Friday, July 30, 2010

Miten niin kaksi menoa päivässä on aivan liikaa?

Mitä kauemmin lykkää kirjoittamista sitä vaikeammaksi se käy. Läpi purettavat asiat kasautuvat, unohtelen tai siirrän niitä piiloon mielessäni, hengitän raskaasti ja uupuneena kun omaan rauhaan ja rauhoittuniseen ei ole ollut aikaan. Olen kroonisesti väsynyt, uupunut ja välinpitämätön, sekä sisäisesti riekaleina, sillä jossain määrin olen muuton jälkeen ollut sosiaalisempi, sievemmin pukeutuvampi, toimeliaampi jne.. Mutta koenkin aivan yksin asuessa sotkun ja saamattomuuden vielä ahdistavammaksi kuin ennen. Peiton alta ei enää löydy suojaa ja turvaa.

Kaikki päivät on menneet rämpiessä asioilta toisille, toimintaterapeutilla, lääkärillä, joskus ystäviä nähdessä, kaupassa, epätoivoisesti alennushyllyillä (yök, en enää ikinä mene alemyynteihin!). Pelkään enemmän kuin koskaan ettei minulla ole enää oikeita ystäviä tai kelpaanko vielä niille vuosia säilyneille kamuilleni, joita en ole vain aikoihin nähnyt. Vaikken aina jaksaisi olla seurassa, pelkään hulluna hylätyksi tulemista. Puhun lekurikäynneistä myöhemmin, nyt vähän ihmissuhteista joista olen ikuisesti epävarma ja ymmälläni.

Johtuuko uuden asuntoni iloisesta esiripusta tai jostain, mutta tuntuu taas kun kaikki lähimmäiseni painostaisivat painostamistaan nyt vain "lopettamaan nuo sekoilut". Kasva aikuiseksi! Mee kouluun! Mee töihin! Aja ajokortti! Varaa hammaslääkäri! Örvellä yökerhossa ja ota taksi kotiin! Joo. Eli maailma kääntyisi taas oikealle akselille jos vain potkisin itseäni pikkaisen lisää persuksille, niskasta kiinni, vähän asennetta ja a vot! Siitä huolimatta että kaikki tuntuvat vannovan hampaat irvessä suorittamiseen, saan osan niitä tyypillisiä syviä huokauksia ja säälikatseita päälleni jos kaikki ei mene suunnitelmien mukaan.

"Olisihan se pitänyt arvata, Kafi kun on vähän tollanen."
"Tämä on jo mun kolmas kesä mikä on pilalla noitten sun juttujes takia, etvoisheilopettaajo ja mennä tekee sitätätätota."
"No, mutta sä *olet* mulle paljon velkaa että oon yhä hyvä ystäväsi."

En vain tajua.. jos kaikki on kiinni asennevammastani, siitä että olen laiskapaska, itsepintaisesti vain huomionhakuinen ja välinpitämätön luurseri, joka vaatisi vain vähän raipaniskuja selkäänsä niin miksi samalla... samalla ihmiset myöntävät, että en ole ihan samanarvoinen, yhtä hyvä, lahjakas, jaksava tai puhdas? Olen ymmälläni. En taas vaan tajua mitä minusta ajatellaan, mikä oikein olenkaan. Tunnistan vain katkeruuteni, sillä "tavisten" syyt tehdä ohareita tuntuvat aina niiiiin obviously anteeksi annetavilta, es. krapula, aikataulujen päälle tullut panoseura, toisiin kavereihin törmääminen, exän kukkaruukun hoitoon ottaminen, etc etc. syyt, töräytettiin ne sitten miten törkeästi tahansa..



Anteeksi vielä päivityspaussista ja tekstin epäselvyyksistä, koetan saada tämän uuden Blogspotviritelmänkin haltuuni kun vain pystyn ja jaksan. Piristäkää hei perjantaitani ja kommentoikaa mieleen painuneita ohariselityksiä, joko omia tai toisten sanelemia, pitivät paikkansa tai ei (ohoh ja miksi ei?) Aurinkoista viikonloppua!

