Monday, October 04, 2010

Jos kouluun halajat palata nyt niin takuulla yllätyt

Säälittävä-paska-paska paska!

Istun ja itken taas tunnilla koulussa. Koulu (AMK) on aamuisin mun paras ruoska nousemaan ylös, suihkuun ja esittämään elävää oliota, leikkimään sosiaalista ja olemaan irti ruoasta. Silti käryn täällä kuin helvetissä, videotykin varjossa nielen häpeääni ja kipeää vatsassani. Olen eriarvoinen maikkojen silmissä kuin muut ensikertalaiset opiskelijat, kyllähän mun nyt pitäis jo osata, mähän olen jo istunut kerran näillä tunneilla. Eikä kysellä siinä, tai selitellä kun työt on huithapeleen näköisiä. Vaikka en osaa, oikeasti.

Saatoin saada opiskelupaikkani kunniakkaasti heti YO-kirjoitusten jälkeen, mutta se oli silloin syksyllä '07. Olen ollut rampa ja vammainen sairaslomalainen siitä asti, todellisuudessa olen yhä, mutta silti istun täällä ja yritän nk. omaksi parhaakseni.. Mutta eipä armoa, läheisetkin hengittää niskaan kun olishan mun jo aika tehdä jotai! Nii! Eikä vain lööbaa himassa. Alkuperäisluokkalaiseni ovat valmistumassa, karmii vaihtaa heidän kanssa katseitaan käytävillä, moi-moi-vaan..

Olisipa joku kelle jutella. Joku joka ei painostaisi, ymmärtäisi hankaluuteni, ei tuomitsisi ja painostaisi olemaan samanlainen kuin muut. Alkaisi vaikka ihan uudeksi ystäväkseni. Luovalla alalla ihmiset on toistaan lahjakkaampia ja lahjakkaampia, joten täällä itsetunnon murskaamiseksi riittää rinnakkaisopiskelijoiden työt. On hankala lähteä juttelemaan aidosti luontevasti toisille, vaikka ihmisillä olisi samat mielenkiinnot ja vaikuttaisivat ulkoa päin hyvin mukavilta. Ihanaahan se on ettei suoraan syljetä ketään selkään tms., mutta osaan ajatuksissani tuntea ihmisten ylenkatsovat ja ingooraavat eleet. Ja opettajille kyllä se vaan näkyy kuka on valvonut aamuyöhön päätteen äärellä ircaten, ja kuka kurssitöitä pilkunviilaten. Oikeasti olen kateellinen etten itse ole jälkimmäistä ahkeraa ryhmää..

Haluan ystäviä. Rakastan niitä paria sielua, jotka on vuosia mua kestäneet, mutta en haluaisi tuntea itseäni jatkuvasti velalliseksi heille seurastaan. Mun pitäisi kiittää että sain uuden mahiksen aloittaa koulun, pitää turpani kiinni ja tehdä sen veroisesti töitä, mutta puristan yhä tunnilla silmiäni kiinni ja kotona lusikkaa kurkkuuni... Olen lihonut normaalimittoihin, housuni eivät mene kiinni, löyhkään rasvamassassani, ja mielessäni rukoilen muuttuvani näkymättömäksi.

ps, kiitos edelliseen kommentoijille.. vastailen kyllä, en vain heti uskaltanut tulla katsomaan edes blogiani. Tunnenitseni niin irralliseksi ja arvottomaksi täälläkin, joka elogrammaltani aina enemmän ja enemmän..

