Tuesday, November 30, 2010

Osastolle

Oh fuck it. Jos nyt (taas) yritän.



Lähden huomenna kokovuorokautiselle osastolle.. Kuten päiviksellä suosittelivat, omalääkärini puolsi ideaa minulle "ehdottomasti" tarpeellisena. Kahden vuoden takainen joulu samassa paikassa, eri ruumiissa, lähemmäs parikymmentä kiloa pienempänä. Opettelen samaa asiaa: täsmäsyömään ja kestämään ahdistusta.

Tällä kertaa reissu tulee olemaan lyhyempi, onneksi, vain pari viikkoa-kuukausi, ja voisin palata takaisin kotiin kissojen luo plus kouluun. Koetan saada netin toimimaan, jotta voisin jotain vaikka raportoida reissullani..

olkaa nätisti & älkää paleltuko!

PS: Pidetään pitkästä aikaa kysymys & vastaus-postaus!
Eli jos jokin askarruttaa tai aihetta haluaa ehdottaa niin olkaa hyvä, kertokaa! :> Plus on mullakin jotain tekemistä ossalla kun/jos päivittelen blogia~

Saturday, November 27, 2010

Jäätelövainaa

Kolme iltaa ja vajaat kolme litraa jäätelöä. Hyi saatana. Mikä idiootti tykkää tripla-repeattaa idiotismiaan? No sellainen joka tykkää teloa itseään, ja on menettänyt kaiken toivonsa poistua kotoaan ilman murskahäpeää. Tiivistetään!

  1. Tapaus yksi. Törkeän kallis lähikiska, ja tarkastan hinta-kalorisuhteessa parhaimman vaihtoehdon. Suklaabanaania, eli jotain suunnilleen inhokkilistaltani, mutta kelpaa. Pettymystä, ahdistusta pettymyksen syömisestä ja epäonnista pettymyksen uloskakomista. Ei näin, miksi taas teen tätä itselleni? Minkä takia ansaitsen itseinhoni vain pahentaa nykyistä valasolemustani typerillä kaloreilla ja iltasekoiluilla?
  2. Tapaus kaksi, ja kaksi rasiaa sokeritonta jäätelöä taltuttamaan epäihmismäiset iltamussutukseni. Keinotekoisista raaka-aineista kasattu massa ei pysy lusikoidessa edes kasassa, ja seuraavana päivänä suolistoni toimii kuin kaasupäästöinen vuoristorata. Mahani on kuin odottaisin nelosia, ja en pääse ulos kotoa.
  3. Kolmas kerta, ja tuijottaessani Top Chef: Just Desserts:iä jäätelöhampaani alkaa taas vihlomaan. Lähikiska ja ylikallista kevytjäätelöä plus banaani, mutta tällä kertaa uskallan antaa itselleni syödä nauttien, hitaasti ja pieniä annoksia maistellen. Kevytkama on petollista ja pehmyttä, aamulla roskiksessani on tyhjä paketti.
Fuck this shit. Olen niin nolo, ällö ja nolo. Kumma miten jäde on aina noin iso pahe mulle, mutta suklaasta, karkista, salmiakista, kekseistä, yms. en taas aidosti tykkää. Jos uskaltaisin ostaa kotiin jotain oikeaa, "kunnon", kermasokerijädeä niin ehkä se yksikaksipalloa olisi riittävästi.. Ehkä samoin muunkin ruoan kanssa? Mutta kaupassa kaikkialta kirkuu karseat kalorimäärät, ja kiellot ruoasta nauttimiseen, niin päädyn kotiin mussuttamaan pallon salaattia parin täyttävän leivän sijaan. Huoh. Onneksi ensi vuonna jäätelön hinta nousee stratosfäärisesti niin tuskin raaskin ostaa sitä enää koskaan. :---)



Sunday, November 21, 2010

Älä päästä irti / Ota niskasta kii

Kiitos viime tekstiin tulleista kannustekommenteista. ♥ Rohkaisuista, empatiasta, lohdutuksesta ja perseelle potkimisesta. ;>

Olen yhä tosi sekaisissa tunteissa.. En tiedä mitä tekisin. Vaikka olen taistellut vuosia saadakseni terapiaa niin olen aina ollut huono ottamaan vastaan syömishäiriöhoitoa. Omituisesti ja tavallaan tahdostani riippumatta koska en tarvi/ansaitse/kokonaisvaltaisesti tahdo. En aina todellakaan tiedä mitä tahdon, sillä usko itseeni, tulevaisuuteni ja onnelliseen loppuelämään on aina nollan alapuolella.

