Saturday, December 31, 2011

Hyvää uutta vuotta '12!


Viime ossareissustani on ~vuosi, ja kutsu kävi pieneen tarkastukseen juttelmaan mitä minulle kuuluu ym. Haastattelun jälkeen täyttelin läjän papereita: beckiä (klassinen masennustesti), bulimiatestiä, sh-ajatuskyselyä ym. Koetin googlaa noiden muiden testien nimiä, mutta en löytänyt, ehkä ne ei ole Suomessa niin yleistä riistaa ollakseen nettilevityksessä? Sivukaupalla ympyröintiä, jossa testattiin esim. masennuksen voimakkuutta, oire- ja vakavuusasteikkoa, kehonkuvaa, toimintakykyä, lapsuuteen kaipausta ja perfektionismia.

Tulokset sain sairaanhoitajaani tavatessa, ja pojot painottuivat melko oikein (paperitestit eivät ole ihan 1:1 elämän kanssa), vaikka yllätyin että tilanteeni näytti niinkin vakavalta paperilla. WTF, enhän mä enää halua edes kuolla tai ole anorektinen!! Jos kiinnostaa niin masennus oli yhä vaikea, vaikka oon par.. pahimmillani saanut +15p. Oletuksiani vastoin myös bulimian oire- ja vakavuustasot olivat vakavat. Kolmas testi oli aika itsestään selvä: laihdutustarve ja kehonkuvakriittisyys oli korkeat, kun taas toimintakykyni oli melko hyvä (jee!). En oo koskaan kaivannut paluuta "turvalliseen lapsuuteen" tai ollut perfektionisti - enemmänkin vain ra'asti rehellinen ja kriittinen itselleni.

Paljon olisi ratkottavaa, joten toivon ja rukoilen että terapiarahoitustani jatketaan vielä ensi vuonna, otherwise I'm fucked. Kuntoutustuki on onneksi kevään loppuun, joten mulla jää aikaa taistella itseäni terveempään ja hoikempaan kuntoon, sekä pitää kiinni koulusta ja erityisesti ihmissuhteistani. Totta vitussa pelottaa ja epätoivo valtaa ajatellessani über rehellisesti negatiivisesti itsestäni, laihdutuspakko ei anna rauhaa, ja kaikki mikä täytyy tehdä ahdistaa niin helvetisti. Pakko myöntää että mieltäni ylentää ettei syksyn rakkaudenhaavat enää vuoda, enkä ole enää ihan yksinkään... ♥ ♥ Jos ymmärrät mitä tarkoitan, hehee.

Tehkää tekin tänä iltana parempia lupauksia itsellenne, unohtakaa läskien laskeminen ja painukaa hymyillen hyvässä seurassa kohti v. 2012!
Lämmintä ja aivan ihanaa uutta vuotta kaikille! ♥

Tuesday, December 27, 2011

Mulled wine and mince pie


Joulu meni ok, vaikka söinkin mielestäni turhan paljon (tosin, kuka ei?) ja en ollut missään super-hyper joulufiiliksissä. Hyvään mieleen riitti silti läheisten näkeminen, ne pari normaalia yhteispäivällistä, lahjojen antaminen ja aattona illalla videopelien mättäminen. Ei juuri haittaa vaikka lunta ei ole maassa, voisin mielelläni nyt skipata talven ja mennä suoraan kesään. En mahdu yhteenkään talvitakkiini ja ajatus uusien vaatteiden ostosta iljettää, sillä pelkään paisuvani vain lisää ja lisää.

Eli paljon on tehtävää ennen kesää. Mm joku 'kesäkuntoon' hankkiutuminen, vaikka voisin hakata päätäni seinään joka kerta kun TV:ssä mainostetaan "kinkkujen sulattelua" tai väännetään kättä mikä huuhaa trendiruokavalio on paras. Pakko silti on jotain tehdä tälle ruholle, sillä kohta olen jokaisen normaalinkin ihmisen mielestä muodoton, ja tällä kertaa aion pitää kiinni päätöksestäni. Plärään nettiä ja mietin millaiseen liikuntamahdollisuuteen olisi rahaa ja jaksamista, sillä kaikki kiiltävät kuntosalijäsenyydet ja vihaamani lenkkeily pois suljettu.

Pelottaa silti onko musta yhtään mihinkään, sillä aina kun silmä välttää ja jään yksin, niin olen sotkemassa psyykettä ja ruumistani ruokavammailulla. Olen lihavempi kuin ikinä, mutta samalla kun anoreksia on ensimmäistä kertaa aikuisiälläni hellittänyt niin en tunne samanlaista kauhua ja pelkoa ruokaa kohtaan, tai tunne itseäni samalla sielua repivällä tavalla lihavaksi, että en uskaltaisi kaivaa jääkaapista porkkanaa. Pelkästään lihavaksi. Monet yleistää lihavat ihmiset tyhmiksi tai laiskoiksi, koska "eivät muuta tilannettaan", mutta tunnen itseni täysin kyvyttömäksi ja aseettomaksi oireiluani kohtaan.

Ollessani muiden seurassa koetan käyttäytyä mahdollisimman normaalisti, ja syödä vain toisten seurassa tai jos on oikeasti nälkä-nälkä. Kotona helposti nakerran jotain ylimääräistä, petyn ja ahdistun, ja taas se on menoa. Juuri kun ruvet rystysistäni olivat parantuneet ja kynnet kiiltävät kauniista lakasta, ei, allekirjoittanut kakoo viidesti illassa. Lähiaikoina ahdistus on vain kasvanut ja kasvanut, puristanut kovemmin rintaa ja olen itkenyt mitä lievemmistä asioista. Haluan tästä paskasta eroon enemmän kuin ikinä, mutta olen avuttomampi lihavuuttani kohtaan kuin koskaan.

Tuesday, December 20, 2011

Mieleni tekee itkeä ja hiljaa huutaa

Lähipäivinä on ollut tosi vaikeaa, oon ollu herkkä stressille ja onnistun tekemään pienistäkin asioista valtavia, valtavan vaikeita. Tämä näkyy mm. jatkuvana itkemisenä. Mun syvin tuntemuksni on ettei mua haluta, oon tiellä, liikaa, taakka joka mädättää olemassaolollaan muiden ilmapiiriä. Pelkään jatkuvasti tekeväni jotain väärin, enkä uskalla purkaa tätä epävarmuutta läheisillenikään. Pelkään että jos ilmaisen jotain negatiivista itsestäni niin muut loukkaantuvat ja kypsyvät seuraani. Haluaisin vain kertoa miltä minusta tuntuu, ilman että toiset heräisivät samaan totuuteen ja dumppaisivat minut kuin läjän paskaa. Onko väärin toivoa että edes joku ulkopuolinen näkisi minussa hyvää, jos olen sille itse alituisesti sokea?

Olen ahdistunut ja surullinen, mutta koska en saa lupaa pukea niitä ajatuksiksi kellekään niin purkaudun käyttäytymällä vaikeasti ja kiukkuisesti muille, samalla ottaen itseni jokaisesta toisten eleistä. Otan iskut naamalleni ja itken joka päivä (sängyssä, koulussa, kaupassa, kadulla). Tunnen olevani ihan vitun se ja sama, jonka jälkeen mädätän ilmapiiriä.

En kaipaisi muuta kuin jotain rohkaisua, jotain joka jaksaisi hetken rauhotella minua ennen kuin bentsot alkavat vaikuttaa ja potkivat pahimmat palat pois kurkustani. Mutta koska noita eleitä ei tule, loukkaannun lisää ja lisää, sillä olen varma ettei kukaan minusta voi pitää, ei jos ei kukaan edes yritä pitää kädestäni kiinni. En jaksa taistella kaikka vastaan olemalla reipas ja ekstrovertti, ahdistun jo kuollakseni kun pitäisi päättää mitä laitan päälleni.

Friday, December 16, 2011

Paska nakki


Käyn illalla va'alla. Sorruin illalla taas ahmimaan ja oksentamaan puuroa. 5 kiloa enemmän kuin ei kauaa sitten, toiset 5 kiloa enemmän kuin sitä ennen. Ja sitä ja sitä ja.. Vedän lääkkeet ja painun nukkumaan, unirytmi on totaalisen sekaisin ja viimeiset koulutyöt puristettavana. Ahdistus puristaa kurkkua ja kyyneleet painavat silmiäni, kunnes itken ja vollotan lohduttomasti. On pakko päästä ylös, tonkia kaapit jos löytäisin edes yden vintage partaterän. Viimeisestä kerrasta on yli kuukausi, vaikka ajatus onkin käynyt usein mielessä. Edes yksi skraadu, edes yksi pienen pieni pisara.. En mä enempää tarvi, kunhan pieni naarmu, yksi äänetön lohdutus tummassa yössä.

En löydä sanoja sille miten iso olen, en muita paitsi ylipainoinen. Ihan totta, ylipainoinen. Ei mitään aliravitsemuksen väärentämää luulotilaa omasta kehosta vaan ihan oikeasti iso, syntisen lihava, läski. Minä. Silloin ennen tunsin, ei, tiesin itseni ihan valtavaksi, mutta nyt oikeasti olen. Voitteko vain uskoa ettei minäkuvani ole kuitenkaan muuttunut niin paljoa kuin peilikuvani on? Pari vuotta sitten katsoin alas reisiäni ja ajattelin ettei ne niin pienet ole, päinvastoin todella suuret ja lyllyvät. Ihan samanlaiset kuin nyt, vaikka nyt erona on osuvatko reiteni yhteen ja aika paljon päälle.

Mutta tämä vartalo ei silti ole minun, ei ehkä ennenkään, mutta tämä on jo absurdia. Selluliittiä, painavia rintoja, jenkkakahvoja, t-paidan hihoista pursuvia alleja, reisiä, jenkkakahvoja, ylimääräisiä ulokkeita vatsassa ja kyljissäni. Saatanasti läskiä. Jalkani eivät taivu yhtä hyvin kun ihraa on tiellä, pistelee, ihan kuin jalkani olisivat jatkuvassa nesteturvotuksissa ja nielleet ylimääräiset tynnyrit, jotka kumisevat toisiaan vasten kyykistyessäni. Ei lihaksia vaan yhteen hölskyvää silavaa. Epätodellista, iljettävää, hikistä ja niljakasta, puristuksia ja valuvia sukkahousuja, makkaroita.

En vain kestä itseäni, ja silti syön, syön, ahnehdin, syön salaa, ahmin, oksennan, mussutan, turrutan tunteita, ahdistusta, inhoa ja pelkoani. En tajua miten oon voinut kehtaa olla toisten ihmisten seurassa, kiskoa pitkähelmaisia hameita ja pitkiä paitoja pokalla päälleni, ja kulkea kadulla. Olla toisten tyttöjen seurassa, joilla on sitä kaikkea mitä minulla ei: kroppa, iloa, energiaa, kunnianhimoa, ja ennen kaikkea - heiltä puuttuu syömishäiriö. Saatananmoinen synti, joka mädättää mut sisältä ja turpeaa ulkoa. Kuinka kukaa voi ikinä haluta mua? Koskea tai rakastaa? Kuinka mulla voi olla ikinä elämää tai edes mitään jos olen näin auttamattomasti pilalla, hirviönä.

Olisinpa aamulla tukehtunut kaksoisleukani alle, aamen.

Monday, December 05, 2011

Ulina seis, romaani pois ja töihin!

Yyh, ihan mega koulustressi. Matkasin viikonloppuna kauan venailemiini pikkujouluihin, ja törmäsin dösässä luokkalaiseeni, joka lungisti informoi jälkeenjäämistäni aiheista, sekä dissasi opiskelun vaikeustasoa. Päästyäni pippalopaikan ovelle olin valmis huulta purren itkemään ja kiukuttelemaan etten tule sisään. (Mutta tulin kuitenkin, ooooh! Olen nääs skarpannut edes tässä sosiaalisessa maailmassa! Aaltoliikkeitä!)