Monday, July 19, 2010

Ystävällisiä pilviä yksinäisellä taivaalla



Mökkireissu kaveriporukan kanssa onnistui yli odotusteni. Seurueemme koostui minun ehkä lähimmästä ystävästäni, hänen frendistään (with benefits I bet) ja tytöstä, josta haluaisin saada paremman ystäväni.

Matkalla olin ihan hirveä, nolo, inhotti kun kyydissä oli käytännössä joku minulle ventovieras, joka varmasti jo ennen perille pääsyä ajattelee vihaavansa minua! Silti vuodatin ajomatkalla viimeisiä ihmissuhdekriisejäni ja pahaa oloa, jotta ne eivät löytäisi reittiä mökille asti. Kumma mutta toimii! Jäin silti häpeämään ja katumaan suuni avaamista, vuodattamista, ja suoraa itsekeskeistä monologiani toisten seurassa. Kun sain ongelmat lakaistua pois niin uudet möröt kasvoivat sisälläni.

Pelko tuomituksi tulemisesta ei hellittänyt, mutta muuten minulla oli oikeasti kivaa! Varmaan kivempaa* kuin koskaan lähimuistissani jonkun kaveripoppoon kanssa! Pääsin mukaan kuvittelemaan jospa minullakin olisi kesäloma, sellainen liian lyhyt ja äkkiä ohitse oleva, jolloin ei ole varaa jäädä polkemaan paikalleen vaan ilo pitää ottaa irti joka hetkestä.. ja/tai osata elää hetkessä? Yhh.. kuulostaa taas niin hankalalta ja absurdilta. Hankalaa ja työlästä on myös suurinosa kavereitteni vapaa-ajan iloista: bileet, sosialisoinnit, baarit, aineet, energisesti riehuaminen, ravaaminen ja nauraminen. Osallistuminen, läsnäoleminen, omien suojamuurien laskeminen, no way, not for me.


Pääasia ettei tarvinnut joka sekunti olla niin helvetin yksinäinen: yksin oleminen ja yksinäisyys kun eivät ole sama asia. Sain nyt olla mukana, jossain mukavassa, huomata toistenkin viihtyvän. Ehkä myös aavistuksen verran minun läsnäolostani, eikä toisinpäin tai "ihansama" olenko messissä vai en. Ei haitannut jos en skoolannut toisten kanssa kuoharia, sytytellyt savukkeita tai nukkunut iltapvä kahteen. Noustessani yksin toisena aamuna uskaltauduin heittämään lämpimään järviveteen talviturkkini, keräilin metsästä 1/2 mukillista kypsiä metsämansikoita, vähän siivoilin ja raahasin kaivosta tuoretta juomavettä. Kaveriporukan noustessa kahden maissa paisoin heille ison kasan rasvaisia aamiaislettuja, joita porukka nautti ulkoterassilla termarikahvin ja (sillipurkkeihin säilötyn!) mummoni mansikkahillon kera. ♥

Wednesday, July 14, 2010

Pakoon maalle, metsään, pusikkoon

Harmittaa kun on nyt on jäänyt kirjoitusvälistä sellaisia päiviä, kun olisin halunnut purkaa päiväkirjamaisesti fiiliksiäni ja tapahtumia. Lähiaikoina tekstit on enemmänkin olleet jotain... aiheita. Raskaan päivän päätteeksi on vaan niin kuluttavaa ja raskasta käytä kaikki uudelleen läpi, saati jos jaksan kirjoittaa ylipäätään mitään.tunteitani. Lähiaikoina aiheet ovat valuneet päiväkirjamaisuuksista joihinkin muihin läheltä liippaaviin asioihin. Välinpitämätön-väsymys-ahdistus-depis vallitsee elämässäni, en tajua kauanko voin näin enää elää. Alan taas vetäytyä introvertiksi itseeni, arkailen Oikeista Asioista puhumista muille, en uskalla luottaa toisiin, hävettää, entäs jos tulen tuomituksi, arvostelluksi tai hylätyksi.. tai muuten vain rikon viimeisiä lasipintoja jalkapohjieni alla.

