Sunday, October 17, 2010

Crying, while eating

Koko syksy on ollut ankea, viimeinen kuukausi kaikista pahin. Mikään ei ole yhtään nätimmin siten mun viime maininnan. Terapia ollut kaksi kertaa peruttuna peräkkäin, ja käyttäydyn kuin tuuliajolla oleva päätön kana. En tiedä miten päin olisin, sillä hyvistä asioista huolimatta (koulu, uudet ihmiset, oma kämppä, Poikaystävä) olen apea, ankea ja tosi masentunut. Välinpitämättömyyteni saa ahdistuneena leikkimään ruoan kanssa, mättämään lisää vain tunteakseni itseni huonommaksi, saadakseni tekosyitä runnoa itseäni jälkikäteen. Hetken aikaa olin arjen Sankari jaksaessani kantaa pientä vastuuta ja huolta asioistani, mutta nyt jokainen pikkuaskare on jälleen loputon ponnistus.

Suututtaa olla näin olen lihonut silmittömästi. Lihominen, painonnousu ja läskini tuntuu suurelta syylliseltä että ainoalta järkevältä perustetulta kaikkeen kurjaan. Ensin mun läskit, sitten muut. Oman napani ympärillä kaikelle muulle voi olla väsynyt ja välinpitämätön, mikä objektiivisesti katsottuna on tosi törkeätä muita kohtaan. Kun Poikaystävä tulee vihdoin kylään niin mulla ei ole astioita puhtaana, tavarat pöydillä ja puhtaita, märkiä ja likaisia renttuja sekaisin pyykkitelineessä. Kaiken kukkuraksi annan seinillä roikkua hetken mielijohteessa kyhättyjä (toimimattomia) self remindereita huonommuudestani. A3 papereita punaisilla haukkumateksteillä, ja kun rakkaani lähtee etuajassa pois niin kehtaan ihmetellä ääneen "Onko mun luona ankeaa olla?"

En oikeasti tajua. Olen liian angstinen emokid toimimaan toisin. Osallistun kaverieni syntymäpäiväjuhlille saadakseni leipoa ylirasvaisia ja -sokerisia kakkuja ja pikkuleipiä, enkä piittaa vaikka oma naamani on pullistunut ja ranteet naarmuilla. Haluaisin välittää, olla oikeasti huomaavainen ja säästää minulle tärkeitä ihmisiä vammailuiltani, mutta olen miten kehtaan, ja lopuksi vielä marttyroin kun ihmiset eivät kestä seuraani! Oikeasti.

Mä vittu pystyisin parantamaan ihmissuhteitani olemalla vaan hitusen huomaavaisempi sen sijaan, että hieron ongelmiani epäsuorasti toisten naamaan. Ja mä vielä itken ja ihmettelen jossain terapeutilla tai blogissani miksi ihmiset ei enää jaksa mua. Miksiköhän?! Miksen ole tajunnut aikaisemmin? Haluaisin välittää, haluaisin jaksaa, haluaisin tuntea oikeasti edes haluavani. Koko asiasta, mistään, erityisesti tietenkin vain läskeistäni. 

Läskit läskit läskit.
 Jos mun ei olisi pakko repiä itseäni kouluun (tai kämppä lähtee alta) niin varmaan suostuisin ottamaan lekurini perjantaina ehdottaman päiväosastopaikan vastaan..
(Otsikon inspiraatio: Klik.)

Thursday, October 07, 2010

Joka viikossa on se yksi, karmea päivä



Herään puoli viisi aamulla. Ei hyvä, ei todellakaan rationaalista nousta ylös jos minulla on kerta lisää lääkkeitäkin aamuheräilyyn. Väsyn turhaan ja tungen itseni täyteen ruokaa kuitenkin. Kuitenkin annoin mennä ja menin vain, vastoin kaikkia sääntöjä, tapoja ja lakeja rahkojen ja tofupaistosten jälkeen kaadan kaurapuuroa kurkkuuni. Vaniliinisokerilla. Vittu siis sokerilla!

Mähän en lisää ruokaani mitään tollasta kaloripommia, lihotusansaa, syötävää läskitysainetta. Ne on sääntöjä joita en kotona murra, sillä sääntöjä ei kuulu murtaa. Säännöt on sitä varten ettei sokeriin kajota, paistinpannua öljytä tai spaghettia keitetä jos oma annos on kyseessä. Mutta puol viis aamulla musta oli aivan loistavaa keitellä kolme kertaa erikseen kaurapuuroa, kaataa ne sisälleni ja yrittää epätoivoisasti taas undo:ata tekojani. Voi kun syöty ruoka poistuisi kehosta samalla kuin teksti katoaa ctrl+Z yhdistelmällä.