Kiitos terapian yms minulla ei ole enää (niin) kiire kuolla, mutta haluaisin yhä laihtua olemattomiin. Olen oppinut uudelleen nauttimaan ja kantamaan vastuuta joistain asioista, mutta samalla haluaisin lakata jaksamasta yrittää ja välittää. Haluan vakuuttaa rakkaitani ja läheisiäni jatkamaan uskoaan minuun, mutta samalla mikään valtakunnan voima ei saa minua vapaaehtoisesti nielemään margariinia leipäni päältä. En kestä elämääni vaikeuksissa, masennuksissa ja kurjuudessa, mutta koen mahdottoman vaikeaksi ottaa vastaan mitään hyvää, sillä tunnen ansaitsevani kaiken pahan. Hoitotiimi päiväosastolla siis taisi olla aivan oikeassa sanoessaan etten oikein pysty vastaanottamaan ohjausta tai yrittämään terveitä asioita vänkäämättä vastaan. Puhumattakaan tsemi-tsemi-hapi-hapi-ryhmähengestä etc blerh! Mutta verrattuna päivikseen kokovuorokautinen osasto tuntuu yhtä isolta kynnykseltä kuin loikka Atlantin yli.

Ja entäs se koulu? Koulu, jonka vihdoin sain aloittaa uudelleen, ihana luokkani ja loppuun käytetyt poissaolovuoteni. Asuntoni, joka edellyttää ettei keskeytä koulua? Lemmikkini ruokkiminen, leikittäminen, jätteiden siivoaminen? Hitaasti elvytetyt kaverisuhteet? Äidin vapaa jouluaatto kolmeen vuoteen? Ahdistaa. Luulenpa että nuo kaikki käytännön askareet saisi vielä suht kivuttomasti järjesteltyä jos menisin osastolle, mutta mieleni murskaantuu palasiksi jo ajatuksesta kertoa kellekään. Voin kuvitella verkkokalvoilleni kaikki ne huokaukset, tyytymättömyys, tenttaus, vähättely, huoli ja vaatimukset. "Antaa tämän olla sitten viimeinen kerta ja nyt alat normaaliksi!" ...mikä ei kuitenkaan kädenkäänteessä toteudu.

Ja se pettymys, hylkäys ja yksinäisyys. Jäljellä vain minä ja läskini.
--

Loppuun jotain hyvää: Sain tänään käytyä suihkussa viikattua viikkokausia pyykkitelineellä olleet rivut kaappeihin, ripustettua eilen pestyt märät pyykit, imuroitua, vaihdettua petivaatteet, lämmitettyä kissoille ruokaa, syötyä kunnon aamupala ja välipalalounas ilman häröilyitä. Oh wow! Super! Go me! Kohta lilaa luomeen ja kaupunkiin näkemään rakasta Poikkistani, yhdessä leffaan & ulos syömään. Tahdon tänä sunnuntaina antaa itselleni luvan olla iloinen. ♥ Ihanaa päivää teillekin!

Thursday, November 18, 2010

Itkupotkuhysteriat

Olin eilen ihan murskana. Kun aloitin päiviksen niin lääkäri puheli "entäs jos olen pidempään kuin 2 viikkoa", mutta maanantain hoitokokouksessa kävi ilmi ettei mulla olisikaan tämän viikon jälkeen edes tilaa koko paikassa. Ärsytti, on juuri alkanut menemään paremmin kun on säännölliset ruoka-ajat, en ole ollut itsetuhoinen tai ahminut, ja vaikeuksista huolimatta kammennut jokaikinen aamu paikalle.

Ei lyöty vielä lukkoon, ennen eilistä. Päiviksen hoitajat ja lääkäri olivat pitäneet palaverin etten mä sovi päiväosastolle. Mun pää lyö tyhjää niistä perusteluista, sillä aloin hirjasti ja lujaa itkemään kauhistuksesta. Henki ja ääni ei kulkenut, nenä täyttyi rä'ästä, kyyneleet samensivat silmät ja olisin halunnut huutaa ja hakata seiniä. Ihan aiheelliset syyt hoitohenkilökunnalla oli, jotain miten olen liian ahdistunut ottaakseni vastaan ohjausta tai leikkiäkseni ryhmässä. Seliseli, epäreilua. Kuulin kaiken vain torumisena: miten paska ihminen ole, ilkeyttään kieroileva, päälle puhuva, toisia huomioimaton, ja pahanolon katkua ympärilleen levittävä kusipää.

