Saturday, August 14, 2010

Nails For Breakfast, Tacks For Snacks

Kamala aamu taas takana. Tarvitsi vain nähdä kun eräs nettituttuni camwhorattamassa laihuudellaan, ja oma itseinhoni iski kipinää kuin ilotulite bensatankissa. Sen sijaan että olisin fiksu ja välttelisin kaikin tavoin itseni altistamista tuollaisille 'triggereille' niin päinvastoin: joskus kaipaan sitä että polttaisin näppejäni. Omalle inholle alistumisesta saa kuvotuksen lisäksi jotenkin hyväkstymmän olon itsensä ja maailman kanssa: tämä on juuri sitä mitä olen ansainnutkin, kun en ole pystynyt elämään paremmin.

Vain harvoin syön tahtoni ohitse mitään 'herkkuja' tai 'sorrun kiusauksiin' jos ylensyön. Kiinnitän huomioni ruokaan jos nälkä ei vain lähde tai paikkaan jotain tunnetilaani, esim. ahdistusta tai tyhjyyden tunnetta. Useimmiten purjoankin vain tahdostani, itsetuho-keinona viiltelyn sijasta. Fyysistä kipua lähes yhtä kivaa kun on itsensä nolaaminen, vaikka yleisöä ei olisikaan. Mutta ei omassa kullankauniissa kurjuudessa rämpimiseen mitään estraadia tartteta. Onhan se sellaisenaan jo tarpeeksi haisevaa, likaista, ällöä, rahantuhlausta, hengellä leikkimisä, epäkunnioitusta ravintoa, omaa kehoa ja ruoan laittajaa, sekä afrikanlapsia kohtaan! (Ei että oikeasti piittaisin, tällainen kiittämätön länsimaalainen kun olen!)

Oon ollut ainakin viikon kestoturvonnut ja lihonut Ihanasta Painostani, mahassa on jo visusti aamupalani, mutta siitäkin syyllisyys kaivaa minua. En saisi, läski. En kaipaa yhtään lisää ruokaa, mutta tarvitsen tukalemman olon henkeeni ja mahaani tunkeakseni ahdistusta pois. Tuhoan hapanta ja maailman vähäkalorisinta ruisleipäpakettia saadakseni siis jotain ulos, läträän ketsupilla, paloittelen siivut pienemmiksi suorakulmioiksi, ja terästän vanilja-aromilla tuorejuustoani.

En vetäydy naistenhuoneeseen puuteroimaan nenääni, ja ohessa nappaa kurkkupastillia suuhuni - tekohymyn alle tietenkin. Minun maailmassani lika leviää kaikkialle, rystysistä rikkoutuu iho, imusolmukkeet leuan alla turpoavat, silmät vettyvät, kädet karhenevat, mätä ja reiät poraavat hampaisiini, ja naamani on kuin kroonisesti vesirokkoisella kun pintaverisuonet katkeavat ympäri kasvojani. Puhumattakaan millaista rallia tapahtuu sisäelimissäni, tai että Täti Terpan mukaan sydämmeni pysähtyy joka kerta kun oksennan. Eli joka kerta on mahdollisuus, että saat rytmärin tai kuolet. Kuolla vain tohon yhteen kertaan, ja ei missään idyllisessä paikassa rakkaitten lähellä. Vaan oman yrjösi ja tod näk paskasi, jos jotain tabuja vielä päälle vedät.

"Beauty hurts, baby."
-Oksanen Sofi: Stalinin Lehmät
Näin niitä prinsessoja tehdään. Diana, Victoria, aikansa ikoneja, enkeleitä, kaunottaria, rakkautta ja rajattomasti ylellisyyksiä saaneita. Mitäs nyt vähän kauemmin vaan puuteroineet neniään... Tiskaan, siivoan jälkeni, nielen rauhoittavan ja valun takaisin peiton alle, ihana kisuni lohduttamassa jalkopäässäni. Näytettiinkö Aamiainen Tiffanyllä-leffassa ikinä ruokaa? Tiedän kuvistan kuvista vain holkin, timantit, tupakan ja Audrey Hepburnin kuminauhavyötärön..

4 comments:

  1. Ärhm. Kutsun bulimiaa salaa huono anorektikko -syndroomaksi. Sen sijaan, että läskikellojen päässä soidessa lähtisi parin tunnin juoksulenkille, mättää naamansa täyteen mitätahansa ja sen jälkeen kumartaa posliinikuninkaalle. Ja siitähän se mieli paranee. "Olet laiska, huono, itsekuriton, et osaa tehdä tätäkään oikein". Hitaan itsemurhan välineenä ei niitä hohdokkaimpia. Tästä ei jää nättiä ruumista.

    Muistutan itselleni: Paras anorektikko on kuollut anorektikko. Jostain syystä kuolema ei vielä ole tarpeeksi voimakas pelote.

    Joskus ihmettelen itsekin, mitä päässäni oikein on tapahtunut, kun siellä asuu tuo pieni ääni, joka käskee aiheuttamaan itselleen moista tuskaa.

    Toivon, että selviät. Toivon todella. Olet niin kaltaiseni, ja haluan nähdä, että täältä pääsee ylös.

    ReplyDelete
  2. Hei darling. Ei olla puhuttu pitkään aikaan. Täällä Liberation Violence of Deliberationista, remember me? Lopetin blogisi lukemisen tukeakseni parantumistani, mutta kun ilmeisesti parantumiseni on mennyt enemmän tai vähemmän perseelleen niin mietityttää kovasti että mitä sinulle kuuluu. Olen toki välillä käynyt aina vilkaisemassa kuulumisiasi.

    Kaikki minun jälkeeni ovat päättäneet parantua, jopa sitkein tuntemani anorektikkokin, paitsi sinä. Surettaa, että osa meistä todella kärsii tästä lopun elämäänsä, tahtoisin sinulle parempaa. Itse kuitenkin tiedän, että vaikka oma paranemiseni on just nyt perseellään, se kyllä nousee sieltä. Minä pelkään, että kuolet tähän.

    ReplyDelete
  3. Ihan vain pakko kysyä, että mikä on sinusta vähäkalorisinta ruisleipää? Itse en ole ainakaan alle 50kcal/viipale löytänyt mistään ;_;

    ReplyDelete
  4. Anonym, kyllähän dallaspullastakin saa alle 50kcal/slice jos tarpeeksi ohueksi viipaloidaan. ;> Vältän tänne kaikkien tarkkojen mittojeni laittamista niin en tahdo leimailla mitään tuotemerkkejäkään hirveän tarkasti, mutta tsekkaa leivät jotka on tehty taikinajuureen ennemmin kuin sotkettu hiivalla ja vehnällä. :)

    ReplyDelete

HUOM ole kiltti ja käytä jotain nimimerkkiä anonymous-sijasta, että eri vastaajat erottuisivat. Vastaan kommentteihin tähän samaan boksiin. :) Ethän kommentoi vain mainostaaksesi omaa saittiasi. Kiits. Nyt haluan kuulla jokaisen ajatuksesi, hyvät ja pahat. Avautuminen on sallittua, ellei jopa suotavaa ♥