Friday, December 31, 2010

New Year '11

Osastolla käyn aamupäivisin kävelyllä. Sairaalan seinien sisällä tunnen tukehtuvani jos en pidä lomien tms takia kumpaakin kahdesta ulkoilustani. En usko sen kuitenkaan johtuvan vain mökkihöperyydestä vaan ilmastoinnista, sillä välillä happi tuntuu niin kuivalta, että käsiä ja nenän limakalvojakin täytyy rasvata.

Täällä valtaosa opettelee rauhallista kävelyä, pois pakkoliikunnasta, mutta mulle happihypyt taas on ollut totuttelua edes johonkin liikuntaan. En ole ikinä nauttinut kävelyllä / lenkillä / ulkoilusta, vaan ottanut kaiken ei-hyötyliikunnan tosi pakkopullana. Jalat menee eteen ja maisemat matelee, boooooring! Plus, ulos astuminen on aina hirvittänyt läskieni löllynnän ja paleltumisen takia. Yleensä joudunkin ottamaan tarvittavaa rauhoittavaa aamukävelyn päätteeksi, sillä ulkoilma tuntuu painavan keuhkoni kasaan ja katkaisevan hengitykseni. Lähinnä siitä syystä etten kestä raajojeni, massani, askeleitteni tuntemista. Silti haluan käydä aamukävelyllä, sillä se myös tappaa aikaa.
***

Jouluhulinoiden jälkeen onkin mun suosikki vuosijuhla, ts. Uusi vuosi! Raketit sotkee ja tinaa en enää vala, mutta joka kerta vaihtuva vuosiluku muistuttaa että  tulevaisuus on olemassa ja toivoa on niin kauan kun olen elossa. Tahdonkin viettää vuodenvaihteen aina parhaiden ystävien tai Pojan kanssa, yleensä jälkimmäisen, sillä mikään ei voita käsistä kiinni pitoa ja suukkoa pakkasyössä.. taivaaan välkkyessä iloisissa väreissä. Miinuksena on vaan että näin tollolta kestää ikuisuus adaptoitua uuden vuosiluvun kirjoittamiseen. :--D

Ihanaa & toivoa pursuavaa Uutta vuotta!


Wednesday, December 29, 2010

Ruokasalista kaikuu huutoa ja hiljaista itkua

Ruokasalin veto-ovet aukeavat, kello kilisee, ja sisältä leijuu painavaa lämpöä. Radio soi, mutta en kuule, stressi ja ahdistus jännittävät ilman hiljaiseksi. Ruokana on minestronea, paksuja vaaleita makaroneja kasvis- tai kinkkupalanesteessä. Kasvissoppa yllättää proteiinilla kun sopasta löytyy pari kikhernettä. Reissumiestä on kolmatta kertaa tänään: enemmän ruisleipää kuin koko viikkoon, ihanaa!

Leikin vaarallisilla vesillä, sillä en osaa ja pelkään syödä margariinia ihan kamalasti. Noloa ja häpeällistä, kun näin iso tyttö ei osaa niin yksinkertaista asiaa kuin leivän voitelu. Mutta minä vihaan tuota leivän päällä makaavaa turhaa näkyvää rasvaa, joka ei maistu miltään, mutta tarttuu veden kanssa kitalakeen. Hoitajat pitävät silmällä leivän voiteluani, mutta silti aina sotken rasvaa ympäri pöytää. Tahtomatta mutta puoli-tahallaan margariinia osuu leivän reunoihin, reunoilta sormiin (ei se ihon läpi imeydy), paidan helmaan (vaatteet on pestäviä), tuolille, pöytään, vesikannuun, jää veitsen alta lautaselle, teepussin alle, johonkin (muttei ruokaan).. Viikko sitten hoitaja huomautti voita olevan tukassanikin. (Eipäs!!)

Mutta hoitajat ovat ammattilaisia ja tietävät pöytätemput. Ahdistavassa tilanteessa ruoan järjestyksessä syöminen tai paloittelu helpottaa oloa, mutta sekin on kiellettyä. Eikö normaalitkin ihmiset syö järjestäen asioita? Esim. pahanmakuiset ensiksi/vikaksi tai tiettyä kaavaa ruoansulatuksen helpottamiseksi. Kaikkeen huomauttamisen arvoiseen pitää silti puuttua, sillä hullujen syömiskontrollien rikkominen on elintärkeätä paranemiselle - ei pelkkä kalorien saanti. Pahin itku, huuto ja draama on jos ja kun piilotettut kalorit keksitään, ja käsketään uudelleen annostelemaan ruoka tai voitelemaan leipä, mutta tuska on sama myös kaikilla kiltisti lautasensa tyhjäksi syövillä. Sitä ahdistusta ei voi aidosti ymmärtää ellei itse ole kokenut samankaltaista..