Loistin kumminkin poissaolollani melkein ~1kk koulusta, ja katsos vain en jäänyt vain yhdeltä kurssilta jälkeen, vaan missasin kolme. Mitä, oon siis saanut arvosanan tällä lukukaudella yhdeltä kurssilta? Ei yhtään auta ettei kaikista kursseista tipu mailia, koulumme nettiportaali on epäkäytännöllinen, epäinformatiivinen ja monimutkainen (lue: perseestä) ja nettilukkarin tunnit eivät pidä paikkaansa. Tällä viikolla sitten puristan kasaan rästitehtävää, yhtä megalomaanisen isoa projektiduunia, luen kahteen tenttiin ja istun iltatunneilla. Niin, kaikilla deadline tällä viikolla.

Poissaolosta, pitkäaikaissairaudesta ja laiskuudesta huolimatta, olen vuosien varrella oppinut että olen aika tehokas vikana-iltana-työskentelijä, sekä kova painamaan ventovieraista aiheista reaalitekstiä päähäni. Se mikä mua ottaa päähän on olla aina outsider, pihalla kaikesta. Luokkalaiseni on niin saa-tanan lahjakkaita, coolin osaavia, alalla sivuduuneja heittäviä, ja itsevarmoja - myös kaikilla "vaatimattomasti hissukoilla" taitureillakin paistaa se naamasta. Poissaoloja on muillakin paljon, ollaan niin korkealentoisesti artsyjä että läsnäolo on passé, mutta silti kaikki muut ovat niin perillä kaikesta (deadlinet, avaruusohjausjärjestelmiltä näyttävät tietokonesoftat, what's goin' on), eivätkä alusta alkaen kaatuneita omaan vitumoiseen itsekritiikkiinsä. Huom! Älkää käsittäkö väärin, jumaloin luokkalaisiani ja en mielestäni edes ole järin itsekriittinen kouluhommissa, enemmänkin realistisen tiedostava siitä ettei rahkeeni riitä. No yhyy.

Olen monesti huokaillut että pitäisikö hakea johonkin tiedekuntaan, missä riittäisi jos lukee, eikä tarvitsisi näppäillä tietokonetta tai olla "luova". Kaverini totesi että "No jos ei tämä tunnu omalta.." mutta kun tuntuupas! Kyllähän mua kiinnostaa, rakastan kouluani, alaani, tuntejani, työskentelyä! Mutta oon vain niin hautautunut itseinhooni, ulkopuolisuuden tunteeseen, enkä pysy oppiaineissa mukana, koska minulta puuttuu niin pirusti peruskursseja. Kun muut loistavat niin minä käperryn oksentamaan ja kiihtyvään salassa syöntiin ja ahmimiskierteeseen. Nice. Epätoivo ja ahdistus murskaa jo ennen alkuun pääsemistä, enkä pysty palauttamaan mitään täyttä paskaa. Ei voi kirjoittaa jollei osaa lukea, mutten ymmärrä edes aakkosia..

Friday, December 02, 2011

Tyttöjen kesken

Istuin eilen iltaa porukassa, jossa sukupuolijakauma oli sattumalta 50/50. Sattumalta tytöt istuivat pöydän ympärillä vierekkäin, ja vanhojen kavereiden kesken tuli vaihdettua kuulumisia, koska viime kerrasta oli vierähtänyt tovi. Sitten jossain vaiheessa tuli viinin maistelun ohella haaveilut tyttöjen illoista, tyttöjen risteilyistä, tyttöjen siitä-ja-tästä porukalla. Hymyilin ja kilistin lasiani, mutta sisälläni muljahteli jotenkin epämiellyttäväksi. Nyt tiedän miksi, se on tämä tyttöpainotus.




Ensin: tämä ei nyt ole mikään feminismi- tai syvällinen sukupuolianalyysi, no worries. Ei ole mun juttu, vaikka kyllä naisten pitäisi olla tasavertaisia, oikeutettu samaan palkkaan, sekä vapaita yksilöitä. Mutta niin miestenkin. En silti sano että sukupuoliroolit pitäisi nyt kärventää tulessa, sillä erot ovat ihan biologisiakin, mutta on naurettavanaa että kaiken pitäisi aina mennä 1800-luvun kaavojen mukaan.
Tokaksi: myönnän että minulla ehkä on enemmän naispuolisia ystäviä, mutta en tule ajatelleeksi sitä koska he olisivat naisia - ennemminkin koska visuaalisissa kouluissa on ollut naisenemmistö yms. Läheisimmät tyyppini kuitenkin miehiä, who cares? Toisin sanoen, en tunne erityisesti lokeroivani ihmisiä naisiksi, miehiksi, lesboiksi tai heteroiksi, siksi tästä asiasta puhuminen on vähän vierasta, sillä minua äklöttää puhua erikseen Naisista ja Miehistä. Siksikö mua kauhistuttaa ideat tyttöporukoista?

Ei, vaan koska olen itse henkisesti epävarma, ulkonäköäni arvosteleva, sekä analysoin jatkuvasti seuraani. Minua tyttöporukassa pelottaa helvetisti olla huonompi, vieraampi, nuhjaisempi toisten seurassa - kyllä muussakin seurassa, mutta ehkä naiset ovat tässä arvostelevampia. Minulla on (yhä) ujoutta jos keskustellaan seksiasioista, vielä enemmän jos keskustellaan vaatekokoista. Toisten iloisuus, ulkonäkö ja makuasiat saavat mut vajoamaan maanrakoon, sillä ne saavat minut jatkuvasti mittailemaan ja arvostelemaan omiani. Kuinka en välitä suklaasta, jaksa puunata ja huolehtia itsestäni, ole intohimoinen happyjoy samoista asioista. Helvetti, minä mieluummin pelaan sotapelejä ja kaivan vaikka kissanpaskaa kuin katson frendejä ja laitan manikyyrejä.

Ja ei, en ole mitenkään erityisen "äijä", vaan ihan tavallinen hamejalkainen ja meikattu tyttö henkilö. Mutta ehkä jotain asenteessani on erilaisempaa, ehkä olen vähän tomboyish ja lonely rider. Tai sitten vain vitun epävarma, epävarma että kaikki itseään sättivät naishenkilöt ovat kiinnostuneet laskemaan lisääntyneitä makkaroita ja kilojani. Uskallan nykyään kysyä tylysti asioista, joista olisi korrektimpia ehkä hiljentyä, sillä en pelkää - tiedän olevani nuija. Mutta että en jaksa olla samasta iloisesta virtapiiristä ja mietin enemmän jaksoinko käydä eilen suihkussa kuin ranskalaisia rakennekyrsiäni. Ja vielä, koska olen epävarma niin muistutan että kukin tavallaan, ja kynsienjatkeista saa pitää jos siltä tuntuu - vaikka ne ei olisi mun juttu.;)

Tämä aihe tuli alunperin mieleeni kun luin lehdestä artikkelia "naiskavereiden" välisesestä kitkasta, kateudesta, syyllisyydestä yms, vaikka en periaatteessa ihan niitä tarkoittanutkaan. Ääh, samoja fiiliksiä kellään koskaan? Anyone?

Wednesday, November 30, 2011

How are things on the west coast?

Tässä samalla olen pohtinut myös hoitojuttujani. Viime lääkärikäynti oli raastava ja kiusallinen, en löytänyt mitään oikeita sanoja kuvaamaan vointiani. Jos on mennyt 'hyvin' niin ehkä en ole vakavasti otettavissa, en oikeutettu saamaani hoitoon ja lennän oman onneni nojaan.. Jos taas vastaan 'huonosti' niin mut voidaan leimata kroonikoksi, auttamattomaksi sairaaksi joka ei edes yritä, parempi sellainenkin lempata pois! Oli vain vääriä vastauksia, vaikka mitään ei varsinaisesti käynytkään.


Seura tekee kaltaisekseen: lähiaikoina oon lukemalla ja kuuntelemalla altistunut pienten ihmisten valitusvirsille, kuinka he eivät ole oikeutettuja hoitoon koska 'viimeksikin painoin vähemmän', 'on olemassa huonompikuntoisia', 'vien hoitopaikan joltain toiselta'. Tosi tyypillisiä ja ulkoa opittuja sh-selityksiä, joita vasten mun pitäisi olla kypsä ja aikuinen ollakseni välittämättä. Mutta en ole, ja ulinat lyövät naamaan kuin epäsuorat nimittelyt läskiksi. Jos pikku anorektikot eivät ole oikeutettuja hoitoon, niin mitä vittua minä teen?! Mähän olen jo normaalipainoinen (yli vuoden!), eikä papereissani enää edes lue anoreksia vaan bulimia! Eihän se ole vaarallista.

Toisaalta tuntuu myös väärältä pelätä ja märehtiä hoidosta myös väärältä pelätä ja märehtiä hoidosta, kun sen saaminen ei ole kaikille itsestäänselvyys. Ei aikoinaan ollut mullekaan, Tiedän myös kamalia tapauksia, joissa vakavasti sairas on "lentänyt" sh-hoidosta pois yleispsyk. puolelle motivaation tms takia. Miten toi voi olla mahdollista? Motivaatiopuutekin kun voi olla oire, samoin tunne kelvottomuudesta ottaa apua vastaan..

Tiedän tämän hyvin itse, sillä vasta kun oirekuvani alkoi muuttua anorektisesta niin olen paljon ns. ymmärtäväisempi omaa pahaaoloani kohtaan. Otin tietty jo silloin koulusta lomaa, mutta vasta kun läskinä aivoissani leikkaa ja muistini pelaa (jotenkin) niin osaan objektiivisemmin vertailla vointiani. Aliravittuna raastaa sisältä, tuntuu kevyeltä päästä ja jaloissa on miellyttävä tunne kun lihaksisto syö itse itseään, mutta ei se mitään. Huomaa sana 'miellyttävä' = pahaolo on oikein jees, sillä tietääpähän että kuolee laihtuu!!1

Avauduin eilen sairaanhoitajalleni joistain viime aikojen positiivisista muutoksista, ja ahdistuin jälleen kuinka kaikki on hänestä niin hyvä!wau!mahtavaa!.. Ohan se, mutta oon mä yhä aika pimee toisinaan (es. 24/7 ruokarituaalit, pakkoajatukset) nyt hyvinä päivinä vaan unohdan sen koska olen kiireellinen virnumaan hyvästä fiiliksestäni - en koska aivoissani olisi liian vähän rasvaa. Pelottaa aina kun hoitopuolella ollaan tosi tyytyväisiä - oonko mä nyt valmis jatkaa tästä omin avuin? Sairaanhoitsun sanojen mukaan: ehkä en, sillä hyvistä viboista huolimatta se arkinen jaksaminen on yhä niin kortilla. Olen viime kk sisällä tehnyt pari keikkahommaa liittyen harrastuksiini, ja kivankin aiheen kanssa työskentely on ollut shokkiväsyttävää ja ahdistavaa. On vaikea niellä faktaa ettei vieläkään jaksa, vaikka fyysisesti siihen ei olisikaan mitään puutteita.