Itkin lohduttomasti päiväossan vessassa ja etsin rajusti lohtua pienestä teräystävästäni. Salaa, totta kai. Hoitoporukka koetti ehdotella minulle "alakertaa" eli kokovuorokausiosastoa. Olisi enemmän yksilötukea ja sen sellaista. Mitä läppää! Ai mä. Tällainen normaalipainonen lardiläjä pahimpien luurankojen sekaan, eristymään enemmän koulusta, selittelemään turhaan läheisilleni tilannettani. Mähän kun oon jo ihan normaali kaikkien mielestä, niin hyvän kokoinen sun muuta. Miksi mä siis yhtään mitään ossaa tarttisin? Ja jos selittäisin, saisin ehdotuksen läpi läheisiini, niin todennäköisesti viimeisimmätkin rakkaani nostaisivat kyllästyneinä kytkintä. Ei kukaan vaan jaksa tätä pelleilyäni, koulun vaarantamista ja harmaitten hiusten tuottamista.

Olen paha paha pahin riippumatta miltä kantilta asiaa katsoo..

Monday, November 15, 2010

Pelkoa, inhoa ja päiväosastolla

Olen syömävammaisten päiväosastolla, nyt toista viikkoa aloittelemassa. Mun piti kertoa asiasta jo viikkoja sitten, mutta en vain kehdannut, joten lykkäsin ja lykkäsin koko asiaa... Entäs jos en menisikään, mähän olen niin lihava. Oltuani aina niin kielteinen kaikkeen osastolle joutumiseen niin häpesin anelusoittoani sairaanhoitajalleni, joka välitti hätäviestin lekurille ja sitä kautta sain lähetteen päivikselle.

Mun piti kirjoittaa aiemmin paremmasta voinnistani päiväkodissa (hehe) "täsmäruokailua" harjoitellen, tietämättömille vähän paikan tarkoituksesta ja maneereista, sekä isosta takapakistani nyt yksin vietettynä viikonloppuna. Olen vain ollut niin uuvuksissa päivien jälkeen etten ole jaksanut kirjoittaa mitään... Se että repii itsensä kuudelta ylös päästäkseen parin tunnin päästä alkavalle aamiaiselle, mussuttaa puuronsa ja lounaansa ja välipalansa toisten vammaisten ja parin sairaanhoitajan seurassa on käynyt minulle työstä. Oikein syöminen ja sen tunteiden kanssa taisteleminen on raskainta mitä tiedän. Olen siis iltaisin ollut vain rikkirättipoikki, jota puoltaa infernaaliset likapyykki- ja tiskikasat.

Minua jatkuvasti vain pelottaa että kaikki ossalla inhoavat minua. Olen ahdistunut ja tuon sen haluamattani liikaa ilmi, olen liian suulas ja suurikokoinen, kömpelö, tökerö ja kaukana perhosten ja päivänkakkaroiden paskomisesta. Olen epäkohtelias toisille joilla on tsempit täysillä: kun en pysty samaan, kun möläytän pahasta olostani, kun oireilen salaa.. En vain tiedä miten olisin kun osastollakin pitää olla niin vieraskorea, eikä saisi levitellä tuskiaan kuin vain sairaanhoitajalle.. niin kuin sujuvasti muka uskaltaisin, pah..

Epävarmuus painaa myös kun sain vähän kommenttia oireilustani, joka on kiellettyä päiviksellä. En tiedä joudunko jo ennen 2 viikon minimiaikaa ennen jo ulos "rikottuani sääntöjä" olemalla "kipeä/oireileva/en tarpeeksi motivoitunut"... poistuin ahdistuneena itkua vääntäen, tunnen olevani maailman paha, synti ja paska, joka vetää myös lähellä olevat turmaan. Tai vahingossa loukkaan.