Tuesday, December 28, 2010

"Kudos to those who see through sickness.. yeah"


Iltapala ja vaaleana leipänä paahtoleipää. Yööörgh. Osastolla inistään ja maristaan kesken loppuneesta myslistä, joka tulisi korvata Weetabix-murokkeilla. Katsokaas: mysli on siitä juju ruokalaji, että korvatakseen sillä toisen hiilarilähteen (puuro, leipä, murot...) mysliä tarvitsee ottaa määrään verrannollisesti naurettavan vähän. Kenties vaihtologiikka on perustunut jollekin kaloripitoisemmalle rusina-pähkinä-myslille, sillä muuten koko vaihtologiikka on aika hanurista. Weetabixeille tarvii syvän lautasen - myslille pelkän pikkukipon. Ruokahuoneessa mölytaso nousee, joku kiukuttelee kun ei murokkeita ei voi vaihtaa leiväksi.

Näkkärit ja paahtis maistuvat suussani samalle pahville. Inhoan iltapalla istumista sen hajuttoman, mauttoman ja päivään väsyneen ilmapiirin takia. Katson kun yksi tyttö salaa murustaa leipäänsä nyppimällä siemeniä real-siivunsa päältä, toinen jauhaa leipäänsä konemaisesti kuin robotti armeijassa. Toisinaan ruokailu tuntuu intiltä.. Seuraamme ruokakellon käskyä taistoon, lappaamme ruokaa mekaanisesti naamaan, ja hoitaja sparraa päivällispöydässä: "AIOTKO SÄ EHTIÄ TOHON PUOLEEN TUNTIIN?!" "J-juuu..", sanon ja tuijotan ruokani takaa kauhulla jälkiruokakiisseliä, joka on mautonta ja klimppistä.

En tarvinnut maanantaina yhtään rauhoittavaa. Score! Tänään tarvitsen kaksinkertaisesti rohkeutta ja voimia käydäkseni kotona. Ikävöin kisujani enemmän kuin mitään, mutta pelkään kämppäni hävityksen kauhistusta. Keittiönkaapit ovat tyhjiä astioista, tiskejä on enemmän kuin sieniä sateella, ja pölyä ja kissanhiekkaa riittää varmasti.. Ja vielä syödäkin pitäisi, omatoimisesti. Kaikki toi syö rohkeuttani ja saa haaveilemaan periksi antamisesta, itsetuhosta, teristä ja punaisesta, karjalanpiirakoista ja jäätelölitroista, bulimiasta, poskille ja pönttöön lentävästä liasta. Ei näin!! Pelkään, mutta vielä enemmän peilissä näkyviä ihrojani.

Pakko pysyä lujana, pakko selvitä.. pakko saada laihtua.

PS: Erottelin ensimmäisen ja nykyisen osastoreissun tekstejä. Vuoden 2010 on vol2. ja vanhemmat vol1.

Thursday, December 23, 2010

Juhlapyhiä ja käytännönruokailua ossalla

Osastolle on roudattu kuusi, kortteja askarreltu ja osa potilaista on jo tehnyt lähtöä joululomille. Oma lomani on suunnitellusti yhden yön pituinen: sopivasti päästäkseni pakoon sekä osaston laitosjuhlaruokia että kotona majailevaa yltäkylläisyyttä ja pelkoa kontrollin hajoamisesta. Raahaudun mitä todennäköisin ensin sukuloimaan ja sitten punkkaamaan Äidin sohvalle, Tapaninpäivänä vielä välipalalomalle jonnekin.. pakoon sairaalan sunnuntaiherkkuja. Yleensä sunnuntaisin osaston välipala nääs on jotain extra special makeaa ts. pullaa tai kakkusta. Tieto perustuu potilaspartion pitkäaikaisiin kenttätutkimuksiin...


Kai olen jo maininnut että osaston potilasmenu on piilossa? Ja ettei aina jakseta edes ruokailun yhteydessä kertoa mitä mikäkin sosekeitto on olevinaan nimeltään. Salailu on sitä varten ettei aterioita stressattaisi enempää etukäteen, joten ruokalista kykkii keittiön lukollisessa kaapinovessa (ja avain jemmailee toisessa, mutta tabu edes yrittää koskea). Päiväosastolla listat taas saa halutessa nähdä, sillä jokaisen oletetaan olevan kykeneväinen päättämään kumpi stressaa vähemmän: tietäminen vai ei.. tuon olen ainakin tainnut jo mainita!

Oma kuriositeettini aterioista on hurja, ja haluaisin aina tietää etukäteen mitä on luvassa, sekä mitä mikäkin sisältää. Jälkimmäisen takia olen kai tosi rasittavaa kauppa- ja ravintolaseuraa, ja saan kuulla siitä perheeltäni. Perus potilasruokalisan voi etsiä netistä, mutta aina se ei täsmää sh-vuodeosaston kanssa, joskus myös päiviksellä on eri välipalat jne. Kiinnostuksestani huolimatta en kuitenkaan ole innokkain kyylääjä kurkkimaan ruokasalin sälekaihtimien välissä, ja tekemään arvauksia ateriasta lautasten, aterimien välipalakulhojen mukaan.. kuten kuvitella saattaa. *huah*

Ruoka saapuu mustissa styroksikonteissa kätilöopistolta, ja ruokasalin ovet pidetään visusti kiinni ennen kuin maidot on pöydässä ja osalle potilaista myös ateria annosteltu valmiiksi. Mitä pidemmällä on hoidossaan niin sitä itsenäisemmin saa hoitaa annostelunsa, prikuulleen oman "listan" mukaan. Paperille printatut listat on jokaisen lautasen vieressä muovitaskussa, etukäteen päätetyillä istumapaikoilla. Ruokailuun kutsutaan kilistämällä pientä metallikelloa *köh*lehmänkelloa*köh*, ja ennen syömislupaa potilaan täytyy kutsua hoitajaa tarkistamaan annos+lista huutamalla sanomalla "VALMIS!".