Mutta, missä vaiheessa syömishäiriöissä ja depressiossa oli mikään kyse fyysisyydestä? Se kannattaisi jokaisen muistaa, varsinkin kun ottaa apua vastaan.
Hyvää loppuviikkoa, murut.♥

Saturday, November 12, 2011

Kuulumisia ilman skandeja

En oo nyt pystynyt kirjoittamaan, koska oon ollu oman koneeni ulottumattomissa..
Kai mulle kuuluu ihan OK, paivisin oon reipas ja hyvantuulinen, enka niin valita syomistani kaloreista, hiilareista, sokereista, rasvoista.. illat taas on jotain ihan muuta. Syyllisyys ja ahneus kay yhtaikaa kimppuun. Valilla on niin helvetin vaikeaa, etten tajua miten voin yha olla nain sairas tai sairaan sekaisin..

Munhan pitaisi olla jo terve, oon ollut niin monet kertaa tana vuonna paiviksella, istunut terapiassa puhumassa, ruvennu tietoisesti kaymaan enemman ulkona, olla sosiaalisempi, ajatellut etta ihminen (ainakin noi muut ihmiset) voi ja on kauniita ilman sairaalloista alipainoakin. Etta terve ja onnellinen on natti, ja kaikki muut mielipiteet on oikeasti psykoottisia, sairaita.

Mutta en oo silti terve vaikka haluaisin, kaikki ne samat demonit on aina mun kintereilla vaikka mihin karkaisin. Iltaisin lyo epatoivo, turvotus, ja itsetuhoiset ajatukset, joita olen silti onnistunut valttamaan hankkiutumalla eroon kaikista teravista esineista ja niiden lahelta. Oon lihonut ihan valtavasti, koska en ole laskenut kaloreita ja syonyt paljon ulkona ja mita tahdon. Paljon.

Silti, ihme kylla, paskoista asioista ja helvetinmoisesta todellisuudesta huolimatta, mulla on ollut upeat pari viime viikkoa. Olen reissaillut paljon, tavannut uusia ihmisia, seikkaillut kohti tuntematonta ihan ypoyksin. En juuri nyt kaipaa kotini turvaa ja sohvalle kapertymista, silla sinne pystyn vajoamaan koska tahansa muulloin. Terapia olis ainoa jota ikavoin, mutta Tati Terppa on ollut lomalla.. Just nyt yritan elaa ja antaa itselleni luvan nauttia siita, siitakin huolimatta etta olen yli ihannepainon, en siro tai hento, en voi shoppailla uusia sopoja vaatteita tai pukeutua vanhoihini, en ole mitaan sita mita ulkoisesti haluaisin olla. Mutta kai, siita huolimatta, etta on niin viallinen ja lihava, on lupa elaa ja joskus tuntea onnea, joka ei tule siita miten vahan on paivalla syonyt kaloreita ja mahtuuko kokoon 34.

Afsgfadg... kirjoitan sit taas fiksuja kun nappiskin toimii.
Pitakaa huolta itsestanne <3

Tuesday, November 01, 2011

It takes money and airplanes



Nyt on aika hyvä olo. Olen tehnyt kaikkea poikkeavaa entiseen, ja vaikka samat demonit yhä mekastaa päässä (unohtamatta niitä "normaaleja" ihmisen ongelmia, kuten koulustressiä, ihmissuhdekräniä ja arjen hankaluuksia) niin taidan tarkoittaa mitä juuri sanoin. Yhä vierastan kehua ääneen vointiani, sillä pelkään että seuraavaksi tapahtuu jotain kamalaa, mutta viime päivinä on käynyt niin ihania asioita että hampaisiin sattuu.

Olen yrittänyt olla myös mahdollisimman rehellinen itselleni tunteistani: antaa anteeksi tapojeni vastaisen kiukuttelun, mennä ihmisten ilmoille huulet punattuna vaikka läskini löllyvät, pyrkinyt tekemään asioita huolimatta mitä muut ajattelevat-pelosta, sekä ennen kaikkia ollut avoimempi ja rehellinen. Haasteellista, ihan kauheaa ja kauhean ihanaa.

Tiedän ettei asiat muutu sormia napsauttelemasta, ja olen hyvin itsetietoinen yhä virheistä, ongelmista ja itseinhostani, mutta siitä huolimatta mulla on ollut aika kivaa. En ole kuollut vaikka oon viikon sisään hajonnut ja pillittänyt niin luokan edessä, kuin kaverini pippaloissakin. Maailmani ei ole kaatunut vaikka olen juonut boolia kotibileissä, maistanut macaron-leivosta, ostanut valtavat farkut valtavalle perseelleni, sekä lähtenyt keikkatyöpäivän jälkeen tanssimaan. Bizarre, I know! Ei, mulla on ollut aika kivaa - koska olen tehnyt asioita itseni varten huolimatta hirveydestä ja läskeistäni.

En ole ikinä ajatellut minkään ton olevan mahdollista, koska olen niin valtava ja arvoton. Tuntuu utopistiselta että ikinä tuntisin itseäni erilaiseksi, sillä tämäkin pään nostaminen tyynystä on tarvinnut niin vitusti aikaa, työtä ja rohkeutta. Silti tässä yhä kärvistellään, kaikesta huolimatta. (Mutta tärkeintä on etten ole nyt ihan yksin.. ♥)

Sunday, October 30, 2011

Kumpa joskus elämä ei olisi ehdotonta

Pari viime lekurikäyntiäni on olleet kiusallisia.. aina ne ehkä on, mutta nyt erityisesti. Yleisesti ottaen inhoan hoitokokouksia ja lääkärikäyntejä, sillä häpeän hirveästi itseäni ja emmin sanomisiani. En ikinä pysty katsomaan silmiin, vaan katseeni hapuilee lattiaruuduissa tai nojatuolitekstiileissä. Nykyään sairaalassa ei edes kätellä niin vältän silloinkin silmiin vilkuilun. Anteeksipyydän myös mielessäni etten ole enää se pieni anoreksia-Kafi, vaan iso nykyminä. Ihan kun mua ei tarvitsisi enää tavata tai tuhlata aikaa säälittävien vaivojeni kartoittamiseen.. No tartteeko?

Tiedän että tuo ajatustapa on myrkyllinen ja väärin, sillä sairaalassa on pakollinen trendi voivotella ääneen omaa arvottomuuttaan hoitoon koska on: a) liian läski b) vie hoitopaikan toiselta c) tuolla ulkona on vielä laihempia!!1 En tiedä ajattelevatko kanssapotilaat lainkaan noita värssyjä hokiessaan miltä "isommista" tai normaalipainoisista häiriöisistä tuntuu? Oman itsensä äänekäs lyttäily voi olla toisille lyönti naamaan tai kuin epäsuora kehoitus painua vittuun = "Mitä vittua mä täällä teen jos noikaan ei kelpaa hoitoon?", ja ketjureaktio on valmis. Tiedän miltä tuntuu kun ei pidä itseään ihmisarvoisena, mutta tartteeko hoitoa aina ansaita? Ja jos 'joo', niin mikä tekee henkilöstä niin vitun erityisen ja poikkeavan, että juuri hän ei X kg:ssa kelpaa hoidettavaksi, mutta tekopyhästi se ei muita luonnollisesti koske?


Lääkärin vastaanotolla oma arvottomuuden tunneeni syöksyy kuitenkin katosta läpi. Lamaannun kun mun pitäisi yleisesti luonnehtia vointiani. Jos on mennyt 'hyvin' niin ehkä en ole vakavasti otettavissa, en oikeutettu saamaani hoitoon ja lennän oman onneni nojaan.. Jos taas vastaan 'huonosti' niin mut voidaan leimata kroonikoksi, auttamattomaksi sairaaksi joka ei edes yritä, parempi sellainenkin lempata pois! Oli vain vääriä vastauksia, vaikka mitään ei varsinaisesti käynytkään.

Seuraavalla kerralla sama lääkäri käski käsitellä terapiassa muita keinoja hallita ahdistusta ja tunteita kuin b/p, mutten tiedä olenko ihan niin pitkällä. Ensin pitäisi tunnistaa (ja hyväksyä) loputkin pinnan alla olevista tunteista, jotta voisin vaihtaa sairauteni johonkin käsitöihin, kävelylenkkeihin tai vaikka postimerkkien järjestelyyn.. Lääkäri ehdotti myös että mun pitäisi kokeilla mindfulnessia ja alkaa meditoimaan. :--D Excuse me, O RLY? Kuulostaa tosi kiusalliselta, sillä kerran-pari kokeilemani jooga ei lainkaan ollut lajini. Samoin mua epäilyttää jokainen muotifitness-ilmiö, jollaiseksi myös terapeuttini luonnehti tämän nk. läsnäolontaidon.

Mutta olisi ihanaa jos tunteita saisi purettua konkreettisesti johonkin turvalliseen, jopa miellyttävään tai kehittävään asiaan. Niitä miettii mielellään, mutta lohduton totuus vaan on, että oikein pahan olon iskiessä kaikki ne vaihtoehdot vaan katoavat..

Monday, October 17, 2011

Olisipa joku jolle puhua



En päässyt viikonloppuna lähtemään mihinkään. Kävin perjantaina hyvällä keikalla, mutta edes drinkki ja loistava musiikki ei saanut rentoutumaan, niin pahoja edellisen postaukseni ajatukset olivat. Yleensä rakastan keikoilla käyntiä, tapaa jolla ne irrottavat arjesta, mutta tällä kertaa laskin minuutteja että bändi lopettaisi. Oli pakko hakea takki ennen encorea ja painua itku silmässä kotiin murtumaan.

Lauantaina otin takapakkia parin viikon edestä, nukuin tai makasin lamaantuneena, sekä purin ahdistustani oksentelulla. Ei ollut tarkoitus, mutta mikään isompi ei pysynyt sisällä. Sunnuntaina lähes sama show. Olen terapiassa viikkokausia käsitellyt ajatusta, että dumppaan tunteitani oireiluun, mutta nyt ensimmäistä kertaa siltä minusta myös tuntui. Havahduin ettei ruokapelleily ole vain ahneutta ja läskeyttäni, vaan seurausta surulle ja pahoinvoinnilleni.. joitten tuntemiseen minulla on painavat syyt.

Alunperin meinasin lähteä lauantaina ulos. Turhaan yritin psyykata positiivisilla ajatuksilla, kuinka lähtisin sosialisoimaan omaksi ilokseni, ehostaisin punaisella huulipunalla, viihtyisin, olisin vahva ja kaunis toisten seurassa (mutten liikaa ettei surumielinen herkkyyteni piilottuisi).. mutta ei. Pelko Exäni näkemisestä yhteisten tuttujen parissa pelotti niin paljon etten päässyt ulos. Pystyin kuvittelemaan kuinka yhteen törmätessä jähmettyisin kauhusta, pakenisin paikalta, kiemurtelisin kotona lattialla, yökkäisin ylleni surusta ja itkisin silmät ulos päästäni. Jos perjantain (mahdollinen) 1,5 km välimatka toisesta oli ajaa mut hulluuden partaalle niin en tod. ole valmis näkemään kasvotusten. Pelkästään toisen FB statusten katsominenkin on liikaa..

Tämä on niin kamalaa. Ja silti minulla on loputon ikävä..
(Sori jos tekstistä tuli sotkua. Oon niin rikki ja väsynyt etten osaa pukea kaikkea sanoiksi tai oikolukea.)

Thursday, October 13, 2011

Kipu kun ei vähene


Toivon ettei iltoja olisi, ne pari viimeistä tuntia ennen nukkumaan menoa ovat pahimmat. Ikävä-ahdistus-suru-ällötys kourii kun näen Hänet chatissa. Pelkään ihan tajuttomasti törmääväni Häneen kadulla, tutuissa vaatekaupoissa, en pysty menemään baariin sanomaan 'moi' yhteisille ystäville jos yhteentörmäys on mahdollista. Epäreilua miten minun täytyy jättäytyä kaikesta, ihan kuin paha olo ei valmiiksi eristäisi. Aivan kuin kadut, elokuvateatterit, kahvilat, baarit, bussipysäkit hieroisi muistoja ra'asti päin naamaani. Toinen kun saa mennä ja tulla miten lystää, jatkuvat bileet päällä, ja tehdä mitä tahansa. Kenen kanssa tahansa.

