Sunday, August 22, 2010

Mom said the school is closed today because it's flooded, and there's feces everywhere!

Se päivä on huomenna. Huomenna eikä ylihuomenna tai ensi viikolla tai parin vuoden poissaolon päästä! Oh no she didn't--! Ei, vaan, kyllä, mulla alkaa koulu huomenna. Mulla! Takaisin kouluun!

En ole koko elokuun aikana kohauttanut olkapäitäni millekään syyslukukauden uutiselle, siis vaikea olettaa kenenkään muunkaan erityisesti hoksaavan kun paluuta arkirutiinin ääreen. Koulussa nyt on käynyt kaikki, kaikkia on jännittänyt, blaa blaa. Sama narina. Mutta kun viimeiset pari vuotta mä oon elänyt täysin ilman tollaista arkirutiinia. Jos on yhtään lukenut blogiani niin tietää mikä minulle on riittänyt: kissoille ruokaa ja hyvähyvä minä kun suihkuun on päivittäin päässyt. Lojuminen on uusi rutiini, kattoon räkiminen talenttini. Kuolletin viimeiset samaistumiseni opiskelupaineisiin ja kasvatin immuniteetin tulevaisuusta stressaamiselle samalla kun totuin elämään uuden alennusryhmäni kera. Olen juuri parisen kymmentä ja virallisesti eläkeläinen. Oh wow. Hyvä vitsi, mutta menee todistusta näyttämällä läpi. Ainoastaan junissa pre-puberteettiset poikulit kurkkivat ihmeissään kun ostan mummolippua konduktööriltä, siis samalla röhkäisen jotain tulleeni botoxista.. Nolottaa.

Ajatus opiskelusta tuntuu yhä kaukaiselta ja absurdilta, hassulta muistojen möhkäleeltä takaraivossani, joka nyt kuplii lapsellista mielenkiintoa ja samalla puristaa kurkkuani kuin hirrellä. Totta kai olisi unelma olla tuolla, unelma-alallani, aktiivisena imeä, tehdä ja luoda kaikkea inspiroivaa ja kiinnostavaa - nyt kun pystyn tuntemaan jotain kiinnostumista. Jos en onnellista loppuelämää niin sentään olen edistynyt "elämässäni" olemaan utelias.

Kuolemakseni kuitenkin pelkään miten helvetissä mun pitäisi jaksaa opiskelumaailmaa, sekä samalla niellä ajatusta etten tulisi jaksaneeksi tehdä super-överi-kaikkea. Jopa ihan lääkärin ja opettajien luvalla! Kunhan jotain. Ainoastaan opiskelija-asuntola hengittää niskaani vaatien opintopisteitä, mikä vetää kaikilta rohkaisuilta ja lohduilta jalat alta, mutta jollain pitää petaa jos makaa..

Susie Bates: What are feces?
Emily Bates: Baby mice.
Susie Bates: Aww.
-- (Richard Kelly: Donnie Darko, 2001)

Wish me luck. ♥

Sunday, August 15, 2010

Bargains n' survival missions 01

Aluksi olin kuin lapsi lelukaupassa. Ei ollu mitään superimpaa kun saada valinnanvapaus ja päätösvalta omista ruoka ostoksista. Ruokameressä oli ikuisuuksiksi kahlattavaa, enkä lainkaan tajunnut suurperheitä jotka sattoivat vain lampsia läpi ja sokeannäköisesti noukkia viikkosatsinsa kerralla. Sitä tätä einestä kiireeseen ja karjalanpiirakkaa jos joskus tekis mieli. Mulle osastolta osastolle siirtyminen oli kuin jotain tasohyppely-peliä, LEVEL UP!, ja hylly eteenpäin jos pystyin päättämään mitä otin tai en ottanut. Eteenpäin kulkeminen ja uuden tutkiminen oli niin jännittävää - toiset ihmiset kaivavat pyhäinjäännöksiä hiekasta tai koetavat löytää syöpään ihmelääkettä. Mä hengailin kaupassa ja tutustuin ravintosisältöihin.

