Tuesday, December 21, 2010

Ruumiin tuska

Levitän siveltimellä meikkivoidetta kasvoihini, kello on jotain seitsemän, ja peilistä ei katso takaisin tuttu variksenpelätin vaan joku muu olio. Joku jolla on valtaisat, paksut raajat, pehmeästä taikinamaisesta massasta muodostuneet. Se puristuu kosketuksesta, leviää painauksesta ja hölskyy liikuttaessa. Myös vyötäröni ja rintakehäni ympärillä on samaa kudosta, olen kuin lämmittävää rasvakerrosta kerännyt hylje. Yuk yuk yuk. Antaisin mitä vain jotta voisin kadota näkyvistä, tehdä tekemättömäksi kaiken suuni tekemän synnin.

Ällöttää ja ahdistaa. Sairaalassa on niin tylsää ja ruoka-aikoihin sidottua, että odotan joka ateriaa kuin jotain jännitysnäytelmää. Ulkomaailma ja lomat pelottavat lisää, en tahdo astua ulos sairaalakäytävien ja kovien lakanoiden illuusiosta.. entäs jos menetän hallintani, kontrollini ja syön vain lisää? Eikä mikään estä!


Tahdon kaulapannan. Lukon jääkaappiini ja kokopvä syömättömyysvahdin. Sen minän, joka olin.

Yksi ilta istuimme parin potilaskaverin kanssa sohvapesässä. Silitimme ja lohdutimme toisiamme ahdistuksesta, ruoasta ja muusta maailmasta. Oli ollut punnituspäivä ja kaikkien mieli oli painava, vaikka kuinka oltaisiin tultu tervehtymään ja painoa nostamaan. Ei niin nopeasti, ei niin ylös.. Suru oli samaa kuin kuolleesta luopuessa. Kaksi puhui painotavoitteestaan ja voivottelivat kuinka se oli heidän entisen "terveen minän" elopainon yläpuolella: ja kuinka se ei haittaisi jos se olisi "sitä ja puoli", "niin, sekin kuulostaa jo kamalalta", "tai ajattele jos olisi sitä sellaista", "ei, sitä ja puolikin on jo liikaa!". Sitä tätä. Ja sydämmeeni löi kun olen itse jo sitä ja puoli ja sitä sellaista ja vielä jotain! Sekuntin sadasosassa olin pesästä pudonnut, kuin strutsi räystäspääksyjen halauksessa.

Hetken päästä menin omahuoneeseeni, itkin, itkin, itkin ja halusin huutaa. Koteloiduin kuin toukka päiväpeittooni ja makasin suunnattomassa surussani lattialla. Viillä, punaista, punaista, punaista.. Fyysinen helpotukseni ahdistukseen ja suruun olisi vain parinkymmenen sentin päässä kätkössä. Pidättelin, sillä en saattaisi rikkoa hoitosopimustani olemalla itsetuhoinen, ja sillä verukkeella lentämässä kotiin.

Raahauduin kylpyhuoneeseen lukon taakse, annoin kylmän veden kaatua lavuaarista, työnsin pääni alle ja huusin.

2 comments:

  1. hei, uusi lukija täällä... itse jo lähes parantunut 12 vuoden kamppailun jälkeen. kovasti voimia päivääsi <3
    T: Maiju/Annelee/Annele

    ReplyDelete
  2. Mulla on niin tollanen olo nyt. Tuntuu että kaikki ponnistukset mitä olen tehnyt, valuu alas pöntöstä taas syömäni ruuan mukana.. mä en jaksa tätä, haluisin vaan olla jo parantunut. Miksi tämä on niin vaikeaa?

    ReplyDelete

HUOM ole kiltti ja käytä jotain nimimerkkiä anonymous-sijasta, että eri vastaajat erottuisivat. Vastaan kommentteihin tähän samaan boksiin. :) Ethän kommentoi vain mainostaaksesi omaa saittiasi. Kiits. Nyt haluan kuulla jokaisen ajatuksesi, hyvät ja pahat. Avautuminen on sallittua, ellei jopa suotavaa ♥