En pysty viettämään omaa perjantai-iltaani koska ajatus hänestä bilettämässä toisessa seurassa kuvottaa minua. Sain sentään chatissa sanotuksi ettei kommentoi minulle, ei vaikka olisi ikävä, en kestä ja tartten tilaa. Mutten voi käskeä toista jäämään pois yhteisistä menoista, eihän Hänellä ole mitään ongelmaa asian suhteen tai aikomusta rajoittaa omaa olemistaan.

Elän päiväosastolla ja koulussa, ravaan kummassakin vuoronperään. Jähmetyn ja kuolen yksin kotona. Käännän surun ja ahdistuksen itseeni, turrutan tunteet ruualla ja oksentamisella, vihan puren terin omaan ihooni. You know, the usual stuff. En voi näyttäytyä koulussa ilman pitkähihaista, päiväosastolla lakkasin välittämästä, esitteleväthän siellä muutkin läskejään luitaan miten lystäävät. Lyön unilääkkeet pari tuntia etukäteen naamaan, jotta aamu tulisi nopeammin.

Wednesday, October 05, 2011

One fragment stronger

Oksennan viikonlopun suu veressä, maanantaina tahtoisin kouluun, mutta en jaksa mennä suihkuun, pukea, meikata, lähteä. Lähteminen ulos on taas samanlainen tuska ja taakka kuin Kiinanmuurin juokseminen päästä päähän syömäpuikoilla. Teen pesän sohvalle, se haisee jo liikaa kissoille. Läski läski läski!! painan enemmän kuin ikinä.. Olen vuoden junnannut tässä samassa ihrassa ja paskassa.

Pakollinen ja peruuttamaton meno lähenee kun aika on valunut iltapäivälle.. Fuck-this-shit, ei näin vaan kestä tätä enää päivääkään. Havahduin kun katsoin kalenteria ja tajusin miten pian lähden maksamalleni matkalle. Vaikka (ero) ahdistaisi, surettaisi ja vihloisi jatkuvasti niin on pakko yrittää jotain. Muuten joudun maksamaan lentokoneessa vitusti jonkin muun kuin laukkuni kertyneestä ylipainosta! Jos kestäisin itseäni ja päivääni edes hetken, yrittäisin valita paremmin. Nyt päivä-pari takanapäin ja on sujunut.. jotenkin (huomaa sana 'sujunut'!). Jaksoin menoni, näin edes tunnin-kaksi kavereitani, raahauduin seuraavana päivänä kouluun ja oon pitänyt itseni äärettömän kiireellisenä. Päättänyt etukäteen mitä syön, järkeviä annoksia. Ateriasuunnitelma on ihan mahdoton noudattaa vaikka sitä olisi miten räätälöity, mutta ruoka-ajat jäsentää jotenkin struktuuria päivään, koulun ja muun tekemisen lisäksi. Mm, rutiinit. ♥

Terapia Tädin kotiläksy, tunnepäiväkirjan pitäminen, on tuntunut hyvältä tavalta vastata ahdistukseen, eikä dumpata tunnetta ruualla. Se toimii näin: kirjoitan ylös tilanteen/tapahtuneen, kaikki tunteet jotka tunnistan, sekä ns. sisäisen puheeni/ajatukset. Kävelen jatkuvasti seinää päin, mutta olen tällä viikolla koettanut kammeta ylös ja reagoida muulla kuin ruualla pelleilyllä. Pelottavan usein tunnen ärsyyntymistä tai kiukkua.. Soosoo! Paha tyttö! Et sä surkimus oo oikeutettu toisille suuttua! Käänny itsees ja mee saunan taa! Terapeuttini on tästä varmaan riemuissaan. Exäni sanoi että ymmärtää jos minulle olisi helpompi vihata tätä.. mahdotonta, sillä ikävöin ja kaipaan tätä äärettömän paljon.


Mutta juuri nyt on parempi olo kuin pitkään aikaan. Teen varovasti jotain asioita, mutta teen niitä itselleni.. siksi että minä pääsisin tavoitteisiini, minä viihtyisin edes 1h-2h kavereitteni parissa, ei siksi että koettaisin sopeutua Entisen poikakaverini tuttavapiireihin tai miellyttää. Ja vaikken viihtyisi niin tein sen minulle. Syön ja yritän siirtyä muihin asioihin. Ehkä toimin hampaat irvessä suorittaen, ehkä överipaljon ja väsähdän huomenna tämän takia seinään, mutta ainakin olen tänään tehnyt ja yrittänyt itselleni. Vaikka suru ja ikävä sekoittaa samalla pääni.

Toivottavasti teilläkin on ollut parempi viikko, tai edes parempi hetki, edes sekunti luettuasi tämän. ♥ Onko kellään suuria sydänsuruja viime aikoina tai menneisyydessä? Kaikki rakkaustarinat käy, kuulisin mielelläni.

Wednesday, September 28, 2011

Jokatoinen päivä

..On katatoniapäivä. En ole viitsinyt blogata, koska ei yksinkertaisesti tapahdu mitään.

Herään ja nousen tuhat kertaa, mutta en oikeasti tahdo olla valveilla. En tiedä onko lääkityksellä pientä osaa väsymykseeni, sillä aika monena päivänä olen liian "väsynyt" ottaakseni edes lääkkeitä. Dumppaan ahdistusta ruualla, mutta en ole sentään niin villisti oksennellut kuin ennen päivistä (jotain hyvää?). Se iso painomäärä joka tipahti eron sattuessa hiipi takaisin, of course. Niissä samoissa lukemissa digitaalinumerot pysyttelee, ehkä valas on ominaispainoni, mutta en halua uskoa tai hyväksyä. Se on näin iso vain koska en ole liikkunut, en ole syönyt säännöllisesti, olen turvonnut, olen pilalla. Näköjään kun mun elämässä ei ole mitään, voin sentään tarkkailla painoani, oh well.


Kiloista viis, pakollinen syömishäiriöpuhe pois, mun elämässä ei ole tapahdu mitään. Murhaava ikävä murtaa jos ajattelen mitään. Mitään ei voi tehdä ilman että muistuttaa yhteisistä asioista. Jätän näkemättä yhteisiä kavereita, mä oon se joka uhrautuu ettei tulisi kiusallisia yhteentörmäyksiä. Passiivipaska. Mitä ruokaa syön, mitä päälleni puen, televisiota katson, pelejä ajattelen, kaupungilla kuljen, kahvikuppia käytän, kissaa silitän.... kaikissa vihlaisee muistot ja ikävä, kuin ajatukseni katkaisisi partaterän viilto ranteeseeni. Jos ajattelen näitä niin itku murtuu padostani läpi, yksinäisyys ja kaipuu täyttää sisälmykseni. Mussa on Hänen tekemä tyhjä paikka, eikä sitä korjaa mikään. Olen saanut seuraa vellomiseeni, mutta se ei ole sama.

Yhdessä sovitut, puhtaaksi puhutut ja selvitetyt asiat, itkut ja halaukset, ystävyyslupaukset. Hänen aloite, mutta yhdessä päätetty. Ei lohduta, bullshit. Entäs jossittelu kiusaa mieltäni silti.  Jos olisin ollut erilainen, parempi, aktiivisempi, kelpaavampi, sopivampi, riittävämpi. Jotain edes.. Ajatteleekohan edes minua? Muistaako yöelämän ja kavereittensa kanssa riehunnan, pusuttelun keskeltä..?

Makaan, kiemurtelen sohvalla, teen siihen pesän. Kissat koettaa lohduttaa, toinen kääriytyy sohvalle viereeni, toinen saa hepulin kun itken lattialla tai viillän itseäni. Elukat myötäelää paremmin kuin ihmiset, heidän tylsät letkautukset ja lohdutukset, mutta sekään ei ole sama. En halua päivänvaloon, menen siitä pilalle. Älkää vaatiko multa mitään, menkää POIS! Pistän puhelimen äänettömälle, en vastaa vaikka ystäväni tyrkyttää hanakammin seuraansa kuin ennen, ja soittaa kiusallisen kauan. En lue viestejä, katso puheluita, jaksaa vastata maileihin (anteeksi), jos ignooraan tarkistamatta niin en loukkaa muita.. muka. Voin rehellisesti sanoa etten ole nähnyt. Tiskivuori, panaanikärpäset ja pölypallot valtaa asunnon, ihan sama. Maailmalta suojeleva villavilttini alkaa haiskahtaa, haen sängystä untuvapeittoni ja kääriydyn takaisin piiloon. Suihku, hampaat, lääkkeet, whatever. Kun ajattelen mitään niin itseinho viiltää samalla lailla kun ikävä, ja tiedättekin ehkä mihin mieluummin viiltoni puran jos vain saisin...


..Ja tulee päivä kun puhtaudenkaipuu kiskoo pystyyn. ("Tää on muuten eka päivä tällä viikolla kun kävin suihkussa" "..Kiitti että kerroit... meen täst kauemmaks!") Suorituspäivä! Äkkiä asunto kiiltää jälleen: on tiskattu, imuroitu, järjestetty ja pesty lattiat. Istun koulussa pukeutuneena ja pakkeloituna, kirjoitan sivukaupalla muistiinpanoja, olen tuntiaktiivinen (anteeksipyytäen mielessä äänekkyytäni, tilanvientieäni), vedän Temestani ja sinnittelen koululounaalla, piirrän ja opiskelen lisää ajankuluksi. Kulissit hyllä, hymy päällä, kynä käy ja nautin suorittamisestani. Totta vitussa suoritan. Olen on tai OFF, henkilökohtainen helvetti tai hikipinko päällä/pois. Ruotsintehtävät ja lauantaipäivä, mikä utopinen yhdistelmä. Sitten jokin taas muistuttaa, kauhu valtaa mieleni ja äkkiä vedänkin paniikkikohtauksen koulussa hyperventilaatioineen..

Mikähän päivä on huomenna päällä?
PS: Kiitos kaikille, ihanat, kommenteista & muistamisesta. <3 Luen ja huomioin tärkeänä jokaisen, en vaan ole nyt pystynyt vastailemaan kummemmin.. ehkä vähän myöhemmin. Kiitos kovasti.

Thursday, September 22, 2011

Kuulakärkikynäsydän

Ruokalassa. Ryysis, osa safkasta/aterimista aina loppu, metrittäin kassajonoja, odottelua, ja istumapaikan harontaa ihmismassasta. Leipääkin pitäisi vielä noutaa. Kuinka luokkani voi haluta tunnin jatkuvan 30min kuluttua?

Jengi mättää lounaansa, tai sen määrän mitä eivät jätä (tarkoituksellisesti) syömättä. Jokaisen pitää olla sankari ja näyttää miten mahaan ei vaan mahdu sitä 1/2 pottua/2rkl salaattia/3cm kalapuikkoa. Mukavat luokkatoverini kailottavat melun yli, lähes huutaen vastapäätä istuvalle, siinä samalla "ohosori osuinko suhun"-tuuppaus tuntuu kuin lattialle taklaukselta, tahallisesti henkilökohtaisen tilani rikkomiselta. On kamalaa. Kuin istuisi Auswitchin kaasukammiossa, väenpaljouden onnellisen tietämättöminä ympärillä leijuvasta kuolemasta.