Nukkumaan, vääntäydyn taas sikiöasentoon sängyssäni. Haisen, en pese hampaita, nukun pommiin ja en saa itseäni kiiruhtamaan ulos ja kouluun... Painoni on noussut, hyppinyt stratosfääreihin. Häviän taas 6-0 'elämälleni'. Iljettävä paska, miten mä ennen pystyin ja pystyin vain olemaan syömättä tai syömään vähemmän? Tuntuu että olen ihan eri ihmisen, erilaisissa mittasuhteissa.

Onneksi nykyään likaisuus ja jonninjoutavuus ahdistaa minua. Pakko leipoa oatmeal & raisin cookieita luokkalaisen syntymäpäiväksi, imuroida kämppä, hoitaa lemmikit, raahata ruho bussiin ja tunniksi kestämään paljon pidempää iltakurssiani. Sentään en jäänyt tuleen makaamaan ja peittämään suutani paskalla. Tein jotain! Pääsin kuin pääsin edes vähän kouluun, kaupassa käymään, ja syömään fiksuja ruokia illalla. Paljon proteiinia (edamame yms papuja, raejuustoa, rahkaa), hyviä hiilareita (hiivatonta ruisleipää!). Silti ihan liikaa liikaa liikaa, jos aattelisin koko illan yhteissummaa. Kaloreissa siis, johon tilini saldo on sitten kääntäen verrannollinen.... 2€ saldoa yli ensi viikoksi, mutta mahani päättömän iso ja täysi.

Nukkumaan. Taas..

Monday, October 04, 2010

Aina pärjää jos päällepäinkin pärjää

Faktajuttuja, jotka a) ehkä jää kirjoitusteni lomassa epäselväksi b) ehkä menee unohtumaan minulta, ja en tiedä pitäisikö repiä hermoja ja huolestua. Olen kuntoutuksella vuoden loppuun, mutta istun koulussa etten jäisi täysin yhteiskunnasta eristäytyneeksi kääväksi, saisin arkirytmiä, söisin ruokalassa lounasta (siis mikä ehto tämä on ja kuka tämän keksi??), kursseja suoritetuksi, sosialisointia etc. Olen siellä omaksi ilokseni, en kenenkään läheiseni painostuksen takia, vaikka saankin jatkuvasti painostusta miksen-ole-jo-normaali ja tee-jotain-fiksua-elämälläni.

Edellytyksenä kuntoutumiselle, ts. siis koulunkäynnille, pitäisi olla minulla olla...
  • jatkuva psykoterapia
  • kestävä talous
  • pysyvä asunto pääni päällä
Siinä siis kolme asiaa, jotka näennäisesti onkin arjessani: käyn viikottain terapiassa, ostan ruokaa mitä kaadan suuhuni/roskiin/pönttöön, ja majailen rakastamassani opiskelija-asunnossa kisujeni kanssa. Oikeastihan minulla ei ole rahoiettua terapiaa, ravaan sossun luukulla, ja vuokrasopimukseni on vain määräaikainen marraskuuhun asti. Aaargh!

Noin rumasti sanottuna olen kaulaani myöten kusessa. Mutta istun kuitenkin omaksi ilokseni koulussa, mitä nyt nielen välillä bentsolääkkeitä suuhuni ja karkaan loppupäiväksi kotiin piiloon työskentelyä ja tehtävänantoja. Ei se niin vaarallista, käyttäydynhän opiskelun suhteen niin rakentavasti ja aikuisesti. Mä pärjään hyvin. (Hymyilen päällepäin myös hyvin.) Asiat saattaa olla vinksallaan, mutta niistä on vaikeampi välittää kuin vinksahtaneesta suhteesta itseen, ruumiiseen, ruokaan ja toisiin ihmisiin. Terapeuttini on ihana ihana ihana ja aidosti huolehtiva ottaessaan minua vastaan, vaikka hakemukset kaupunginrahoitukseen yhä jumittaa jossain. Elän tukipäivästä toiseen, ja ryöstän kaupoilta punnitsemalla omenani halvemmalla hinnalla.

Asunnon saan pitää jos taion itselleni yht. puolen vuoden opintopisteet ensi kuuhun mennessä. Kämppäni vuokranantajaa ei oikeasti kiinnosta jos olen saikulla: sairasloma ei ole hyväksyttävä syy lintsata opinnoista. Juu, kenkää tulee jos ei satu olemaan a) intissä b) raskaana, jotka siis on hyväksyttävimpiä syitä kuin lääkärinlausunto! Toistaiseksi olen saanut lääkärinpaperia, opettajia, sossutätiä ja opintotoimistoni vastaavaa herjaamaan asiasta - tuloksetta. Ei nyt auta, ei ei ei! Puhelimiin vastaillaan 'Sen näkee sitten' kun deadline tulee tarkistaa vuokrasopimus ja opiskelusuoritukseni.. Jos joudun lähtemään kodistani niin kakkosvaihtoehtoa ei ole. Mistään.