Joskus viikko sitten ossalla saatiin esimaistiaisia joulusta ts. riisipuuroa. Riisipuuroa tosi ihmeellisillä lisillä, eli kokonaisella sämpylällä ja margariinirasialla, mansikkakeitolla ja jälkiruoakana hedelmäsalaattia. Puolet leivästä, rasvasta ja koko mehukeitto ei normaalisti kuuluisi esim. allekirjoittaneen ateriasuunnitelmaan, ja kuka oikein tarjoaa hedelmäsalaattia cocktailkirsikoilla riisipuuron päälle? Kanelia saatiin vasta kun kinuttiin tarpeeksi, sillä yleensä kaneli yms. muut mausteet on osastolla kiellettyjä (tämänkin olen varmaan kertonut). Muistuttaen: ihan siitä syystä ettei jotkut ihmiset levitä esim. kanelia lusikoitavia määriä ruokansa päälle. Niin ällöttävältä kuin se kuulostaakin niin ite tykkään syödä "suolasattumia" minkä tahansa puuroni päältä.... vaikka muuten en suolaa lisää mihinkään.

Hyvää & stressitöntä joulua kaikille lukijoille!

PS: Joulunviettoon vs. jouluvihaan voi vastata jo edellisessä postauksessa.

Wednesday, December 22, 2010

Cocisjoulupukkia tikulla silmään

Jos painoa on paljon ja ruokailut menettelee niin sairaalassa on väljemmät olot. Säännöt on kaikille samat, mutta jos ei tarvitse pelätä potilaan puolesta niin ulkoiluita ja lomia voidaan antaa väljemmällä kädellä. Myös allekirjoittaneelle, joka on vain lyhyellä "katko-jaksolla". Monesti lomat ovat jonkun sairaalan aterian päälle meneviä, jolloin harjoitellaan esim. lounaan syömistä ravintolassa tai välipalaa kahvilassa. Yölomilla yleensä yritetään ateriasuunnitelman noudattamista kotona.


Eilen siis välipalalomalle keskustaan, suunnitelmissani hankkia ne pari pakollista joululahjaa ja halia rusinaksi Poikakaverini, jota ikävöin kovasti. Ei paras idea mennä keskustaan juuri ennen joulua, sillä meno oli kuin Hulluilla päivillä potenssiin kaksi. Ihmisiä vyöryi ja työntyi joka suunnasta, kaikkialla oli tavaraa, kauppakassikansaa, valmislahjapakkauksia ja edelleen vain lisää ihmisiä. Siedän kyllä ihmismassoja, mutta en suomalaista kyynerpäätaktiikkaa tai kulutushulluhysteriaa. Osta-osta-osta stressi iskeytyy naamaani, ja tuhansien paketoitujen valinnanvarojen edessä pulssini vain kohoaa kun menetän viimeisetkin päätöksentekokyvystäni.

Sovittu teehetki Muruseni kanssa ei mennyt aivan loistavasti: sain kuulla olleeni epäkohtelias tarjoilijalle, joka oli tullut vasta 30-40min kuluttua palvelemaan meitä ryysiksen takia, ja tunnelma oli painava.. varmaan mun ahdistukseni takia. Mikä muu muka voisi olla syypää kuin minä, levittäessäni pahaa katkua ilmaan sisimmästäni..? Lopulta päätimme hajaantua lopuksi iltapäivää, ja minä nielin rohkeutta käydäkseni parissa liikkeessä löytämässä edes kotiväelle jotain. Välipalaa en onnistunut syömään kahvilassa, enkä ostamaan kaupasta, kun tuska tukki kurkkuani. Tästä en tietenkään kertonut osastolla kellekään.

Plää plää joulu! Oikeasti, mulla ei ole varsinaista anti-joulu-vihaa, sillä tykkään kyllä kuusentuoksusta, yhdessäolosta, lämpimästä tunnelmasta talvella, porkkanalaatikoista ja lahjapapereista, mutta olen täynnä kaikkea tätä kaaosta ja kuluttamista. Pakkovirret, lahjojen ostaminen niska limassa ja kirjanpitoa korttien lähettyksestä (jos ei sukulaiselta X tullut viime jouluna korttia niin tällä kertaa sinne ei enää lähetetä!). Karsisin pois kaiken kertakäyttöisen ja sotkemisen, sekä stressin ja säätämisen, joka tekee tunnelmasta niin helvetin pakottavan. Lahjat voisi jättää minimiin ja joulumässäilyn siihen rosolliin ja pariin pipariin.