Mutta kukas sen näkee, oma kulissi kullan kallis. Kuten olen monesti sanonut: en ole klassisessa mielessä ujo (lue:hiljainen hissukka). Kun pitäisi sopeutua ryhmään saatan olla hirmureipas, tehdä itsestäni vitsiä, piilottaa häpeäni ja peljoni ylikierrosten taakse, sekä kuvittaa puhettani jollain satiirilla ja itseironialla. Ainakaan kukaan arvostelijani, haukkujani, vihaajani, ei voisi siihen vedota etten tiedostaisi omaa alemmuuttani. Mikä hieno suunnitelma, puolustusmekanismi. Ja minusta tosi loogisesti ajateltu ja järkevästi perusteltukin.

Epäaitoudella ei silti saa ystäviä, tuttuja ja tuttavia kyllä maailman ääreen. Mutta tällaisella arkuudella, itseinholla ja ahdistuksella, tajusin itku silmässä toissapäivänä että minulla ei oikeasti ole ystäviä. Osaan nimetä kaksi oikein hyvää. Muutaman sellaisen johon pitää vuodessa vain kerran-pari yhteyttä. Kun joskus mustasukkaisuudessani olen manannut ettei minua pyydetä, kutsuta, muisteta mihinkään "koska olen vähän sellainen", ja en perustavoiltani muutenkaan mikään baarikatti... mutta kyyneleitä alkoi tulla kun tajusin, että ei minunkaan varmaan yli sadan ihmisen puhelinmuistiossani ole ketään kelle soittaa.

Matka vie jälleen maalle, mutta onneksi Ei kera Äidin tai Poikkiksen, joten minulla saattaisi olla ohut mahdollisuus selvitä lyhyestä reissusta ilman kompulssiivista syömistä ja jokatoiseen lehtikasaan purjoamisesta. Tuttavaporukalla voisi olla oikeasti mukavaa, rentouttavaa ja hauskaakin! Ehkä tuttavuuksien kanssa voisi uskaltautua tapaamaan useammin, ystävystymään, tai edes hetken iloitsemaan ettei ole ihan ypöyksin? Peökään silti aina pahinta, olevani the ultimate party pooper, tikku perseessä oleva nipottaja ja ylihuolehtija, onko paikat siistit, ihmiset happyface ja kalat muodostelmauimassa järvessään. (Lisätkää tähän keksimäänne turhaa hysteriaa). Aina sama vali, sama pelko. Lähtöaamuna kaikki muuttuu ylitsepääsemättömän ahdistavaksi ja haasteellisen vaikeaksi. Miten kukaan voi vaan ottaa rennosti?! Aijoo, ehkä se olen vain minä jonka kuuluu kärsiä huonoa omaatuntoa hyvästä olosta ja onnellisuudesta. No ehkä minäkin jos lyön laiturilla aivoni lahnaksi..

Mutta mutta... pakko se on mennä. Ehkä vältän ahdistuksen jos istun terassin hiljaisuudessa mölläten puita ja vettä kuin retardimummo. Antaa lehtien havista ja lakaista pois ylimääräisiä paineita. Kuulostaa lempeälle. ospa sittenkin kaikki ei olisi aina helvetin päin vittua ja voisin palata takaisin palasen pala ehjempänä, aavistuksen levänneenä, ja jos en kotia päästyäni jaksa kirjoittaa päivisotteita viikon takaisista jutuista niin sentään tehdä jotain tälle rumalle ulkoasulle. :--D

Leppoisaa aurinkoa, sulavia jäätelöpalloja ja sosialisointia ♥
Nyt menoksi!