(piirsin tunnilla.. klikkaa paremman kokoiseksi) 

Puoli tuntia aiemmin Eksältä tekstari. Ahdistus, ihmismassat, lautaset, tekstari ja alitajunta, kaikki vyöryy päälle. Ne uhkaa mun koskemattomuutta, ne tönii ja haluaa pahoinpidellä vyörymällä niskaani. Suuttumus ja itsesuojeluvaisto vihlaisee, tahtoisin  heittää tarjottimeni ilmaan, kaataa keiton maahan ja iskeä vesimukini seinään. Painukaa vittuun, en kestä teitä enkä taatusti itseäni tässä ja nyt! Ei sentään, poistun mahdollisimman vähäeleisesti alettuani kyynelehtiä pöydännurkassa

Ahdistus ja pelko leviää jäseniin. En saa enää hillittyä itkuani, kätkettyä äänekästä nyyhkytystäni, joten hoipun hyperventiloiden kohti käytävän perällä olevaa säilytystilaailaa/vessaa. Istuttuani alas itseinho käy läpi ahdistukseni ja ikäväni. Päästyäni piiloon piiloon eka rakentava ratkaisu ajatuksissani on partaterä, mä tarvin terän nyt, ja kuinka saisin käsivarteni jälleen punaisiksi. Ikävöin entistä rakastani. Itken ja ikävöin ja suren ja inhoan itseäni. Mulla on vaan niin helvetin paha olo.

Itken itken itken kunnes räkä ja maskara valuu kyynelten mukana, mustina raitoina alas kohti leukaani.

Sunday, September 18, 2011

It's final.

Anteeksi etten pysty juuri nyt päivittämään. En pysty puhumaan tai kirjoittamaan selkeämmin. Sanani eivät yksinkertaisesti riitä tähän..

Olen vain niin järjettömän surullinen, että en jaksa muuta kuin eristäytyä ja maata kotona paikoillani. Ahdistus painaa keuhkoja kasaan, silmiä kirvelee itkusta ja väsymyksestä, yöisin uni ei tule, ja herään epäinhimillisen usein ja aikaisin. Juuri nyt kaipaisin viiltelyä, mutta puolentoista viikon takaiset haavat irvistävät ilkeästi ja ennätyksleveästi. Käsitellä tunteeni kehollani.

Olen niin käsittämättömän tyhjä sisältäni.

Olen jätetty. Eikä ole mitään paikkaamaan yli 3 1/2 vuoden muodostamaa aukkoa aukkoa sielussani. Hiljalleen tunteet alkavat tulla pintaan, vallinnut katatonia rakoilee itkuksi ja hysteriaksi.

Kamala ikävä.

Tuesday, September 06, 2011

it's something i must live with every day
and all the pain i put you through
that's why i need you to hear


i found a reason for me
to change who i used to be

a reason to start over new
and the reason is you

Sunday, September 04, 2011

Pedon luvut


Note to self: Tuhdintamalla turva-annosta x grammalla napostelutarve ja santsaus vähenee. Ei pidä myöntää. Vaikea. Kumpi?

Nämä vuodet kun olen punninnut safkojani (huomaa kun, sessioidessa ei todellakaan ole voimassa), en ole ikinä ikinä kasvattanut annoksiani. Nyt en tarkoita keiton tilavuuden kasvattamista vedellä tai muita puolikaloritomia laimenna+lisää kikkailua, vaan x grammaa 'oikeaa ruokaa'. Ärsyttävä metafora! "Syö jotain oikeeta, äläkä kittaa mehukeittoa!", "Ota kerralla enemmän niin ei tarvitse uudelleen", paskaa! Epämuodikkaasti valitsen enemmän kevyttä mahantäytettä kuin pienen palan suklaata. Punnitut määrät on tärkeitä, absoluuttisia, vaikka en olekaan absoluuttinen juuri mistään. Eri merkkisissä raejuustoissa on 5kcal ja 3g P eroja per 100g, mutta minulle proteiinilähteen annoskoko on grammalleen sama. Omenan painon osaan sanoa käsituntumalla.

Sairaalassakin ruokaa otettiin (jos sai ottaa itse) millin tarkasti. Tavallisesti maitolasin piripinnasta tuli erimielisyyksiä, ja helvetti saattoi revetä jos oli enemmän kuin vierustoverilla. Kotonakaan rajat eivät ole mun hallinnassa, astioiden ylle tulee näkymätön seinä, kun x grammaa näkyy digitaalinäytöltä. Grammat on yhtä kuin vakio. Äh, en osaa edes selittää! Se vain menee niin. Hoitajat käskee ottamaan muussia ja kastiketta yhtäaikaa haarukkaan, ne ei tajua että se kuuluu mennä yksi kerrallaan, järjestyksessä ja oikean kokoisina paloina. Kurkku ja mustikat aina ensin, koska sekin menee niin.

En ole neuroottinen tai OCD, mutta tärkeilen. Ja olen ylpeä perintöaterimistani. Taviksillakin on suosikkikahvimukit ja omat lautaset eri tarkoituksille. Kuten tietty lusikka ja kulho marjarahkalle, mutta toiset pelkälle rahkalle. Kolmas kulho jäätelölle, paitsi kevytversiolle, mutta sama lusikka kuin edellä. Lista jatkuu... Itsestäänselvyyksiä, mitä ongelmaa siitä on? (Tiskiä, mutta vain vähän.) Miksi edes miettiä poikkeuksia.. turhaan kiusata ja pelotella itseäni.

Monday, August 29, 2011

Syksy vei rakennuksilta hanslankarin


Taas päiväosastolle. Itkupotkuahdistus ja masennus painaa mieltä, sillä en tahdo mennä. En näin vitun isona, nyt Isosti Oikeasti aivan valtavana, isoimpana oliona. Päiväosastolla on kuulemma nyt jopa niin vähän potilaita, että se on väliaikaisesti yhdistetty kokovuorokautisen kanssa. Lisää pieniä potilaita, joita voin litistellä seiniin läsnäolollani. Millä mä edes rahoittaisin koko lystin? (ketään kiinnosta tilata piirrustusta?)

Paheksun myös poissaoloani koulusta, mutta vielä enemmän etten palannut kouluun kesän jälkeen laihempana, nätimpänä, vähemmän tilaavievänä. Valmiina olemaan laihana fiksu, lahjakas, ahkerasti työskentelevä, ja saada paljon ystäviä. Opettajat ovat ymmärtäväisiä (luovalla alalla hulluus ei ole originaalia tai yllättävää), mutta poissaolot ja jälkeenjääminen ei kurssilukuja kasvata. Ihan sama, en kuitenkaan kelpaa sinne..

Monesko kerta tämä edes on? En tahdo tietää, mutta kolmas (3.) näin vuoden sisään.. Adsdsfd se on paljon!? Absurdia ja pelottavaa. Eikä 2 viikon jaksolla edes voi tulla mitän läpimurtoa, vuorenvarmuutta etten enää ikinä uudelleen tuonne joutuisi.. Muttei lääkäri tätä ehdottaisi, ellei tarkoittaisi mun varmasti tarvitsevan tätä (intin ja kysyin). Silmät kostuvat katkerasta totuudesta etten hallitse syömisiäni ja pärjää itsekseni. Siis.. menen, I guess?

Sunday, August 21, 2011

You're in then you're out/ You're up then you're down

Lyijäriluonnos valokuvasta

Elokuun puoliväli ja koulut on alkaneet. Ahdistaa, en halua olla paikalla näin isona. Minun piti kesällä sparrata, tiputtaa pois 8-10 kg, ja yhdessä välissä laihduinkin, enkä jäänyt monen kilon päähän tavoitteestani. Huokuin ylpeyttä ja itsekuria, kaiken piti mennä oikeen kun olen laiha. Sitten tuli ahdistus, mökkiviikonloput, ja kohtuuton mussutus ja oksentelu. Tunnen luokkatovereiden halveksivat vilkaisut ihollani kuin polttomerkinnät. Sika sikasika!

Pahanolon iskiessä koen ettei muu auta kuin itsensä rankaiseminen, ja kaikista ällöin ja repivin keksimäni keino olisi sessiointi. Mistään ei tule pahempaa katumusta ja itseinhoa. Antaa mennä kun kaikki on jo pilalla, fillarilla kauppaan ja takas, ehkä saisin mahani samalla tyhjäksi edellisistä ruuista? En saa. Toistuva oksentelu vieläpä turvottaa, ja tosi turvonneena koko homma kusee kintuille. Normaalisti kaupassa kaikki ahmimisruuat pelottaa tai ei käy edes mielessän. Deletointitarve ei ikinä laukea kaupassa, en koe kiusausta leipähyllyllä tms. Itseasiassa on parempi ettei poistettavat ruuat ole herkkujani, kunhan on halpaa. Mutta anivarhain tai iltamyöhään tunnen tehneeni jotain kiellettyä, epäonnistuneeni, ja ajatukset pakottaa toimimaan itseäni vastaan. Kaupan kautta, jääkööt muut asiat väliin.

Kesän alussa peruin päiväosastolle menon, sillä koin sen turhaksi. Olen perunut perumistani sairaanhoitaja-aikoja, koska olen hävennyt läskejäni ja pelännyt punnituksia. Sairaanhoitajakin siristää ivallisesti silmiään, ja salaa nauraa mulle ja kuperkeikkaa heittäneelle laihdutukselleni. Alan pelätä etten pian jaksa ilman apua. Olisiko sittenkin pitänyt mennä tsekkauskäynnille aiemmin, vaikka en koe saman jaarittelun parantavan oloani? Olisiko asiani voineet olla nyt jo paremmin? Ensi viikolla on pakko mennä, alkaisipa terapianikin vihdoin..

Epäilen pystynkö kertomaan pahasta olostani, puristamaan suurta kukkivaa saastapalloani. Hyvinä hetkinä torjun mielestäni kaikki mokaukset, apukeinoni parempaan itsekontrolliin toimii, ja leijaillen utopiassa ettei virheet enää toistu. Mutta enimmäkseen vain masentaa, ja pahimman tapahtuessa pelkään etten enää hallitse itseäni, en vaikka minähän se tiedostaen päätän satuttaa itseäni. Tuntuu vaan ettei päätöstä tee minä, en omasta tahdostani tai toisten käskystä, oli kyse deletoinnista tai syömättömyydestä. En vain osaa, vieläkään.

Monday, August 15, 2011

"Te kaikki ympärilläni olette ruokavammasii!"

Järkeilystä huolimatta en aina vaan tajua normaaleja ihmisiä. Ahdistun kun seurani alkaa iltapäivällä perustella nälkäänsä "En ole syönyt tänään mitään". Minäpäs olen, en ole ikinä paastonnut, ja tunnen huonommuuden pallon painavan kurkkuani. Tälläinen syömätön tavis voi silti olla popsinut leipää, jugurttia, karkkia, croissanttia, hedelmiä, mitä tahansa nyrkin kokoista tai pienempää. Excuse me, sittenhän olet syönyt!? Ei oo loogista! Jos ei ole syönyt niin sitten ei todellakaan ole! Ei lainkaan! Syömättömyys on sama kuin 0 kcal. Kokemustasolla ajatusmallini ei muutu, vaikka pitkän havainnoinnin & järkeilyni tuloksena: 'ei syönyt mitään' = 'ei [vielä] syönyt lämmintä/kunnon ateriaa'. Eli aina kun muut eivät ole syöneet 'mitään' koetan pitää turpani kiinni etten pikkutarkasti luetteloi jokaista grammaa jugurttia, porkkanaa, torin maistiaismansikkaa ja hypoteettista kahvimaitoa. Jos siis käyttäisin maitoa, hyvin olennaista korostaa. ;--)


Muuten en hätäänny toisten niukemmasta huomiosta omaan kroppaan/ruokaa/epäonnistumiin, päinvastoin. Enemmän saan slaageja jos terveet tuttuni hössöttävät suu vaahdossa yllä mainituista aiheista. Säästän jääkaapissani kananmunia siltä varalta jos joku vielä tulee raportoimaan mulle karppauksesta in detail. Karppikarppi karppiii, voin ja pekonin nimeen aamen! Huh. Tiedän tuttavapiiristäni tarpeeksi karppaajia pieneksi pakanaseurakunnaksi. Ne trendikkäät pinaattipirtelöt ja raakasuklaat vois myös kaikki pitää omana tietonaan. Joku päivä vielä hajoan ja avaudun kaikesta bullshitistä paasto/raw/super food valistuksessa. Mistä lähtien treenaaminen on kans joku partiomerkin arvoinen juttu, jota täytyy jakaa sos.median statuspäivityksissä? Siksi koska liikunta on kivaa ja tulee hyvä olo? Epäilen. Ne tahtoo mut vertaamaan kuinka laiska ja läski olen. Entä miksi muotibloggareiden pitää valokuvata jokaikinen puputtamansa lounassalaatti? Sekä kotona leivotut ihqusöpöt pellilliset cup cakeja.. leipomusten syömistä ei kuitenkaan ikinä kehdata dokumentoida.

