusitsetuhosyömiswamoilussa onkin juuri syvältä perseestä: olisi niin helppo vaan käydä jossain fyysisissä hoidoissa ja uskoa paraneminen lääketieteen käsiin...

    Mut kun ehei tätä niin helpoksi ole tehty. Noh, pidän peukkua että saat terapiaan jatkoa (ja jännään omasta puolestani myös et miten mun käy).

    ReplyDelete

HUOM ole kiltti ja käytä jotain nimimerkkiä anonymous-sijasta, että eri vastaajat erottuisivat. Vastaan kommentteihin tähän samaan boksiin. :) Ethän kommentoi vain mainostaaksesi omaa saittiasi. Kiits. Nyt haluan kuulla jokaisen ajatuksesi, hyvät ja pahat. Avautuminen on sallittua, ellei jopa suotavaa ♥