Saturday, July 10, 2010

Terapiatauko ja harmaita päiviä hellesäässä

Nyt saatte erikoiset kuvat. Olin muokkaamassa Bloggerilla listaa ja hups onnistuin deletoimaan koko viestini ja päälle draftin auto save. Moukan tuurilla Preview-sivu oli yhä auki, joten pystyin nappaamaan sillä tekstistäni teille screenshotit koska copy+paste halusi myös irvailla kustannuksellani. Noloo.






Kertokaa, kommentoikaa, coffee's on me!
xxx Oletko käynyt koskaan psykoterapiassa? Minkä "koulukunnan" (es. psykoanalyyttinen, kognitiivinen jne.), ja mitä jäi päälimmäisenä käteen?
xxx Oletko ottanut kropastasi kuvia nähdäksesi tai vertaillaksesi
kokoasi? Mitä tunteita ja motiiveja siihen liittyy? Näytätkö kuvia eteenpäin?

Huom huom. Rauha ja vapaus omille kokemuksille, jos joku kokee pakottavaa tarvetta jakaa näkökulmaansa naamakirjan teinityttöjen pröäna-kuvista niin kenties toimivinta tehdä se ko. saitilla. :3 Kiits.

Monday, July 05, 2010

"And all the pain I put you through/ I wish that I could take it all away/ And be the one who catches all your tears

Se ei soi. Ei soi, ei soi, eisoieisoieisoi!! Hmph. Älä ny vielä, kellohan on vasta yhdeksän. Mutta enemmän kuin terapian jälkeen puoli kolme tai kotona kello viisi ja seitsemän! Pelkään melkein kuollakseni kännykän pirisevän, mutta samalla en jaksa kestää odotusta. Voisinhan mä soittaa itsekin, nii, ei se niin iso asia ole. Mutta jos sovittiin että puhutaan tänään! Jos silloin ei soita niin on varmana muuttanut mielensä, pohtii jotain rumaa ja hylkäävää.

Palat tarttuu kurkkuun, olen yhä huono puhumaan voidessani tosi pahoin. Ei että minulla olisi sellaista ystävää kelle keskustella, avautua ilman pelkoa tuomituksi ja vihatuksi tulemisesta. Parhaiden ystävien kanssa voi olla oma itsensä, muttei koskaan kaikkea. Poikaystävälleni paljon enemmän. Mutta nyt petin ja loukkasin häntä typerällä, harkitsemattomalla ja pilana tarkoitetulla käytökselläni. Ennen kesäkuista muuttoani olin kurkkuani myöten täynnä iljetystä, ahdistusta ja kuvotusta kämppäkaverielämistä kohtaan. En kämppistäni, pitäisin häntä yhä minulle tärkeänä ja ystävänäni, vaikka välillä purin ärtymystäni hänen tavoistaan valittamalla ja käytännön pilalla. Suolan ja sokerin paikkoja en ikinä sekoittanut, mutta tässä se tulee: olen ripotellut kämppiksen kaakaoon sokeria. Tai käyttänyt tasoitukseksi hänen pesupulveriaan kun lakkasimme jakamasta minun pulvereitani. Tyhmää, lapsellista, mutta vissiin olen niin nuija etten en osaa erottaa pilaa perisynnistä?

Palaset ja lasinsirut nousevat taas kurkkuuni. Eilen, joskus alkuillasta, kissat olivat löhöilemässä, Poikkis koneellani ja minä aloittelemassa hänelle ruoanlaittoa. Mutta maailma jähmettyi. Läppärilläni oli jotain, vitsiksi ottamani valokuvat yhdestä kämppispilastani, joka toisen katsojan silmissä olivat kaikkea muuta kuin naurunaihetta. Joo, onhan se lapsellista ja mautonta askarrella "F u roomie!"-niminen kuvasarja, jossa lavastaa pesevänsä vessan toisen hammasharjalla. Äh, korkeintaan kerrankaks kosketin keraamiosaa/muovia, en ole niin extreme kuin seitsemän vanhana pojat kirkon iltapäiväkerhossa, jotka upottivat pehmoleluni pyttyveteen ja solvailivat oppimillaan seksuaalisanoilla.