Miten muuten on, oletteko haalineet paljon lahjoja? Tykkäättekö joulusta vai aiheuttaako se suuria inhoja? Entäs jouluruoat, maistuuko?

Tuesday, December 21, 2010

Ruumiin tuska

Levitän siveltimellä meikkivoidetta kasvoihini, kello on jotain seitsemän, ja peilistä ei katso takaisin tuttu variksenpelätin vaan joku muu olio. Joku jolla on valtaisat, paksut raajat, pehmeästä taikinamaisesta massasta muodostuneet. Se puristuu kosketuksesta, leviää painauksesta ja hölskyy liikuttaessa. Myös vyötäröni ja rintakehäni ympärillä on samaa kudosta, olen kuin lämmittävää rasvakerrosta kerännyt hylje. Yuk yuk yuk. Antaisin mitä vain jotta voisin kadota näkyvistä, tehdä tekemättömäksi kaiken suuni tekemän synnin.

Ällöttää ja ahdistaa. Sairaalassa on niin tylsää ja ruoka-aikoihin sidottua, että odotan joka ateriaa kuin jotain jännitysnäytelmää. Ulkomaailma ja lomat pelottavat lisää, en tahdo astua ulos sairaalakäytävien ja kovien lakanoiden illuusiosta.. entäs jos menetän hallintani, kontrollini ja syön vain lisää? Eikä mikään estä!


Tahdon kaulapannan. Lukon jääkaappiini ja kokopvä syömättömyysvahdin. Sen minän, joka olin.

Yksi ilta istuimme parin potilaskaverin kanssa sohvapesässä. Silitimme ja lohdutimme toisiamme ahdistuksesta, ruoasta ja muusta maailmasta. Oli ollut punnituspäivä ja kaikkien mieli oli painava, vaikka kuinka oltaisiin tultu tervehtymään ja painoa nostamaan. Ei niin nopeasti, ei niin ylös.. Suru oli samaa kuin kuolleesta luopuessa. Kaksi puhui painotavoitteestaan ja voivottelivat kuinka se oli heidän entisen "terveen minän" elopainon yläpuolella: ja kuinka se ei haittaisi jos se olisi "sitä ja puoli", "niin, sekin kuulostaa jo kamalalta", "tai ajattele jos olisi sitä sellaista", "ei, sitä ja puolikin on jo liikaa!". Sitä tätä. Ja sydämmeeni löi kun olen itse jo sitä ja puoli ja sitä sellaista ja vielä jotain! Sekuntin sadasosassa olin pesästä pudonnut, kuin strutsi räystäspääksyjen halauksessa.

Hetken päästä menin omahuoneeseeni, itkin, itkin, itkin ja halusin huutaa. Koteloiduin kuin toukka päiväpeittooni ja makasin suunnattomassa surussani lattialla. Viillä, punaista, punaista, punaista.. Fyysinen helpotukseni ahdistukseen ja suruun olisi vain parinkymmenen sentin päässä kätkössä. Pidättelin, sillä en saattaisi rikkoa hoitosopimustani olemalla itsetuhoinen, ja sillä verukkeella lentämässä kotiin.

Raahauduin kylpyhuoneeseen lukon taakse, annoin kylmän veden kaatua lavuaarista, työnsin pääni alle ja huusin.

Saturday, December 18, 2010

"Ja pahimpia on aamut.."


Pyörin aamuyöllä sängyssä. Koetan nukahtaa, mutta uneen vaipuminen ei ota onnistuakseen. Iltaisin puristelen läskejäni ja ahdistun, olen levoton, kierin päiväpeitteessä lattialle makaamaan ettei vain sängynjaloista jää lattiaan jälkiä painoni takia. Ahdistusta lukuunottamatta nukahtamisvaikeuksia mulla ei ole, mutta aamuyöt valvon ilman lääkitystäni. Jos unohdan nappulani niin vain harvoin oon onnistunut olemaan heräilemättä tuhat kertaa yössä.

Sairaalassa olen kokopäiväsyömisen jälkeen uupunut, kyllästynyt ja turhautunut: tehtävät suoritettu (lue: ateriat syöty) ja olen turha. Piiloudun sänkyyn aivan liian aikaisin, samahdan ja haluamattani herään taas viideltä aamulla. Päiväsaliin ei saa mennä ennen kuutta, ja olen kyllästynyt. Kotona voisin ottaa omalääkärin määräämää nukahtamislääkettä tai tuhota aamuni mussuttamalla uutisikkunaa katsellessa. Mutta ei sairaalassa, onneksi.

Kaukainen muisto yhä hahmottelee heräämisen johtuvan nälästä, joten vastentahtoisesti hiippailen yön varjoissa luvatta päiväsaliin ja otan ensin omenan (1/3 hedelmäannos), sitten mandariinin (+½ hedelmäannos). Note to self: Hiilarit voittavat nukahtamislääkkeetkin. Läkeroleja taas ei saisi imeskellä sängyssä, sillä nukahdettua suusta valuu lakritsinväristä kuolaa, joka tahmaisesti tahraa petivaatteet.