Kävin sukulaisellani kylässä, ja hän välttämättä halusi nauttia ostamaansa vadelma&macadamia -jäätelöä kanssani. Ei ole harvinaista jos tarjoaja kiljuu "Ei kun anna mulle se pienempi!", se on tätä pula-ajan suomalaista kohteliaisuutta, mutta en ollut uskoa kun sukulaiseni intti munkin ehdotonta pakkoa ottaa - koska yksin ei vaan voi. WTF, she knows!? Ei tietenkään voi herkutella seurassa jos muut eivät tee samoin! Kaikkia kiinnostaa yksin syöty pulla, koska olet niin läskiahnerohmukakka.

Onneksi olen yrittänyt päästä tuosta neuroosistani eroon, ja uskallan ostaa leffateatterissa pehmiksen vaikkei Poikaystävä tekisi perässä. Mutta että sukulaiseni noudattaa samaa.. logiikkareksiaa? Niin tiukasti että empiessäni pakastinovi vaan paukkui. Lopulta istuttuamme alas lasimaljat kädessä, hän alkoi toistamaan: "Eikö ole hyvää? Minä niin EN PIDÄ jäätelöstä!" Repeat x 3 ... Miksi sitten oli niin tärkeää ottaa yhdessä! Arrgh! Ehkä pitäisi iloita voivani käydä sukuloimassa, jossa pätee sama logiikka, kaikki on ehdottomasti rasvatonta ja Hermesetas-purkki vahtii pöydällä.
To me, it's just weird..


(Huom!! Nyt ei saa ottaa karppi/raw/etc angstejani henkilökohtaisesti! Marinani on kohdistettu yleiseen ilmapiiriin, kahvipöydän keskusteluun ja mediaan, ei teihin. Anteeksi myös huonoa kielioppiani.. väsyttää)
Otsikko on toisen perheenjäseneni vakiofraaseja, ja kohdistuu löyhästi samaan aiheeseen.
EDIT: Postaus no. 444!

Friday, August 12, 2011

Taste of my life - vomit!


Guess what? Paska päivä, katkeamaton henkilökohtainen helvetti off/ON. En voinut päivittää aiemmin, mulla ei ole ollut mitään lisättävää. Edellisen viestini parasta ennen-päivä on voimassa. Enkä ole vaan jaksanut. Ei keksi ääntä päästä pahoinvointiani sanoiksi, ei voimia nousta syvyydestä, jossa ruoka on saatana ja minä sen pirullinen orja.

Kävelen kotiin kauppakassien kanssa katsellen asfalttia ja puita, pitäis blogata, mutta ei vaan pysty. En katsomaan itseään peiliin. Vieressä on uusia omakotitaloja, kivoilla terasseilla, petunia-amppeleilla ja aidatuilla pihoilla. Vieressä kasvaa lapsiperheiden idylli, taloissa jotka vielä talvella olivat keskeneräisiä ja asumattomia. Aidat kasvaa vieressä kun pääsen kotiin, rumaan elementtirakennukseen, piha ripoteltu tupakantumpeilla ja ikkunat vuorattu Iron Maiden-kuvilla. Niitten lapsiperheiden aidat on tarpeen, olispa mullakin muurit rumaa maailmaa vastaan.. Mutta suojelisko esteet itseltäni? Siltä etten puolipukeissa polkisi ostamaan sessiointisafkani, ja juoksisi kotiin portaita niin lujaa ettei jäätelö sulaa.


Odotan että aamutv alkaa, kahvit lojuu tuntikausia pannussa. Se naksuu välillä. Mukavaa että minulla on seuraa. Yes, I'm losing it. Syön, löhöön ja nukun koiranunta. Oon syönyt liikaa, pilannut itseni, tehnyt jotain peruuttamatonta, tuhonnut kaiken! Kaiken! Kaikki on tuhoon tuomittu. Saatana pakottaa sovittaan syntejä, huijaa syvemmälle lankeamukseen. Ei auta kuin ahmia, (yrittää) oksentaa ja käpertyä takaisin. Lukea kirjaa ja hoitaa kissoja. Pullistelen mahaani peilin edessä, oon pilalla enkä saata mennä toisten silmien eteen. Ikävöin Poikkistani. Kaverit, bileet, polikäynnit, anteeksi muttei mua saa nyt nähdä. Anteeksi. Anteeksi sekavat tekstinikin.

Olen päivän vapaa ja oon kuin ongelmia ei olisikaan. - Ai muka söisin TOTA?? En mitenkään voisi syödä NOIN PALJON! Excuuuuse me, menen tästä takaisin punnitsemaan maitorahkaa ja syömään salaattiani syömäpuikoilla (oi kyllä).

Kunnes se taas käy - eikä kun siis käyn. Tapahdun. Pilaannun. Huomasithan otsikon? Yritän mutten tiedä miten pystyn tästä pois. Masentaa aina vain enemmän, ja mua on vaan enemmän ja enemmän. Ei toi olio voi olla minä, ei tolla mahalla, ei tolla painolla. Eitoioleminäeioleeiole!! Miksi näin tapahtuu? Maailma on kääntynyt ympäri ja en kestä tätä enempää. Toi en ole minä. Parantuuko pintahaavat nopeammin Bepantenilla? Sain tänään tietää terapian jatkuvan vasta syyskuussa.. Silloin vasta?! Iloinen alkukesä tarvitsematta ahdistuslääkkeitä ja laskevalla painolla tuntuu niin kaukaiselta.. Haluan vain lopettaa, en kaipaa itseäni enempää.

Mitä teille kuuluu?

Wednesday, July 27, 2011

Raging and raving

Muistan vuosia sitten lukeneeni lääkärinlausunnostani sanan "ambivalentti". En ymmärtänyt niin hienoa sanaa, enkä todellakaan miten se minuun muka liittyi. En muista silloista asianyhteyttä, mutta nykyään ajattelen sanaa aina kun heittelen ääripäistä toisiin syömisteni kanssa.

Ahdistaa, hävettää ja vituttaa. Olen niin läski, niin iso ja vammainen. Kotona punnitsen kaiken, kirjoitan ruokapäiväkirjaa, huokailen ihastuksesta jääkaappini tyhjyyttä ja turvaruokia. Rehuja, kissanruokaa, maitorahkaa. Pompin va'alla pari kertaa päivässä, ja hymyilen tyytyväisenä talvesta tippuneille kiloilleni. Ei niitä tässä makkaramuodossa muut huomaa, mutta toinen samanlainen satsi vielä ja.. Mikään ei tuu estää, vittu mähän näytän teille vielä.

Paska päivä off/ON, ja herään ennen aamuaurinkoa, haparoin jääkaapille ja mussutan tieni YLE:n uutislähetysten alkuun. Sleep, repeat. Perun asioita kakomalla ja skippaamalla loppupäivän safkat. Illalla täytyy varoa ettei asiat toistu. Mutta päätin lopettavani sessioinnit, sillä a) tartten kipeästi siihen menevät rahat b) kehoni on niin kipeänä etten saa mitään ylös.

Paskin päivä ja meen stadiin pehmismaahan tai äidille, jossa nopeat hiilihydraatit valtaavat suuni, mahani, turvotuksena koko loppu ruumiini. Vihaan itseäni, en välitä, syön itseni niin pinkeän pulleaksi että voin kotona taas palata päiväkausiksi punnitsemaan mustikoita, viilatakseni mahni pienemmäksi. Nyt ollaan tässä hiilarimodessa, hyi vittu. Olen alkanut syömään asioita, mistä olen vuodet kieltäytynyt koska ne ovat niin vaarallisia. Leipä, karjalan- ja mustikkapiirakka. Syön ne vaikka toisten puolesta. Miten mä voin olla tällainen, miten mä voin olla näin PILALLA ihmisenä? Mä haluan saada peukalon ja keskisormen päät yhteen hauikseni kohdalta, nyt mä tarttisin siihen ylimääräisen sormen.

Haistan vahingonilon ilmassa, ja toivon että lakkaisin olemasta ennen kuin painan grammankin enemmän.

Tuesday, July 19, 2011

feel like I'm living a teenage dream

Poikaystäväni teki eilen illalla mahtavan löydön: "Hei 'Kafi', miksi sulla on porkkana sängyssä?" ... Oho. Vähänkö on noloo. Eikä mitään selityksiä tai porsaanreikää karata kiusallisesta tilanteesta (huomaa kielikuva: porsas.) Skeemani= oon herännyt aamuyöllä, suunnannut ensimmäisenä jääkaapille, ja kesken mussutustani päättänyt yrittää vielä nukahtaa. Olisny edes ollut kokonainen, eikä puoliksi syöty juures vttu..

Tänään on ollut ok, joka hetki ilman sessiointia tai muuta ruokailua helvetin esikartanossa, on hyvä syy olla tyytyväinen. Sain vähän helpotusta napsimalla enemmän lääkkeitä. Nukkumattomat yöt (porkkanoiden kera) asettaa huonon lähdön aamulle, mikä mulla aamuihmisenä usein määrää myös loppupäivän. Jos aamulla syö liikaa niin koko päiväksi on syönyt peruttamattomasti ihan liikaa. Päätin kokeilla ottaa hiukan lisää Ketipinoria aamuyöheräilyyn, ja ainakin viimeiset pari yötä on olleet lupailevia. Kaikki polin hoitoapuni ja Terapeuttini ovat kesälomilla, mutta sain kuin sainkin vinguttua reseptin rauhottaviin. Nyt myös koetan tajuta koska kannattaa ottaa bentso, eikä tyhjentää jääkaappia.

Sitten jotain arkeen kuulumatonta! Olen kauan puoli-tosissani suunnitellut matkustavani Japaniin, jos ystäväni pääsee vaihtoon. Ilmiselvistä syistä koulu perui hänen lähtönsä viime keväänä, ja vaikkei olisi, minä pysyisin kotona kurkkuani myöten sairaalalaskuissa. Mutta onni kääntyi ja hän sai lähtöluvan syksyksi, ja totta helvetissä minä tahdon menen käymään! Ei että vieläkään olisi rahaa, mutta varmana menen! Pakko kun mahdollisuus päästä ystävän luo yöksi Tokiossa!!

Olen kerran aiemmin käynyt Japanissa, ja rakastin pelkkää olemista. Kummallinen, vapaa onnellisuuden tunne, kotoisuus ja rauha miljoonakaupunkien vilistäessä ympärillä. Olen päättänyt jo pääseväni takaisin. En tiedä miten voisin stressata yhtään enemmän rahasta, varsinkin ilman työkykyä ja ansiotuloja, mutta nyt on pakkopakkopakko. 