Haluaisin silti pysyä tuolla, vaikka ahdistus on valtava - kas kumma, koska en voi täyttää tuota aukkoani ruoalla. Kidun pahassa olossani, mutta on sekin parempi kuin mässätä itsensä hengiltä, ja turruttaa pahaa oloaan sapuskalla. Yksin kotona en jaksaisi enää selvitä. Vaikka en olisikaan yksi niistä raukka kärsineistä sieluista, jotka nyt reippaasti tsemppaavat parhaiten vaikkeuksiensa läpi, niin kyllä minäkin yritän. Hävettäähän minua helvetisti olla mestan isoin läski, lihavin, painoni yli normaalirajan (vittusaatana ja tämä parissa kk:ssa!!!!) ja en silti osaa syödä rasvaa leivän päällä.


ps. oh wow, +300 seuraajaa readerissa! Mutta miksi niin vähän aktiivisia kommentteja? Piristäkää iltojani ja jättäkää useammin puumerkkiä jos luette, kiitos!

Wednesday, November 10, 2010

Reality-horroria televisiossani

Kaiken mediasta tulevan soopan, mainosten ja TV-viihteen alla unohtaa miten rumaa reality on lavastettuun töllö-todellisuuteen.

Katsoin MTV3:lta "45 minuuttia" ja voin fyysisesti pahoin: tällä kertaa aiheena oli eläinrääkkäys. Muutama karmea tapaus jossa mm. koiraa oli hirtetty parvekkeelta ja toinen perheen kissa ammuttu jalkajousella. Sori jos olen nyt mustavalkea ja asiani sisältää asiavirheitä, mutta c'moon ei nyt nussita pilkkua vaan ajatellaan aivoilla! Kotikissaa. Ammuttu jousella. Kahden kissan omistajana tärisen ymmärtämättömyydestä, järkytyksestä, surusta ja vihasta.

Minun mielestäni, jos KUN ihminen on ravintoketjun huipulla, tai ainakin käyttäytyy kuin maailmanomistaja niin ihmistä seuraa myös tietty vastuu. Kyse ei ole vain moraalista tai etiikasta vaan kylmästä faktasta miten universumi pyörii: syystä/teosta ja seurauksesta. Eli ei yksinkertaisesti pidä elää miten lystää tai maailma kusee takaspäin silmään. Tämän takia itse inhoan yleistä välinpitämättömyyttä ja laiminlyöntiä vaikka sorrun siihen ajoittain itsekin. Ta-daa, olen ihminen. Enkä nyt meinaa vain sortumisia kaikkiin globaaleihin ongelmiin vaan vaan ihan perus viitseliäisyyttä, huomaavaisuutta ja kohteliaisuutta. Erityisesti tosi depiksenä saatan käyttäytyä tosi tunteettomasti ja loukkaavasti läheisiäni kohtaan, ja se on silti väärin ihansama vaikka olenkin sairas-hullu-ja-kauhee.

Kun pohdin lisää noita televisiosta tulleita aiheita niin raivoni kääntyy yhä enemmän ja enemmän vain itseeni. Tunnen itseni tyhmäksi kun en osaa argumentoida tai väitellä jokaisen mielipiteeni puolesta vaan toimin oman maalaisjärkeni ja tunteitteni varassa. Ahdistaa ajatus monelle kauhujutulle sitä kuitenkin kääntää selkänsä, mutta en varmaan vastustaisi kissantappajien ripustamista kulkusistaan joulukuuseen. :) Hyi, ihmisen kostonhimo on hirveä.

Kumma miten rakastan kaikkea fiktiollista zombi-kauhu-splatteria, mutta tahdon yrjöillä katsoessani ajankohtaisohjelmia tai lukiessani aamu-Metroa. Myös sunnuntaiset iltaruokaostokset lähimmässä K-Kaupassa saa myös mahani sekaisin pahemmin kuin mitkään laksatiivit. En kestä katsoa ruskeita jauhellihapaketteja tai lihasuikaleita, joista lihasuikaleista, joista veret on mustana valuneet paketin pohjalle. Mutta pilkon kyllä ongelmitta tuoretta munuaista tai sydänkuutioita kissoille. Kumma myös miten haluaisin kadota puritaani-vegaani-erakoksi erämaahan, mutta en itke jokaista ahventa jonka päähän olen lyönyt kalikalla. (Tajuttomaksi lyöminenhän oli vain kilttiä kalalle.. ettei möllykkä tunne kun tapetaan, perataan ja paistetaan..)

Adfsdgdgfadh.

Voitteko pahoin katsottuanne uutisia? Muokkaako mielenterveys suhtautumistanne?