En kai kestä koko ajatusta kotini menetyksestä, joten en osaa silti stressata asiasta yhtään.. Ehkä uskon kaiken menevän lopulta hyvin, tai olen vinksahtanut suhteestani tulevaisuuteeni, jolta en odota mitään. Ehkä molempia. Näin eriteltynä on kai aika vinksahtunutta että hermoilen enemmän housujeni puristavuudesta, ruispuuron kaloreista ja muusta olennaisemmasta. Tunsin surua ja sääliä vain minusta huolestunutta opintoimistotätiä kohtaan, en itseäni, sillä tässähän minä yhä hengitän ja kehtaan syödäkin. !!! Huh.

Ihanaa olla tunnevammainen näin isoissa ongelmissa. ♥

Jos kouluun halajat palata nyt niin takuulla yllätyt

Säälittävä-paska-paska paska!

Istun ja itken taas tunnilla koulussa. Koulu (AMK) on aamuisin mun paras ruoska nousemaan ylös, suihkuun ja esittämään elävää oliota, leikkimään sosiaalista ja olemaan irti ruoasta. Silti käryn täällä kuin helvetissä, videotykin varjossa nielen häpeääni ja kipeää vatsassani. Olen eriarvoinen maikkojen silmissä kuin muut ensikertalaiset opiskelijat, kyllähän mun nyt pitäis jo osata, mähän olen jo istunut kerran näillä tunneilla. Eikä kysellä siinä, tai selitellä kun työt on huithapeleen näköisiä. Vaikka en osaa, oikeasti.

Saatoin saada opiskelupaikkani kunniakkaasti heti YO-kirjoitusten jälkeen, mutta se oli silloin syksyllä '07. Olen ollut rampa ja vammainen sairaslomalainen siitä asti, todellisuudessa olen yhä, mutta silti istun täällä ja yritän nk. omaksi parhaakseni.. Mutta eipä armoa, läheisetkin hengittää niskaan kun olishan mun jo aika tehdä jotai! Nii! Eikä vain lööbaa himassa. Alkuperäisluokkalaiseni ovat valmistumassa, karmii vaihtaa heidän kanssa katseitaan käytävillä, moi-moi-vaan..

Olisipa joku kelle jutella. Joku joka ei painostaisi, ymmärtäisi hankaluuteni, ei tuomitsisi ja painostaisi olemaan samanlainen kuin muut. Alkaisi vaikka ihan uudeksi ystäväkseni. Luovalla alalla ihmiset on toistaan lahjakkaampia ja lahjakkaampia, joten täällä itsetunnon murskaamiseksi riittää rinnakkaisopiskelijoiden työt. On hankala lähteä juttelemaan aidosti luontevasti toisille, vaikka ihmisillä olisi samat mielenkiinnot ja vaikuttaisivat ulkoa päin hyvin mukavilta. Ihanaahan se on ettei suoraan syljetä ketään selkään tms., mutta osaan ajatuksissani tuntea ihmisten ylenkatsovat ja ingooraavat eleet. Ja opettajille kyllä se vaan näkyy kuka on valvonut aamuyöhön päätteen äärellä ircaten, ja kuka kurssitöitä pilkunviilaten. Oikeasti olen kateellinen etten itse ole jälkimmäistä ahkeraa ryhmää..

Haluan ystäviä. Rakastan niitä paria sielua, jotka on vuosia mua kestäneet, mutta en haluaisi tuntea itseäni jatkuvasti velalliseksi heille seurastaan. Mun pitäisi kiittää että sain uuden mahiksen aloittaa koulun, pitää turpani kiinni ja tehdä sen veroisesti töitä, mutta puristan yhä tunnilla silmiäni kiinni ja kotona lusikkaa kurkkuuni... Olen lihonut normaalimittoihin, housuni eivät mene kiinni, löyhkään rasvamassassani, ja mielessäni rukoilen muuttuvani näkymättömäksi.

ps, kiitos edelliseen kommentoijille.. vastailen kyllä, en vain heti uskaltanut tulla katsomaan edes blogiani. Tunnenitseni niin irralliseksi ja arvottomaksi täälläkin, joka elogrammaltani aina enemmän ja enemmän..