Löytyisikö kuvataiteelleni lisää kiinnostusta?
Olen pohtinut tuota jo ennen matkahaaveita, kuitenkin rakastan piirtää ja nyt jos ikinä joka jeni olisi avuksi hyvään tarkoitukseen.. Mistä te juuri nyt haaveilette?

Friday, July 15, 2011

Busy people going nowhere/ See me soak in the rain


(tikkari jos tunnistat otsikon lyriikat ilman googlea)

Ulkona oleva sadesää kuvaa hyvin mielialaani: itkuinen, väsynyt ja alakuloinen. Ulkomaailmasta tahdon pakoon sisälle, solmuun peiton alle, mutta kotona sama tyhjyys kummittelee huoneiden läpi. Tekisi mieli kääriytyä solmuun peiton alle, ja pistää kaikki pois päältä. Kuulostaa ehkä oudolta tai tyhmältä, mutta oloni on enemmän oma itseni, kun ympärillä velloo alakuloisuus (masennus) ja ajoittain kovaa iskevä pahaolo (ahdistus). Sen sisässä on jotain turvallista tuttua, stabiilia ja rauhallista. Tuona aikana ei tunteita tai niiden kaipausta paljoa olekaan.

Inhoan olla äkäinen tai riehakas, ne saa mut tuntemaan isolta ja itsekeskeiseltä. Inhoan sitä tunteetonta halua testata itseäni tunkemalla ruokaa in/out, ja kuinka pahalta sitten tuntuu. Vapiseeko jalat? Frogface ja turvonnut maha? Kurkku ja rystyset viittä vaille verillä? Kaduttaa, toki, mutta vielä nyt kerran vaikka ekan kerran kiksit loppui jo, samoin hallinta oman ruhon kurittamiseen. Tavoitteeni on ihan muualla kuin kiskan ja pöntön välillä, ja sessioinnit saa vaakanikin irvailemaan diginumerot rivissä, vaikka muuten se on yllätellyt parilla kadonneella desimaalilla.

Vien roskat ja jynssään kämppäni kukkaruukkuja myöten, toivoen sekoilujeni menneen biojätteen ja lavuaaritahrojen mukana. Sadekuuro ropisee ja tuoksuu ihanasti. Kääntelen romaanin sivuja suklaakahvin jäähtyessä, teen fatboylle kissan kanssa pesän. Mitä sinä teet? (Onhan leipäteksti nyt luettavampi?)

Tuesday, July 12, 2011

you're in and you're out/ you're up and you're down

Aamuyö, aamu, väsymys, mussutushimo ja aivan liian monta miniaamupalaa. Saman tien voisi vetää vituiksi, vaikka en ole koskaan tällä lailla sitä harrastanutkaan: poljin kauppaan hakemaan safkaa ja jaffaa. Likaisena, yöpaidassani, jotkut nuhjuiset verkkarit tungettuna jalkaan. Sitten jäätelöt ja karjalanpiirakat tarakallani takaisin oksentamaan. Kaikki pitää syödä, vaikka ei jaksaisi, sitten kaikki pitää saada ulos.

Loppupäivä menee kevyesti, jopa aika lailla mukavasti, vain jugurtin, vesimelonia ja kahvia kitanneena. Ei ollut erityisen ahdistavaa, ei erityisen paha mieli, ei riitoja taustalla tai itseviha-ajatukset 200%. Mutta päätin toistaa saman illalla, astetta tuhdimmilla eväillä ja ties millä, mikä käteen osui. In n' out, one two three. Tällaisissa tapauksissa ei ole enää kiinni mussutushimoista, vaan itsemutiloinnista. Jos ei voi olla täysin syömättä niin ruumista pitää kurittaa ääripäitten vaihtelulla. Keksillä, jäätelöllä, juustolla, karjalanpiirakoilla, letuilla, pitsantäytteillä, pick'n'mix. Samantekevää miellyttääkö maku, kunhan se on kiellettyä ja pehmeää.

Vessa täyttyy kehoni tyhjäämästä paskasta, ja suoritan kaiken kuin bulimiaoppikirjasta tavattuna. Paitsi etten osaa oksentaa vain vatsalihaksillani. Jatkan kunnes olen mahdollisimman varma saaneeni virtuaalisesti kaiken ulos. Varmistan vielä kunnes vaahtoa alkaa tulla veden pinnalle, mutta en haluaisi lopettaa edes mahanesteitä köhiessä. Yleensä lopetan aiemmin, ettei yrjö ala haisemaan, suuhun tule hapanta makua ja hammaskiilteeni vedä vikaa hengenvetoaan.

Menen keskellä yötä suihkuun, tongin vähän aikaa tavaroitani, kunnes olen ykskaks tosi hikinen ja uuden kylmän suihkun tarpeessa. Päässä vähän heittää, ei pyörrytä, mutta jalat tuntuu löysiltä ja on heikontuntuinen olo. Kädet vapisee ja tavaroita on vaikeata pitää kädessä ilman rikkomisvaaraa. Oi pienet epätasaiset jälkioireet, tätähän mä vain kerjäsinkin, vähän fyysistä pahoinvointia; todistetta että hahaa! teinpäs jotain. Sanon vähän, koska mulla ei ole ikinä heitellyt vaarallisesti kalium/elektrolyyttiarvot, sillä olen teräsihminen. Himoan yli kaiken ostamaani vesimelonia, ja tuhoan ison palan vettä hörppien, kunnes sammun kolmen aikaa aamulla.


Mistä vitusta tämä tulee jos mä enimmäkseen tunnen vain tyhjää. Ohan niitä hetkittäisiä syömishimoja, mutten mä En kieri ja taistele lattialla pakkoajatustani vastaan, not a biggie deal. Yhtä hyvin voisin jättää kaiken tekemättä, en menettäisi mitään. Mutta en voi. Mieleeni istuu ajatus, inception, joka häiritsee, muistuttaa, suostuttelee ja kummittelee. Sessiointi on outo rituaali, joka välttelystä huolimatta vain vainoaa edessäpäin. Antauduttuani olen taas tyhjä, kuitenkin kummallisessa rauhassa.

Yllä olevasta tekstistä on jotain päiviä, mutta en halunnut päättää postittaisinko. Hävettää mitä muut ajattelee ja oon sekaisin, eihän mulla ole ollut oikeaa bulimiaa? Ei nykyläskeistäni ja satunnaislaatoista huolimatta! Mutta nyt olen käynyt ostamassa ruokaa vain tyhjentymistä varten. Ja uudelleen. Pelkään ajatuksen toistuvan, jos en pysty estää itseäni, toimia fiksusti, ja soittaa esim. Terapeutilleni. On vaan pakko tehdä itseään vastaan..

Sunday, July 10, 2011

Kesätuotoksia

400.-lukijaa kisasta on aikaa, mutta kuten lupasin niin julkaisen voittajien palkinnot. Olen utelias, että ainakin minua kiinnostaisi, vaikka arpaonni ei olisi osunut itselleni. Erityisesti taiteessa ärsyttää jos joku jatkuvasti puhuu duuneistaan, muttei suostukaan näyttämään niitä ('mulla on salaisuus, mutta ähä enpäs kerro!'). Mielellään kuulisin mitä muutkin näistä tykkäävät! ;>


(A5/tussikynät, klikkaa isommaksi)

1. Toivomuksena oli joutsenia kimaltavassa vedessä, hiukan siirappisen valokuvan innoittamana. Googlasin sitten monta kuvaa joutsenista koska en halua tehdä suoraan mallista, ja loin omaan versiooni vielä aamuruskaisemman värimaailman.
(A5/geelikynä & musta tussi, klikkaa isommaksi)

2. Mustavalkokuva, jonka aiheeksi toivottiin jotain tatuointeihin liittyvää. Tussattuani huomasin mokanneen ruhtinaalisesti anatomian kanssa, mutta sain toivomani tunnelman & tekniikan onnistumaan.

3. Yllätyspalkinto sisälsi Objectin huulivoiderasian, muistivihon, kahvi+kaakao annospussit Jenkeistä.

Friday, July 08, 2011

I Have Friends In Holy Spaces


Ystävä: Mä olen Kafi susta niin ylpeä!
Kafi: ..Ai miks?
Ystävä: Sä tulet [nykyään] mukaan, käyt koulussa ja oot tollanen reippaampi!

Oli juhannus, ja yksi parhaista ystävistäni yllätti noilla sanoilla ja halausten keralauseella. Aiemmat ikävät kommentit on tatuoitu muistoihini, että oli kysyttävä hänen varmasti huomanneen eroa. En voinut iloita vain kehusta, vaan että joku huomasi miten valtavasti olen tsempannut. Tietenkin itse laittaisin ton vikan sanan lainausmerkkeihin, ja väistelisin norrrmaalin ja terrrve liittämistä muhun. Ihan väärinkäsityksestä ei kuitenkaan ole kyse; olenhan mä tsempannut, ja totta munassa pienestäkin on syytä olla ylpeä.

En suinkaan viihdy joka kerralla ollessani sosiaalinen, vaan teen sen nimenomaan sos. tekemisen vuoksi. Pääasia on mennä ulos! Jaksan jo kuitenkin istua kauemmin toisten seurassa, ja kesäaurinko tuo ennen kuulumatonta energiaa. Ilman koulua voi rauhassa henkisesti valmistautua menoihin. Poikaystävästä on suunnaton apu. ♥ Yleensä pyörin side kickinä hänen kaveriporukoissaan, jolloin minulla on myös psyykkinen lupa olla mukana. Hän on turvapeittoni ja mallini small talkille. Toisarvoinen läsnäoloni takaa kanssa luvan tulla/kadota jos siltä tuntuu, eikä huomiota jätettynä tarvitse pelätä arvostelevia katseita. Ja joskus minullakin on ihan kivaa.



Haluaisin olla myös muuta kuin avec, ja omia ystäviä. Mutten halua ketään kylään, koti on niin henkilökohtainen ja uskoakseni se kertoisi minusta liikaa. Puhelimessa on rivi numeroita, mutta selatessani ei löydy ketään, jolle voisin soittaa. Tuttuja on vähän, ja pelkään yhteydenotoissa että tungettelen. Verkkokarvoilleni porautuu kuvia sanomattomista kirouksista 'kuinka edes kehtaan'.. Inhoan kuinka kännykäni contact list vain muistuttaa yksinäisyydestäni.

Kaipaan yhä lohdutusta ja rohkaisuja, lupaa olla kelvoton oma itseni, vaikka kuollakseni pelkään tulla hyvin tunnetuksi. On vain liikaa salaisuuksia, liikaa pahaa auraa ympärillä. Mutta ulos kannattaa yrittää, vaikka suoritusasenteella. Ärsytän ja vedän vähemmän huomiota, jos raahaudun kiltisti kissanristiäisiin normaalien ihmisten lailla. Miellytän (eipä oo uutta). Ennen kuin taas mokaan tekemällä virheliikkeen, ja oon nolo, tyhmä, läski, ruma, tilaa vievä ja antakaaollaälkääkattokomua!! Onneksi lyijytäytekynät ja kirjot ei lopu, mielikuvituksessa ja keskittyessä ei koskaan tunnu yksinäiseltä..

Miten teidän fiilikset & ystäväpiirinne? Mitä kautta tunnette? Samoja ennakkoluuloja? Saa kertoa & lukisin mielläni, kesällä on ollut niin hiljaista..

Tuesday, July 05, 2011

And Tumblr killed Livejournal

Öh, mitenköhän mokasin, että pari Formspringiin tullutta kysymystä karkasi tänne. Anteeksi joku "meikkaatko bla bla" sekoilu.