Laukku, Vaans:it jalkaan, ja ulko-ovi.
Sammutin hellan, nappasin avaimet ja juoksin vähäisissä hellereleissäni perään. (Oh lol wow, hyötyä siitä että tykkään pitää kotona flip-floppeja).

Itkuvikisten yritin selittää, mutta hetkessä ei ollut puhuttavaa. Muuton jälkeen en ollut näyttänyt kuvia kellekään, sillä mielialani kohennettua tekoni hävetti sen verran ettei siitä selvin päin selostaisi. Mutta tekohetkellä en ollut känniääliö, ei siis lieventäviä asianhaaroja. Humalassa kaikki on automaattisesti paljon anteeksiannettavampaa.. Näin hänestä tekoni oli täysin käsittämätön, kuinka voin vihata jotakuta noin paljon, ja kuinka vieläpä voin käyttäytyä niin sairaasti että Dexter-tyylisten sarjamurhaajien tavoin otan voitonmerkkejä synneistäni. Mutta ei se ollut tarkoitus! Vaan pilaa!

..Mulla on vaan paha olo. En vaan osaa enää välittää kaikesta, pysty tai jaksa aina piittaamaan. Se vaan on totta, ei mikään bläblää-tekosyy. Kamalin, repivin ja pahin oloni tulee ikävästä, toisille aiheuttamista vaivoista, murheista ja haavoista. En osaa sanella tähän mitään korulauseista loppua. Verbaliikkani ei riitä runotyttöproosaan rakkaudesta rakkaalle. Pyydän vain anteeksi ja lupaan yrittää, loput pitäisi olla sanomattakin selvää.


Kisut löhöilee hassusti, pidätän itkua, kello on yli puol kahdentoista ja puhelin ei ole vielä soinut.

Saturday, July 03, 2010

Mieltä raastaa, keho täynnä saastaa + pari Blogivinkkiä!

Olen alkanut huomattavan ökäävästi toistaa itseäni. Mielialani on kuin ikävystyneenä ja pahantuulisella roskakalalla. Kesäpäivissä ja lähimmäisten lomissa ei itsessään ole mitään vikaa, mutta minulla vaan on ahdistusta, painetta mahanpohjassa ja turvotusta ruoasta. Päälle vielä iloisen kanssaseuran merkitsemättömät, viattomat lausahdelmat, joista päätän repiä huonoa esimerkkiä ja valua alemmas itsetuhossani. Tähän malliin: Seuralaiseni kieltäytyy kaikista herkuista, syö näennäisesti vähemmän kuin minä ja vielä kommentoi kuinka voin lahdata lautaselleni niin paljon. "Eihän nyt vaan mene överiks?"

Myös aterioilla käydyt liikuntakeskustelut ovat myös kuin henkilökohtaista sättimistä minua kohtaan, huono omatunto alkaa välittömästi kaivaa jos jonkun reippailua suitsutetaan. Lopputulos: En kestä lähimmäisteni piilosättimistä laiskaksi ahmatiksi tai muuta syyllistämistä, siispä revin marttyyrimaiset läskivertailut itseeni vaikka puhe olisi ollut jotain niinkin viatonta kuin enoni kylään pyöräileminen. Tosiasiassa kukaan tuskin on ollut kiinnostunut minusta ja ikuisesta safkadilemmastani niin hevon vittua, mutta minäpä itse tiedän parhaiten kaikki syyt ja ajatukset vihata minua.