9 comments:

  1. Voih, tiedän niin mitä tunnet! Mulle on monta vuotta myös hoettu tuota 'tee jotain elämälläsi' -propagandaa ja se jaksaa vieläkin kuormittaa hyvin paljon. Täytyy tehdä niinkuin muut olettaa, ei niinkuin itse haluaa - ja se on perseestä. Jos esim. vanhempani eivät olisi patistaneet minua jatkokoulutukseen, makaisin todennäköisesti kotona sosiaaliavun toimin - ja nyt kun ajattele, se ei haittaisi minua yhtään, lukio on yhtä tyhjän kanssa. Ikää on tosiaan vasta 17 ja mulla kuulemma täytyisi olla jo lukion ohessa työ ja sosiaalinen elämä ja jaksamista vaikka muille jakaa. Noh.. tietenkään mulla ei ole noista mitään. Mun päivät kuluu siinä, kun lagaan koulussa, siirryn kotiin lagaamaan koneelle, katon bb ja meen nukkumaan ja vastailen muutamiin puheluihin kavereilta, keksin tekosyitä, että miksi en voi tulla sinne ja sinne. Yksinkertaisesti - en jaksa. Ja sitten olen yksin. Tosin omasta toimesta, mutta mielenterveys esteenä.

    Huh. Tulipas pitkä selostus, mutta toivottavasti saat jotain tolkkua. :)

    ♥: Juliet

    ReplyDelete
  2. Onnee kouluun ja paljon. mälsä tyhjä kommentti, mutta pitipähän laittaa.

    ReplyDelete
  3. Juliet, ohmaigawd, toi kuulostaa niin mun arjelta... lagausta kotona, koneella, katot BB (säd!) ja painut pehkuihin. Koulussa lagaus silti on niin paljon parempi vaihtoehto kuin ettei tekisi mitään! Puhelimen onneksi saa välillä äänettömälle, ei että se usein soisi. Söisi. Soittaisi... en osaa kirjoittaa, haha.

    ReplyDelete
  4. Niin tuttua kilpailuhenkeä ja kaverinpuutetta. Nykyisessä koulutuksessani tuutorointi ja kaikki mahdollinen ryhmättäminen pissi pahasti, eikä mulla vieläkään, tokavuotisena ole yhtään kaveria. Masennus alkaa painaa kun kaiken muun lisäksi ei ole ketään, kelle vuodattaa tuskia kirjoitelmista ynnä muista.

    Kirjoitat miellyttävän kuvailevasti ja olen nyt tässä parin viikon sisällä lukenut koko blogisi (eli on aika koukuttavaa tekstiä :D). Tunteisiisi on helppo samaistua juurikin tuon kuvailevaisuuden vuoksi: jokainen pystyy hahmottamaan nuo kuvaukset kohdalleen.

    Kommentoisin mielelläni omalla bloginickilläni tai mikäsenytonkaannimellä, mutta häpeilen tökeröä kielenkäyttöäni ja blogiani yleensä, joten sori tää Anonymous-kommentti..

    Hyvää alkavaa viikkoa sulle! Koita jaksaa.

    ReplyDelete
  5. Tsemppiä sulle hirmuisesti. ♥ Jos yhtään lohduttaa, niin tulen pian olemaan samassa tilanteessa. Nyt nimittäin olen se tyhjäntoimittaja sairaslomalainen, jonka pitäisi kaikkien mielestä ottaa itseään niskasta kiinni ja palata sinne korkeakoulun kultaiselle penkille. Ah, sitä odotellessa. Jee...

    ReplyDelete
  6. En ikinä muista: ooksä siis amikses vai aa äm koossa?

    ReplyDelete
  7. Kyselit aiemmin, mistä yleisö haluaisi sun nähdä kirjoittavan. Konkreettisista arkipäivistä kuulee mielellään ja itseäni kiehtoo myös se sellainen sekametelisoppa, joka velloo jokaisen pään sisällä. Juuri sellainen sälä, joka liittyy musiikkiin, elokuviin tms. ilmiöihin, joista on kiinnostunut.

    ReplyDelete

HUOM ole kiltti ja käytä jotain nimimerkkiä anonymous-sijasta, että eri vastaajat erottuisivat. Vastaan kommentteihin tähän samaan boksiin. :) Ethän kommentoi vain mainostaaksesi omaa saittiasi. Kiits. Nyt haluan kuulla jokaisen ajatuksesi, hyvät ja pahat. Avautuminen on sallittua, ellei jopa suotavaa ♥