PS: allekirjoittanut suosittelee ♥


Saturday, November 06, 2010

Video kiled the radio star

Lupasin kirjoittaa "huomenna", mutta se vähän venyi jälleen.. Tässä on ollut taas kaikkea, ruokaa, depistä, ruokaa, sälää. Mutta olen naputustuulella, no worries. On lauantai-ilta ja TV on päällä. Ihailen Survivors-tyttöjen kapeaa vyötäröä ja laihtuneita ruipelokäsiä, päällä roikkuvaa tunikaa, ja kuvaruudussa vilahtelevia suonia tai rintaluita. Tuntuu perverssiltä katsoa kuinka tositv-kilpailijat takkutukkaisena mättävät sormin palkintoruokaa suihinsa. Lopulta laihavyötäröinen tyttö oksentaa pusikkoon ylensyötyään palkintoruokia. Just näitä esimerkkejä kaipasin..

Oma mahani on pinkeä syödyistä leipä- ja lettukasoista. Mussutan mukavasti pehmeässä sohvanmurkassa, ja haaveilen autiosta saaresta jossain hornankuusessa. Kaverinani totta kai joku julkkisvalmentaja, jolle ruumis olisi rääkkäyskohde ja nälkä tekosyy antaa piiskaa. Tosielämässä en mene ulos edes varttitunnin lenkille koska lenkkeily on tylsää ja monotonista ja hengästyy ja hyi liikuntaa!

Survivors-mies syö pitsaa niin nälissään että kädet tärisee. Sweet. Mulla on joku fiksaatio laihoihin ihmisiin, jotka syö.

Oma mahani on niin iso ja painoni niin korkea ettei vuoden takaista kondistani voisi kuvitellakaan. Normaalipaino on raskaampi taakka kannatettavana kuin mistään muusta synnistä aiheutunut katumus ja pahaolo. Ja silti syön. Vttu. Tahdon survivors-poskipäät, omat poskiluuni takaisin.

Tuesday, November 02, 2010

Helkavirsiä hyräillen

Viime kuukausi oli päivitysten puolesta iso FAIL! Ei pidä käydä uudelleen. Tarvitseehan tarina aina jatkoa, ja olen kertaa aina valppaampi jos muotoilen ajatukseni joksikin puoliloogisiksi koosteiksi.. Mutta myönnän, musta on tullut tosi paljon eristyneempi netin suhteen. Tosi vähän liikun missään sosiaalisissa yhteisöissä, viestittimissä tai blogeissa. Joka päivitykseni jälkeen hirvittää aina tulla kurkkaamaan kommentteja, sillä olen aina satavarma jääneeni yksin.

Teen eristäytymistä myös silloin kun menee huonosti. Oikein huonosti, häröilymittapuullani. Olen koko syksyn syönyt, ahminut, rankaissut itseäni ruoalla, sekä tyydyttänyt tylsyyttäni ja pakkomielteitäni ruoalla. En yhä vieläkään uskalla tilata kahvilassa lattea koska maidossa on kaloreita, mutta saatan pinkoa alkuyöstä kiskalle ostamaan Reissumiestä viisinkertaisella hinnalla, ja tuputtaa paketin sokerittoman ketsupin kera kitusiini. Kun pentuna glamourisoin kaikkea bohemia rappioromantiikkaa niin en olisi ikinä kuvitellut itseäni tähän tilaan.

Rehellisesti sanoen en luottanut painoni koskaan uudelleen kohoavan normaalirajaan ja siitä näin reippaasti yli. Ja vähiten tällaisella itsetuhoisella ja epärationaalisella tavalla, sillä aina loppua kohdenhan anorektikon paisuminen kuvitellaan terveeksi, nätiksi ja elämäniloiseksi prosessiksi.. Ja kilinpersus mä olen elämäniloinen!

Läskieni lisäksi päivän kova sana on depressio. Tuntuu vaikealta ja vastemieliseltä okhdata arkirutiinit, koulu, oma ruoannälkäinen ahdistus, koulutyöt, asioiden muistaminen, ja konkreettisesti askeleiden nostaminen maasta. Lääkemuutokseni on kuitenkin vaikuttanut vähän positiivisesti tuntemiseeni, sillä nyt saan itkeä jos itkettää, sekä heittäytyä sponttaaniksi jos jaksan. Kiitos tuon pienen sponttaanin reippauden en ole vielä (ihan) tipahtanut koulusta, ja olen omaksunut uudeksi säännökseni pitää kiinni sovituista menoista. Wow!

Nyt on pakko mennä nukkumaan, jotta sponttaani itseni pakottaminen kouluun toimisi, mutta lupaan kirjoittaa huomenna lisää..!