Tänään aamuyöllä heräsin omaan huutooni - tai kun yöhoitaja rymisti huoneeseeni huhuillen "Kafi mikä hätänä?!" .. Olin vain nähnyt painajaista, ja ääneni oli kai kuulunut koko käytävän läpi.

Thursday, December 16, 2010

Your vomit suits your mascara


Eihän se puoli viikonloppua kotona ollen onnistunut. Ostin kotin minimalisesti kevyitä turvaruokiani, joilla kuvittelin pärjääväni, mutta siivoomattoman asunnon masentava paino ajoi kiskalle ostamaan kevytjäätelöä. Ihan kuin osastoruokailuista, keittelemästäni lesepuurosta ja muusta low cal-sotkuistani ei olisi ollut jo tarpeeksi ahdistusta ilman lisäsekoilua.

Makaan ja syön, aion sabotoida ja heittää pois ruokani, perun, jatkan ja annan ylen. Piirrän pieniä kapeita viivoja käsivarsiin. En jaksa siivota, en pukea, pestä hampaitani. Kämppä on täynnä kissankarvoja ja tiskialtaat astioita, pöydät kynien ja rojun peitossa. Päätän etten jaksa kotona, ja haluan suunnitelmista poiketen tulla jo takaisin osastolle.. pakko.

Sunnuntaiaamuna puhelin soi, ja hoitaja kertoo osastolla riehuvasta mahataudista: kaikkien lomalaisten pitää jäädä toistaiseksi kotiin jos eivät ole saaneet tartuntaa. Muserrun, petyn, änkytän luuriin haluavani jo etukäteen takaisin!! En saa. Akkukin loppuu luurista. Mitä tässä kohtaa pitäisi normaalin ihmisen tuntea tai reagoida? Suuttua? Alitajuisesti, ehkä, suutun itse itselleni. Katkaisen käsijarruni, solmin käteni ja painan kaasua kohti rotkoa.


Käyn kaupassa ostamassa ruisleipää, tonnikalaa, jotain terveellistä "ruokaa" päiväkseni. Mutta hirviö sisälläni haluaa itsetuhoisesti niellä kaiken, toinen syyllistäen kieltää joka nielaisun, ja ajaudun napostelemaan, kakomaan, heittämään ruokaa pois ja raahautumaan taas kioskille. Repeat, repeat, repeat.. Puurosta ruisleipään, sitten mihin vain hiilaripaskaan ja roskaruokaan, tavoitteena vain aiheuttaa suurempi syyllisyyden tunne itselleni. Kumpa vain sattuisi enemmän, ei väliä, olen jo pilalla.

Maanantaina aamupäivällä raahaudun takaisin sairaalalle..

Wednesday, December 08, 2010

Pretty girls in pretty boxes

"Suosikki" tapani aloittaa aamu: punnitus. Hoovee, äh, yh, saatanan läskini ja puntarit! Punnitukset tulee yllätyksenä ja sattumanvaraitsesti, jottei ala etukäteen stressaamaan tai huijaamaan. Vanhanaikaiset huijauskeinot on kyllä vähissä, sillä pienessä näytehuoneessa pitää riisuutua vain alushousuisilleen - edes rintaliivejä ei saa pitää päällä. Hoitaja, yleensä opiskelija, merkkaa painon post-it lapulle, jonka jälkeen saat luvan astua pois elektroniselta va'alta pukeutumaan. En tarkkaan tiedä miksi, mutta kaikki sh-polin ja -osaston va'at ovat virtajohto kiinni seinässä, ja ulkonäöltään aika kaukana kotipuntareista. Varmaan jotta tulos on mahd. virheetön.

Kauhukseni painoni oli laskenut vain parisataa grammaa, vaikka turvotus onkin vähentynyt. Halusin sen olevan vähemmän. Tunnen itseni epänonnistujaksi, ahneeksi paskaksi ja ryhävalaaksi koska söin eilen iltapalalla viilin 2dl maidon sijasta ja 1/2 päivän hedelmäannoksestani. 3 hedelmän syöminen per pvä on jokaisen omalla vastuulla, ja itse en ollut tähän asti koskenutkaan pieniin mandariineihin tai royal gala-omeniin. Samoin jos olen voinut valita esim. maitotuotteiden välillä niin olen itsepintaisesti valinnut aina keveimmän vaihtoehdon. Ei viiliä vaan maitoa, ei muroja vaan vähän mysliä, ei real-leipää vaan kaksi näkkäriä. Ehkä en ole silti tehnyt tarpeeksi ja olenkin vain lihonut täällä, jos paino kerta oli lähes sama kuin kotona ahmintapäivien jälkeen! Voi helvetti.