Voisin kertoa ihanista juhannuksenjälkeisistä kesäpäivistä lähimmäisteni kanssa, mitä kaikkea pientä ja elämisen arvoista maailma on yrittänyt tunkea ahnaan nenäni eteen, mutta päällimmäisenä pysyy vain itseinho, kuvotus, piittaamattomuus, vetäytyminen, krooninen uupumus ja painoin n. 6kg seilaaminen ylösalas. Vituttaa kun langaton nettini ei toimi, vituttaa kun niin pienellä panostuksella voisin säästää lähimmäisiäni kuulemasta ainaisesta ruoka-angstista ja vituttaa kun parissa päivässä on taas mennyt 50€ ruokakaupan kautta suuhun, reisiin, roskiin tai pönttöön. Ehkä näissä postauksissa olisi järkeä jos kaikki ei olisi aina angstbohooviil-tajunnanvirtaa vaan niitä konkreettisia arjen kömmähdyksiä. Kiinnostaako edes ketään? Kumma jos ei, mikäs sen mukavempaa kuin nolaava sosiaaliporno allekirjoittajasta. :P

-----

Psst, testailen Blöggerin uusia leiskahirviöitä ja en niin tykkää... joten, älkää välittäkö jos väliaikaisesti sivu näyttää kaaokselta. :> Jos jollain olisi vinkkejä Blogggerin vanhoihin kunnon html-ulkoasusaitteihin niin otan mielelläni vastaan.

PS: Tässä pari suosikkiani/vinkkiäni kaikille Bloggeria käyttäville, ja miksei muillekin bloggaajille. :)

  1. Kuten kaikessa painetussa mediassa: panosta luettavuuteen! Eli että tekstiä ei tarvitse maalata tai tuijottaa suurennuslasilla. Superyksinkertaisuus ei ole miinusta, koska omalla kohdallani liian hankalalukuiset/epäsiistit sivut joutuvat ra'asti heti suljetuiksi.
  2. Esittelytekstiin kandee panostaa. Jos haluat olla tosi massasta poikkeamaton, mielikuvituksellinen, tylsässanainen, ja uskot ikäsi olevan oikeasti kiinnostavaa, sekä sukupuolesi mahdotton arvaita niin ota mallia tästä: "18-v tyttönen Tampereelta kirjoittaa muodista, shoppailuista, ja kaikesta elämästään maan ja taivaan välillä"...
  3. Mitä enemmän otsikkoa on mietitty, sen parempi. Otsikointi on vaikeaa, joten lyriikat ja sanaleikit on fine by me, mutta paras otsikko on kuin sanomalehdestä: informatiivinen, huomiota herättävä ja lukemaan houkutteleva
  4. Minun mielestäni Bloggerin kommenttien kirjaintunnistus on turha. En ainakaan itse ole vuosien varrella törmännyt huomattavaan spammiin, mutta enemmän harmaisiin hiuksiin kun on pitänyt kirjautua sisään, kikkailla kirjaintunnistuksen kanssa ja samalla rukoilla ettei oma kommentti katoa bittiavaruuteen. Jos välttämättä haluat pelätä spammia niin älä sentään käytä kirjaintunnistusta jos luet kaikki kommentit ennen kuin ne julkaistaan sivullasi. Koska, öö, turhaa...?
  5. Pidä ajantasalla, linkitä vanhoihin viesteihin jos pelkäät uusilta lukijoilta menneen "jotain ohi" tai toista kuka hlö. X nyt olikaan elämässäsi. Plus, kivaa on aina muistaa toisia kirjoittajia, ja linkata, jos aihepiiri on koskettanut kumpaakin. Yms. Internetin riemumaan mukavat sivut, nettikaupat, jne, on aina iloa josta helposti jakaa toiselle!
  6. Suosittelen Blogilista.fi :lle rekkaamista, sillä kaikki eivät käytä esim. Google-readeria.
  7. Älä vedä heti hernettä nenään, Internet on jokamiehen leikkikenttä, jossa on myös hyvin rajalliset ilmaisumahdollisuudet.
  8. Vaikka kuvia on netissä tuhat ja miljoona, niihinkin pätee tekijänoikeudet. Mutta jollei pyrkimyksesi ole raastaa lukijoittesi tärykalvoja, häiritä lukemista ja aiheuttaa auto-käynnistymisellä sydänkohtauksia niin puh-leease älä tunge musaa sivullesi. Ei. Se ei ole kiva idea, oikeasti, ei ole. Ei.