Se siitä naiivista ensirakkaudesta ruokakauppoihin. Pian  on romanssit kokonaan romuna kun tuotemeri alkaa ahdistaa päätöksenteon vaikeutuessa. Söisikö oikeaa jugurttia vai superkallista liivatteella ja aspartaamilla boostattua lirua (mutta salee 0,09% vähemmän rasvaa! mitä välii et siin on lehmänaivoi jos maistuu esanssiananakselle!).. Maksaako hunajaa paskasta vai tuntea syylisyyttä vai pohtia miksi arvottaa itsensä maitotuotteiden takia? Niin, ja vaiko, äh, otanko tämän - vai tuon, kun kaikessa on kaikkee, kaikki maksaa, toi ei oo nyt IN in Hollywood, ääh miks leipä on loppu! Kun leivästä tulee sitä leipää niin voi valmistautua markettiralliin. Muu kun ei ole leipää jos se ei ole sitä leipää! Ota vielä seuraa mukaan, ja hätkähdä kun tuttusi huomauttaa sinun istuneen puoli tuntia leipätiskillä. Kokemusta on, ja häpeäkseni tuo ystävällinen huomautus tuli varmaan ~5 sitten tai joskus lukioaikoina, ennen kuin minulla  ns. "oli olemassa" (tai ainakaan kenenkään muun tietäen) mitään..... handicappeja toastieni kanssa. :--D Oh bo-hoo!

SURVIVAL MISSION: Mitä sutjakkaammin tehty, maksettu ja poistuttu, a winner is you! Inhota ryysistä ja jonoja, mätiä omenia hevi-osastolla, nousevia hintoja, painavia kasseja ja haisevaa pullonpalautusta... uh, ja mitä ihmisiä ja tapauksia niissä toisinaan näkee ja kokee.. Done w/ briefing, tbc..

Saturday, August 14, 2010

Nails For Breakfast, Tacks For Snacks

Kamala aamu taas takana. Tarvitsi vain nähdä kun eräs nettituttuni camwhorattamassa laihuudellaan, ja oma itseinhoni iski kipinää kuin ilotulite bensatankissa. Sen sijaan että olisin fiksu ja välttelisin kaikin tavoin itseni altistamista tuollaisille 'triggereille' niin päinvastoin: joskus kaipaan sitä että polttaisin näppejäni. Omalle inholle alistumisesta saa kuvotuksen lisäksi jotenkin hyväkstymmän olon itsensä ja maailman kanssa: tämä on juuri sitä mitä olen ansainnutkin, kun en ole pystynyt elämään paremmin.

Vain harvoin syön tahtoni ohitse mitään 'herkkuja' tai 'sorrun kiusauksiin' jos ylensyön. Kiinnitän huomioni ruokaan jos nälkä ei vain lähde tai paikkaan jotain tunnetilaani, esim. ahdistusta tai tyhjyyden tunnetta. Useimmiten purjoankin vain tahdostani, itsetuho-keinona viiltelyn sijasta. Fyysistä kipua lähes yhtä kivaa kun on itsensä nolaaminen, vaikka yleisöä ei olisikaan. Mutta ei omassa kullankauniissa kurjuudessa rämpimiseen mitään estraadia tartteta. Onhan se sellaisenaan jo tarpeeksi haisevaa, likaista, ällöä, rahantuhlausta, hengellä leikkimisä, epäkunnioitusta ravintoa, omaa kehoa ja ruoan laittajaa, sekä afrikanlapsia kohtaan! (Ei että oikeasti piittaisin, tällainen kiittämätön länsimaalainen kun olen!)

Oon ollut ainakin viikon kestoturvonnut ja lihonut Ihanasta Painostani, mahassa on jo visusti aamupalani, mutta siitäkin syyllisyys kaivaa minua. En saisi, läski. En kaipaa yhtään lisää ruokaa, mutta tarvitsen tukalemman olon henkeeni ja mahaani tunkeakseni ahdistusta pois. Tuhoan hapanta ja maailman vähäkalorisinta ruisleipäpakettia saadakseni siis jotain ulos, läträän ketsupilla, paloittelen siivut pienemmiksi suorakulmioiksi, ja terästän vanilja-aromilla tuorejuustoani.