Olen tullut riippuvaiseksi sairaalan numeroleikistä: kellonajoista, punnituksesta, 15 min ulkoiluista,  sovituista ruoka-annoksista ja silmissäni juoksevista kaloreista. En (enää) jaksa olla joittenkin anorektikoiden tavoin kova nipottamaan ("Tää ON ENEMMÄN kuin mun annos!", "Me EI OLLA oltu vielä varttia ulkona!"), mutta kyllä tekee pahaa levittää kiltisti margariinia leivän päälle. Kaikkea tökitään, mitataan, verrataan ja kyylätään. Kotona pahaa oloa ja ahdistusta hallitaan kontroloimalla ruokaa, mutta täällä ikioma turvastruktuuri hajotetaan ja opetellaan leikkimään normaalia. Pahaaoloa ei myöskään pääse kompensoimaan, joten siihen vastataan lääkkeillä tai henkilökohtaisilla keskusteluilla.

Mutta oman keittiöva'an tuoma turvan on mulla siirtynyt sairaalan sääntöihin, ja miten koetan tasapainoilla niitten ja oman kontrollikipeyteni kanssa. Tahdon ulos tiettyinä aikoina, voidessani valitsen aina keveimmät vaihtoehdot ja teen kyykkyjä hampaita harjatessani. Pakkomielteistä? Tyhmää? Vain mikrotasolla vaikuttamista? Ehkä...  Mutta täytyy, mun vaan täytyy. Sentään koetan pitää vähän low-profilea ja olla inisemättä kaikesta. Esim. eilen nousi kova haloo potilaissa kun ruokakuski ajoi hankeen, mutta muihin ruoka-aikoihin ei suhteutettu lounaan myöhästymistä. Kaikesta täällä yleensä tapellaan ja väännetään kättä, sillä ruoka on (ollut) potilaille koko elämä.



Pelkään jo tulevia lomia, sillä edellinen poikkeusaikaisin viettämäni yö Äidillä ei mennyt hyvin. Kävin eilen koulussa, mutta ahdistumisen takia karkasin kesken kaiken takaisin osaston turviin. Luulin jo kaikkien vastoinkäymisten olevan jo mennyttä, olin niin itsevarma kaiken sujuvuudesta, mutta mokasin. Täällä aikataulut ja yleensä säännöstelyt vain tapahtuvat niin pelkään helvetisti kotia ja täyttä vapautta. Kukaan ei ole tökkimässä, mittaamassa ja kyyläämässä puolestani, vaan joudun sen kamalimman: itseni ja päätöstenteon eteen. Vaikka en tod. rakasta osastolla oloa, vaan ikävöin kotia, kisuja ja ruokavaakaani niin täällä tylsyydessä, kuin koe-eläin laatikossa, on kieronlaista turvaa...

Monday, December 06, 2010

Inside Eating Disorder Inpatient


Tiedättelö mitä? Kaikki osastohoidon perusasiat löytyy ihan esim. HUS:n sivuilta tai googlettamalla (käypähoito, vuodeosasto jne). En välittäisi kirjoittaa ihan kaikkea kaikesta, sillä en tahdo kenenkään tulkitsevan juttujani äärimmäiseksi totuudeksi ja päättävän omista asioistaan blogini perusteella. Jos osasto tai hoito mietityttää joko itselleen tai tutulleen niin hei, kääntykää ammattilaisten puoleen. Terkkarin, terveyskeskuslääkärin, etc. Blogi on vain mun omia kokemuksia ja tunteita!

Tästä huolimatta aion silti kirjoittaa jotain osaston käytännönrutiineista, sillä muistiin kirjoitettuna ne vähän selkeyttää tarinaani. ;> Alleviivatut jutut on edelliskäyntini jälkeisiä muutoksia, ja saattavat poiketa es. Lapparissa olleista menetelmistä.

 Pääjuttuja
  • hoito on +18v., vapaaehtoista ja kaikille syömishäiriöille
  • jokaisella potilaalla on oma ruokasuunnitelma riippuen es. energiantarpeesta, painon nostamisesta jne.
  • omahoitaja, kakkoshoitaja ja jos kumpikaan edellämainituista ei ole vuorossa niin oma vuorohoitaja, jonka kanssa saa keskustella ja pyytää apua
  • hoitoon sisältyy ravitsemusterapia, lääkäri- ja labrakäynnit ja punnitukset
  • lääkkeet, ateriat yms. sisältyvät hoitomaksuun
Hoitomuodoista
  •   anoreksiahoito-ohjelma
    • 3-vaiheinen, ja yleensä pitkäkestoinen hoitomalli
    • mitä paremmin ruokailut, paino yms. korjaantuu niin sitä enemmän etenee vaiheissa, ja saa vapauksia esim. ulkoiluita, lomia, annostella itse ruokansa lautaselle tai nousta pöydästä
    • neljäntenä pvä ravintoliuos kaikille potilaille ja 2 viikon sisällä isompi ruokalista
    • oma fysioterapia(?)
  • bulimiahoito-ohjelma
    • ei vaiheita
    • annostellaan itse ruoka, ei ravintoliuoksia, sama "B"-mallinen ruokalista koko hoidon
    • lyhyempikestoinen, pari viikkoa - ~1k
    • saa osallistua heti 1-vaiheen keskusteluryhmän, rentoutuksiin, ja retkelle

