Sunday, October 17, 2010

Crying, while eating

Koko syksy on ollut ankea, viimeinen kuukausi kaikista pahin. Mikään ei ole yhtään nätimmin siten mun viime maininnan. Terapia ollut kaksi kertaa peruttuna peräkkäin, ja käyttäydyn kuin tuuliajolla oleva päätön kana. En tiedä miten päin olisin, sillä hyvistä asioista huolimatta (koulu, uudet ihmiset, oma kämppä, Poikaystävä) olen apea, ankea ja tosi masentunut. Välinpitämättömyyteni saa ahdistuneena leikkimään ruoan kanssa, mättämään lisää vain tunteakseni itseni huonommaksi, saadakseni tekosyitä runnoa itseäni jälkikäteen. Hetken aikaa olin arjen Sankari jaksaessani kantaa pientä vastuuta ja huolta asioistani, mutta nyt jokainen pikkuaskare on jälleen loputon ponnistus.

Suututtaa olla näin olen lihonut silmittömästi. Lihominen, painonnousu ja läskini tuntuu suurelta syylliseltä että ainoalta järkevältä perustetulta kaikkeen kurjaan. Ensin mun läskit, sitten muut. Oman napani ympärillä kaikelle muulle voi olla väsynyt ja välinpitämätön, mikä objektiivisesti katsottuna on tosi törkeätä muita kohtaan. Kun Poikaystävä tulee vihdoin kylään niin mulla ei ole astioita puhtaana, tavarat pöydillä ja puhtaita, märkiä ja likaisia renttuja sekaisin pyykkitelineessä. Kaiken kukkuraksi annan seinillä roikkua hetken mielijohteessa kyhättyjä (toimimattomia) self remindereita huonommuudestani. A3 papereita punaisilla haukkumateksteillä, ja kun rakkaani lähtee etuajassa pois niin kehtaan ihmetellä ääneen "Onko mun luona ankeaa olla?"

En oikeasti tajua. Olen liian angstinen emokid toimimaan toisin. Osallistun kaverieni syntymäpäiväjuhlille saadakseni leipoa ylirasvaisia ja -sokerisia kakkuja ja pikkuleipiä, enkä piittaa vaikka oma naamani on pullistunut ja ranteet naarmuilla. Haluaisin välittää, olla oikeasti huomaavainen ja säästää minulle tärkeitä ihmisiä vammailuiltani, mutta olen miten kehtaan, ja lopuksi vielä marttyroin kun ihmiset eivät kestä seuraani! Oikeasti.

Mä vittu pystyisin parantamaan ihmissuhteitani olemalla vaan hitusen huomaavaisempi sen sijaan, että hieron ongelmiani epäsuorasti toisten naamaan. Ja mä vielä itken ja ihmettelen jossain terapeutilla tai blogissani miksi ihmiset ei enää jaksa mua. Miksiköhän?! Miksen ole tajunnut aikaisemmin? Haluaisin välittää, haluaisin jaksaa, haluaisin tuntea oikeasti edes haluavani. Koko asiasta, mistään, erityisesti tietenkin vain läskeistäni. 

Läskit läskit läskit.
 Jos mun ei olisi pakko repiä itseäni kouluun (tai kämppä lähtee alta) niin varmaan suostuisin ottamaan lekurini perjantaina ehdottaman päiväosastopaikan vastaan..
(Otsikon inspiraatio: Klik.)

10 comments:

  1. Voi, kumpa osaisin sanoa jotain fiksua tai helpottavaa...jossain määrin tuo kaikki kuulostaa tuiki tavalliselta, kuin otteita omasta elämästäni. En silti halua verrata, koska ollaanhan kaikki niin erilaisia! Tuo marttyyrius kohta ainakin osui muhun! Jotenkin sitä vaan kaikessa "järkevyydessään" löytää syyn syyllistää muita omassa pahassa olossaan...jotenkin oikeutettua, kun itse niin kärsii ja on tuskissaan, huutaen sisäisesti että MULLA ON PAHA OLO! VITTU ETTEKÖ NÄÄ JA TAJUU!niin, ja muut eivät näen, eivätkä tajua...ja siinä sitä marttyyrina taas ollaan kun kukaan ei ymmärrä...sellainen kaiken pahan kokemuksien uhri! Koita jaksaa!!!!!Paljon voimia!!!!

    ReplyDelete
  2. Voi.. Taaskaan en voi sanoa mitään muuta kuin että tiedän miltä susta tuntuu. Voimia♥

    ReplyDelete
  3. Löysin sun blogin pari päivää sitten ja nyt vaan lukenu näitä.. Näistä on ollu PALJON apua ku ite kamppailee samanlaisten asioiden kaa. joten kiitos ja jaksele! ps. Kaikki kuvat UPEITA. ♥

    ReplyDelete
  4. En tiiä mimmone tilanne teil on poitsun kanssa mut kato tuolt toi marraskuun Rakas, ystävä -kurssi!

    http://www.etelansyli.fi/2010/01/17/kurssi/

    ReplyDelete
  5. En ymmärrä, miten sulla voi olla niin paljon tilaajia, mutta suhteessa vähän kommentteja. Sosiaalipornoa vai sitä, etteivät ihmiset jaksa ja/tai viitsi kommentoida vai sekä-että? Tiedä häntä, mutta enemmän tsemppausta kaipaisit.

    Totta kai näihin merkintöihin on vaikea oikein sanoa mitään järkevää, mutta yrittää voipi.

    Toivon sulle valoa pimenevään vuoteen. Koita nauttia pienistä asioista ja säilyttää hyviä rutiineja, jotka kantavat arjessa.

    ReplyDelete
  6. Ei voi muuta sanoa kuin amen, sister. Iteki oon miettinyt miten sitä yksinkertaisesti kehtaa, miten voi olla pokkaa huolestuttaa ja sotkea niitä parhaimpia ja mielettömimpiä ihmisiä (jotka vielä sun vierellä on) omiin ongelmiin ja viiä päätön syöminen edelle. Ks. viimeisin merkintäni

    lovehailey

    ReplyDelete
  7. Hei, ja kiitos ihanasta kommentistasi! :) En tiedä mikä tuo sivusto on, mutta kyllä kai sinne voisin rekisteröityä :) EDIT: rekisteröidyin nyt sinne mutta en tiedä miten sivusto toimii, näkeekö mut siellä nyt? :o

    ReplyDelete
  8. Psst, blogi on nyt blogilistalla (---: Sekä kiitos, sanasi oikeasti lämmittää ♥

    ReplyDelete
  9. Höh, kirjota jo!

    ReplyDelete
  10. Mutta viikonloppuna arjenkin edestä mättään menemään...

    ReplyDelete

HUOM ole kiltti ja käytä jotain nimimerkkiä anonymous-sijasta, että eri vastaajat erottuisivat. Vastaan kommentteihin tähän samaan boksiin. :) Ethän kommentoi vain mainostaaksesi omaa saittiasi. Kiits. Nyt haluan kuulla jokaisen ajatuksesi, hyvät ja pahat. Avautuminen on sallittua, ellei jopa suotavaa ♥