En vetäydy naistenhuoneeseen puuteroimaan nenääni, ja ohessa nappaa kurkkupastillia suuhuni - tekohymyn alle tietenkin. Minun maailmassani lika leviää kaikkialle, rystysistä rikkoutuu iho, imusolmukkeet leuan alla turpoavat, silmät vettyvät, kädet karhenevat, mätä ja reiät poraavat hampaisiini, ja naamani on kuin kroonisesti vesirokkoisella kun pintaverisuonet katkeavat ympäri kasvojani. Puhumattakaan millaista rallia tapahtuu sisäelimissäni, tai että Täti Terpan mukaan sydämmeni pysähtyy joka kerta kun oksennan. Eli joka kerta on mahdollisuus, että saat rytmärin tai kuolet. Kuolla vain tohon yhteen kertaan, ja ei missään idyllisessä paikassa rakkaitten lähellä. Vaan oman yrjösi ja tod näk paskasi, jos jotain tabuja vielä päälle vedät.

"Beauty hurts, baby."
-Oksanen Sofi: Stalinin Lehmät
Näin niitä prinsessoja tehdään. Diana, Victoria, aikansa ikoneja, enkeleitä, kaunottaria, rakkautta ja rajattomasti ylellisyyksiä saaneita. Mitäs nyt vähän kauemmin vaan puuteroineet neniään... Tiskaan, siivoan jälkeni, nielen rauhoittavan ja valun takaisin peiton alle, ihana kisuni lohduttamassa jalkopäässäni. Näytettiinkö Aamiainen Tiffanyllä-leffassa ikinä ruokaa? Tiedän kuvistan kuvista vain holkin, timantit, tupakan ja Audrey Hepburnin kuminauhavyötärön..

Wednesday, August 04, 2010

Your mind is the scene of the crime

Mikä helpotus kun maanantaina keskustan tavaratalot eivät enää vilisseet alennusmyynti-kylttejä. Olin viime viikon ollut niin uupunut että pillitin stressistä, jota aiheutti pelkästään edestakaiset bussimatkat, kauppakäynnit, kommunikointi tai pohdinta leipoisinko sunnuntaiksi pullaa vai en. Ryömin rotkon reunalla jaksamisen kanssa, enkä voi tajuta miten selviän tässä kuussa alkavasta koulusta? Pelottaa ja epävarmuus painaa. 

Kaikesta pahin paniikki ja ahdistus sattui päivänä jolloin ulko-oveani ei saanut enää sisältä käsin lukkoon! Ulkokautta oven kyllä sai pamautettua, mutta sisäpuolelta ovea ei saanut suljettua takalukkoon. Tunsin tahtovani melkein kuolla, oloni oli uhattu ja kontrolloimaton. Ei että pelkäisin murtovarasta tai pimeästä loikkivaa murhaajaa, niitä en osannut pelätä lapsenakaan, sillä ensin pitäisi kai osata kuvitella hengessään tai omaisuudessaan olevan jotain motiivin arvoista. En silti epäröinyt soittaa hysteerisenä vuokranantajan hätäpäivystykseen, joten sain lukkoni nopsaan jo korjatuksi.

Kamaluudestaan huolimatta viime viikolla sain neljä minulle isoa sosiaalista voittoa, joista haluan ja olen tosi ylpeä: 1) tapasin oma-aloitteisesti ystävääni, jota en ollut nähnyt vuoteen 2) menin porukalla elokuviin (Inception) 3) aveciksi häihin!! 4) pidin extempore pienet tuparit lähimmille ystävilleni, sekä tykkäsin ajastani! Ainakin hetken, mitä väsymykseltä ja stressiltä pystyin.

Tämän viikon alun olen vain ahmiamussuttanut peiton alla ruokaa ja välillä yrittänyt vetää päätäni viemäristä. Enimmäkseen nukkunut vaikka hirveästi univelkoja ei olisikaan: uupumusta ja väsymystä vain. Ihaninta oli tehdä kahdelle parvekkeelle pesä kahdesta vastakkain asetetusta korituolista, ottaa sängyn peitto päälle ja nukahtaa ulkoilmaan kissa sylissä. Tänään teen parhaani ettei ruoan kanssa menisi jälleen överiksi kun painonikin alkoi hetkeksi näyttää taas kestettävämpää suuntaa..