Yhteisiä sääntöjä & käytäntöjä
  • itsensä ja toisten satuttaminen, oksentelu, pakkoliikunta yms kiellettyjä.
  • ulkoilut ja lomat hoitokokouksessa sovitusti (ensin hoitajan kanssa 2x15min/pvä, myöhemmin itsenäisesti, ensin pvä sitten yölomat jne)
  • yleisissä tiloissa ei saa puhua kiloista, kaloreista yms. samoin ohjaaminen on vain hoitajille, eli potilaat ei puutu toistensa asioihin
  • yhteisruokailut:
    • aamupala (8:00), lounas (12:00), välipala (14:15), päivällinen (17:00), iltapala (20:00)
    • ruokasuunnitelmista ei poiketa, ainoastaan rav. terapeutti tekee muutokset, ja nykyään inhokkiruoat eivät ole sallittuja
    • hoitaja tarkistaa annoksen ennen lupaa syödä, myös jos on lupa annostella itse
    • 30min aikaa syödä (hoitaja tämän ajan pöydässä mallina), ja 20min jälkeen saa nousta pöydästä jos on valmis
  • lepohetki 30 min aterioiden jälkeen, jolloin ei saa mennä ulos ja wc:t pidetään lukittuina, arkisin lounaan jälkeen kokoonnutaan yhteistilaan rauhoittumaan
  • omien huoneiden kylppärit ovat päivisin lukossa, paitsi kl. 19-20, jolloin saa käydä iltasuihkussa.
  • kännykät, läppärit, netti, omat tavarat ja vaatteet kaikki omasta puolesta
  • omat ruoat, juomat, purkat, pastillit, lääkkeet ja vihreä tee kiellettyjä, purkkaa saa pyytämällä kansliasta

Muuta
Ruokailuista yms. säännöistä huolimatta osastosta on yritetty tehdä vähän "kotoisampi", eli hoitajat ovat arkivaatteissa, paikasta löytyy tv, pleikkari 1 & 2, lautapelejä, kirjoja, hiukan askartelukamoja, sohvia, lehtiä ja potilaiden oma tee- ja kahvinurkkaus. Huoneet on kuitenkin aika kliinisiä ja minimalistisia, ja paria keskustelu- ja rentoutusryhmää lukuunottamatta hirveästi "ohjelmaa" ei ole.

Pssst, ja en sitten ota mitään vastuuta näitten tietojen muutoksista tai aitoudesta, sillä en ole edes kysynyt mistään lupaa asioiden välittämiseen. Kunnioitan tiedonsuojaa esim. sairaalan start/adv/pro ruokalistoissa, joten plz älkää edes kysykö niitä. Voin vastailla omista kokemuksistani, mutta en tiedosteluihin pitääkö joku huhu paikkaansa. Kyselkää niitä joltain hoitavalta taholta tms. Kuvat on leffasta Vuosi nuoruudestani/Girl, Interrupted

Friday, December 03, 2010

"on which the words 'EAT ME' were beautifully marked in currants"



"Näytä niitä sun sormia!", hoitaja sanoo iltapalalla. Käännän varovasti kämmentäni ja pöydän päässä vahtiva hoitaja äännähtää nähdessään hitusen margariinia sormenpäissä, ja sanoo "Ens kerralla kun noin käy niin me lisätään rasvaa sun leivälle!" Suljen käteni ja kiitän, nousen astioideni kanssa ja menen huuhtelemaan tiskit astianpesukonetta varten. Veto-ovi auki ja ulos ruokasalista. Kävelen omaan huoneeseeni ja olen omahyväinen omasta oveluudestani taistelussa minä vs. ruoka. Sota saattaa olla jo sairaalalla, mutta syömishäiriöni itsepintaisesti kerää minikroskooppisia erävoittoja taistelussa kaloreita vastaan.

Vaikka ruokailut sujuu nyt helpommin kuin edelliskerralla niin on näkyvät rasvat yhä minulle kuin myrkkyä. Margariini eksyy leivältä lautasenreunaan, sormiin, kämmeneen, kynsien alle, pöydälle, voiveitsen taakse, pöydän tai tuolin alle, huuliin ja hampaisiin. Näin yhä käy vaikka en varta vasten pyri tunkemaan sormiani leipään, leipään, joka on nyt peitelty paksulla viipaleella läskijuustoa.

Minut siirrettiin anoreksian hoito-ohjelmasta bulimiaan, sillä mun ei täydy nostaa painoani, mutta silti ruokalistani muuttui "B" vaihtoehdoksi lyöden läjän rasvoja, juustoja ja leipiä päivääni. Kaikkea ihan liikaa, mutta silti muka vähemmän kuin yhdessä ravintoliuoksessa, jota anoreksiapotilaat joutuvat kiskomaan aterioidensa ohessa. Öh sanoinko anoreksiapotilaat? Hei! On minunkin diagnoosini yhä anoreksia! Tämän kaiken laardin alla, on! On! Ja paskat. Olen täällä kai ainoana normaalipainoisena, vain lyhyen pätkän hoidossa olevana. Ja silti kansa ympärillä kitisee voivoi kun on makeaa, vatsaan koskeen, kamalaa, hyi suklaata ja lastenvanukkaita! Nauran vittuillen kiusaten että jos paino ei ala nousee niin ruokaa tulee vain lisää!




Lopulta en vain kestä olevani kaikista isoin, ihan liian iso itsellenikin, ja menen huoneeseeni ahdistumaan. Reidet ovat heiluvat pullerot kuin kirkonkellot, keskisormeni ja peukaloni eivät kosketa käsivarteni ympärillä, ahterini on loputon ja koko loppukroppa suunnaton. Käyn hakemassa rauhoittavan, haukkaan parvekkeelta kylmää ilmaa, ja haluaisin itkeä tai huutaa ihrani alta. Pukeutuminen suihkun jälkeen ahdistaa: mitä vaatteita saan, ansaitsen tai kehtaan käyttää. Ei tuohon olen liian ruma, tuota käyttääkseni liian iso, kolmas kävisi häpeäni kanssa, mutta ei käy jos joudun punnitukseen ja riisuutumaan. Paha olo, itse aiheutettu, mitäs kun söit!

Huomenna yölomalle Äidin luo ja juhlimaan ystävien kanssa. En tiedä miten syödä ulkona, yrittääkkö nipistellä listasta, entäs jos herkkujen syönti karkaa käsistä? Entäs jos syön eniten, koko ajan tai ahmin liikaa? EI, ei käy. Pakko selvittää päätä, kasvattaa itsekuria, sillä kun pääsen kokonaan kotiin niin en tasan halua olla tämän painoinen ja kokoinen..

Thursday, December 02, 2010

New Fat Kid on The Block


Lupasin kirjoittaa ossapäivistä, olkoot ne miten tylsiä tahansa. Pääasia että saan itse pidettyä jotain päiväkirjaa tämän kertaisesta kokemuksesta, joka monella lailla tulee olemaan hyvn erilainen kuin viimeksi (en ala nyt edes erittelemään millä lailla). Mutta totta tosiaan, mitään hirveän jännittäviä päivät kokovuorokautisella ossalla ei todellakaan ole.


Ensimmäiset fiilikset täällä olosta on ihan hyvät. Ennestään tuttuja potilaita ei ole, ja hyvä niin, sillä ehkäpä edelliskäyntini ihmiset ovat siirtyneet eteenpäin eläämässään. Enkä tod jaksaisi mitään menneitten muistelu -small talkkia. Hoitajien kanssa se ei ole niin paha asia. On mukavaa ja turvallista kun on tuttuja kasvoja, joten omista asioista puhuminen on helpompaa. Olen yllätyksekseni paljon sosiaalisempi, sillä kuvittelin vain mököttäväni huoneessa ja istuvani koneella. Oon vähän tehnyt tuttavuutta toisiin potilaisiin, ja tällä kertaa en tunne olevani se yleistä pahoinvointia levittävä pahanilmanlintu. Mutta hymynaamalla on myös veronsa: väsyttää ja olen läpeni kyllästynyt olemaan kiva-kiva-think-positiiv.

Eli toiseksi olen vain kaatoväsynyt! Ihan totta, en ikinä nuku päikkäreitä, mutta täällä olen kumpanakin päivänä ja silti ihan sumeana väsystä. Ehkä se on suojakeinoni paikan tuomaa stressiä kohtaan, koska "sitä normaalia" ahdistustani ei ole ollut yli äyräiden. Pahanolon tullessa olen vain heittäytynyt kyljelleni makaamaan ja kiskonut viltin korviin. Kuin pulska hylje laiturilla! Tai pienten sinttien keskellä, sillä joo - oon helvetin iso ja muut ei, mutta odotin paljon pahempaa.

Eniten osastoelämä on tylsää. Ei mitään chillailua vaan aika tuntuu pysähtyneeltä. Ainoat toiminnan hetket on se kun heräät, syöt, ulkoilet, syöt, lepäät, syöt, ulkoilet toisen kerran, syöt, syöt, napsit lääkkeesi ja nukut. Voisin kirjoittaa osasto-ohjelmasta sitten myöhemmin kun olen itse tuon omaksunut.. nyt odottelen vain että tylsyyttäni kävisin vaikka nukkumaan.

Isoin miinus täällä on vain uudet säännöt ja hoitokuviot, sillä en pysy oikein tahdissa mukana. Siis uudistukset ehkä on jees, mutta kun jatkuvasti tulee yllätyksiä niin ärsyttää ettei tasantarkkaan tiedä mihin on sitoutunut. Esim. nyt täällä on erikseen anoreksialle ja bulimialle hoitosuunnitelma, ja koska nyt ei ole painonnostotavoitetta niin minut lopulta lykättiin jälkimmäiseen. Voin myöhemmin lyhyesti kertoa eroista, mutta - pointtiini! En tykännyt yllätyksen lyönnistä naamaan kun ruokasuunnitelmaani oltiin silti muutettu aika lailla, ja ilman että olisin tiennyt etukäteen tai saanut pitää kopiota listasta. Onneksi huomen aamulla on ravitsemusterapeutti, jonka kanssa voin neuvotella asiasta, mutta siitä huolimatta jännittää ja pelottaa koska *ei* voi olla varma.. nyt, öitä!