Jaetaanpa pieni teaser-foto kisavoittajien kirjakuorista. Sisällöt paljastuu piirrosten kera vähän myöhemmin. ;> Samoin kunnon entry, mm. yksinäisyydestä ja syömispeloista.

Sunday, July 03, 2011

Salted wounds

En ole päivittänyt, koska ei ole ollut mitään järkevää sanottavaa. Kaksi viimeistä viikkoa on ollut ihan paskaa syömisten osalta, b/p, hiilaridarraa ja pehmisjäätelön yliannostuksia kaksin käsin. Painoni on salee noussut ja turvotustakin on kuumailmapallon verran, just kun taas sain va'an numerot laskemaan.


En ole vain välittänyt itsestäni. Jos päässä alkaa soimaan neonvalot ahmimukselle ja ruoka-aine X:lle niin olen juossut sen perään. Obsessiot ensin, muu vasta sitten. Päivisin valitsen kaapista samat virttyneet ja kissankarvaiset vaatteet, sillä ihansama miltä näytän, ja mihinkään en mahtuisi kuitenkaan. Ei siis hätää jos päivänä-parina ei käy suihkussa tai pese hampaita. Juoksen kaupassa, sotken ympärilläni, mussuttanut mussuttanut, torkun pitkään aamuisin ja istun valveilla aamuyöhön asti. Tsik, not good.

Onhan kaikki omatekemäni myös oma vikani, mutta tulin ajatelleeksi etten ole päässyt kesäloman takia terapiaankaan pariin viikkoon. Ehkä osasyy henkiseen epäjärjestykseeni, vaikka en tullut aiemmin edes ajatelleeksi tota.. Muuten en keksi miksi päivät ovat välillä menneet paskasti. Kunhan olen väsy ja välinpitämätön? Ruokasotkujen lisäksi inhottavaa on ollut äkäinen tapani reagoida ahdistukseen tai vaikeuksiin. Sisäisesti en pysty hyväksymään tunteitani ja pahaa käytöstä, sillä eihän mulla ennen pinna koskaan katkeillut. Vihaan tunnistaa kun olen äkäinen ja en pysty tahdonvoimalla tukahduttamaan sitä. Satutan toisia ja ärsytän itse itseäni, voi miten ihanaa teinikäytöstä reilusti parikymppiseltä. ^__^

Jos jotain mukavaa sanottavaa pitäisi keksiä niin nautin kesästä. Äkkilämpimistä ja aurinkoisista päivistä, ja mahdollisuuksien mukaan mökin rannasta ja järvessä vilvoittelusta. Jos en ole nukkunut päivääni niin oon lukenut (Wikipediaa tai kirjoja tai blogeja kirjoista), sillä mässy- tai kuumina päivinä piirtäminen ei vaan luonnistu. Huomenna on tarkoitus vihdoin ja viimein postittaa kisavoittajien palkinnot! Pahoittelen että on kestänyt niin kauan, en vaan meinannut saada värittämistä ja skannausta aikaansa. En halua pilata yllätystä niin kuvat tulee blogiin vähän myöhemmin!

Wednesday, June 15, 2011

"I've often seen a cat without a grin"

En ole ikinä lukenut kirjoja, ei ole ollut mun juttu. En yleensä lukenut lukiossakaan niitä kahta pakollista kirjaa per vuosi, vaan revin joltain tiivistelmän pistokoetta varten. Lenkkeily ja lukeminen, yök, niin monotonista ja pitkäveteistä. Sitten viime syystalvena luin jotain erinomaista, ja nyt olen rakastunut kirjoihin. Ehkä koska niitä lukiessa unohdan olevani yksinäinen.

Heti huomasin että elämänkerrat on suosikki kirjallisuuttani, sillä niihin uppoutuu ja samaistuu intensiivisemmin kuin fiktioon. Mielenterveyteen liittyvistä kirjoista olen saanut uusia ajatuksia, vertaistukea, itkua ja naurua. Ne eivät kiinnosta vain siksi että olen itse batshit crazy, vaan koska olen tosi utelias psykologiasta ja bilsasta. Vaikka lukiossa inhosinkin psykan tunteja.. joita silti kävin kai kuusi, ihan vapaaehtoisesti.

Koska muistini on reikäinen kuin polarjuusto niin teen tähän pienen kirjalistan itselleni, alkaen viime talvesta ja tosiaan - ne mitkä muistan. Ehkä tekin löydätte tästä jotain, suurin osan löytyy pääkaupunkiseudun kirjastoista ja osa suomeksi.


Elämänkerrat:

The Kiss, Kathryn Harrison
- Rakkaus ja vapaaehtoinen insesti aikuisen tytär ja isän välillä)

Madness, Marya Hornbacher.
- Pirun hyvä, aiheena bipolaari. Tätä lukee yhtä maanisesti kuin se on kirjoitettukin, antaa myös täydennystä kirjailijan nuoruuden syömishäiriölle. Paljon myös addiktiosta, itsensä vahingoittamisesta ja itsemurhasta.
Wasted, Marya Hornbacher
- Luen tätä uudelleen ja uudelleen, oma kappaleeni onkin hiirenkorvia ja alleviivauksia täynnä.

Girl, Interrupted, Susanna Kaysen
- Nopealukuinen kuvaus psyk.hoidosta ja potilaista 60-luvulla, tästä on Winona Ryderin, Angelina Jolien ja Brittany Murphyn tähdittämä elokuva. Leffan nähneenä minulla oli korkeat odotukset kirjalle, jolle leffa on kyllä uskollinen, mutta kirjassa tarina jää vähän ohueksi. Olisin kaivannut tältä enemmän jotain.

Today I'm Alice, Alice Jamieson
- Ehdottomasti suosikki kirjojani. Aliaksella kirjoittettu, raaka ja koskettava elämänkerta nuoresta naisesta, jolle vuosien seksuaalisen hyväksikäytön aiheuttamana syntyi +9 sivupersoonallisuutta. Tämän lukeneena ymmärtää paljon paremmin hyväksikätön kauheutta, sekä miten psykoottinen mieli toimii.

Kirja on erittäin graafinen myös aineiden käytöstä, itsensä satuttamisesta ja loputtomista itsemurhayrityksistä, joten EN suosittelisi tätä kellekään, ellei kirjan aihe olisi tärkeä tulla kuulluksi. Siitä huolimatta lukisin tätä erittäin varovaisesti, sillä kirjailija avaa raiskaamisen, psykoosin, viiltelyn ja kuoleman haavansa yhtä repivästi kuin avasi omat käsivartensakin. (Huom, enkä tod. kauhistele nyt provosoidakseni, mutta itkin lukiessani..)

Good girls do swallow, Rachel Oakes-Ash
- Ikuinen laihdutus ja huomionhaku, kirjavasti kaikki syömishäiriöt läpikäyden. Kirja on humoristinen, mutta tuo puoli ei oikein muhun iskenyt, ei huvittanut. Käsittelee kuitenkin häpeilemättä myös ahmimishäiriötä (vihdoin!), sekä tuo vähän feminististä näkökantaa laihduttamisen motiiveille. Uskoisin että moni muu pitää tästä.

Fiktio:
Wintergirls ja Second Star To The Right, kumpikin näitä hömppä sh-nuortenkirjoja. Paljon sälää, vähän asiaa, jeejee-en-osaa-syyä. Blah. Eka ihan kivasti kirjoitettu, mutta kumpikin menee samaan kastiin niitten suomenkielisten ana-teiniromaanien kanssa. Boring ja ei jää mieleen. Olisin jälkimmäisessä mieluummin lukenut kirjailijan omakohtaisista kokemuksista enemmän kuin epilogin, ja erehdyinkin lainaamaan kirjan elämänkertana. En koske tämän tyyppisiin kirjoihin enää ikinä.

Stalinin Lehmät, Sofi Oksanen
Olin lukenut tätä joskus kun kirja oli uusi, oikaisten muun tekstin bulimiasta kertoviin lukuihin. Lukiessani tätä uudelleen alusta loppuun huomasin kuitenkin Viron lähihistorian todella mielenkiintoiseksi, vaikka en ole yhtään hissafriikki. Itseasiassa parhaiksi paloiksi tuli kaikki muu kuin sh-kuvaukset! Tykkäsin erittäin paljon, ja jos joku on vältellyt Oksasta tämän suosion takia niin kehoitan ennakkoluulottamasti lukemaan. Suosio on ihan ansaittua.

Kesken:
Sybil, raamatunpaksuinen klassikko jako-persoonallisuuksista, ja toivon saavani tämän jostain takasin käsiini - mutta englanniksi. Eilen aloitin lukemaan The Center of Winter:iä, Hornbacherin ensimmäistä fiktiivistä romaania. Näiden jälkeen Alice's Adventures in Wonderland, Just my type (tarinoita typografiasta!) ja Jänis ulvoo (toinen raamatunpaksuinen jakopersoonallisuuksista), jonka lukemisen olen sivuuttanut koska en ole tätäkään saanut englanniksi. Ai niin, vielä pitää sanoa Zen and the Art of Motorcycle Maintenance ja jotain Jane Austenilta! En tiedä vain mistä aloittaa, mutta ehkä Pride and Prejudice, sillä tahdon lukea sen zombie-version, haha! Hyllyssä lymyää myös lisää..

Suositelkaa kommenttiboksiin lisälukemista! Saa olla mitä vain, mutta erityisesti makuni varmaan kävi ilmi yllä olevista: mielenterveys ja tositapahtumiin perustuvat. Onko teillä ehdotonta suosikkia, ja minkä tyyppisiä yleensä luette? Joku lukenut samoja kanssani?

ps. Kilpailuvoittajat, kuvat on hyvällä mallilla, ja pistän kaikki yhtäaikaa postiin - viimeistään ensi viikolla. Sori viive! :>

Monday, June 13, 2011

Ajatuskatkoja Ahminnasta

Ahminta. Terrrveen ja norrrmaalin lisäksi sana, jota vihaan. Inhoan, häpeän, vaikenen koska yörgh vain ällöt ihmiset sortuu tollaiseen! Sellaiset 200kg amerikkalaiset hamburgeri-addiktit ihmiset, joista netti on solvauskuvia pullollaan!!! Näinhän se ajatus kulkee. Syömishäiriöiselle on kauheaa olla läski, likainen, ahne. Suomeksi sanottuna tarvitseva, nälkäinen, hallitsematon.


Ylensyöminen on aika subjektiivinen kokemus, jota tapahtuu myös normaaleilla ihmisillä (joulu, pippalot, sydänsurut) - ja useimmiten nestemmäisten kaloreiden muodossa (viikonloppubisset). Ruokavammaiselle ahminta voi olla toisinaan koko keittiön kaataminen ja lähikaupan ryöstäminen tai ylimääräinen annos valkuaisia ja salaattia. Hyvin usein mulle toi jälkimmäinen, mutta on se aika hillitön määrä mitä ihmiseen mahtuu jääsalaattia. Periaatteessa yhdestä päivästähän ei liho, ei ellei syö 15.09 kpl mäkkärin tuplajuustohampurilaista (tarkistin ja laskin! :--D), mikä vastaa yhtä kiloa. Mutta pahinta ei aina ole turvotus tai pelko painon nousemisesta vaan ne tunteet, mitä siitä seuraa. Läski, likainen, ahne! Niin ja kompensointi.

Looginen ajatushan on että jos syö liikaa niin päivä on pilalla, vittuun kaikki, ehkä syönkin sitten samantien *kaiken* koska olen läski, likainen ja ahne! Öö, siis millä logiikalla? Syödäänkö joulunakin ajatuksella "oho tulipas hotkittua kinkkua ja mahaan koskee niin syönpä samantien kerralla kaikki konvehdit ja laatikot!" Tietääkseni ei. Mutta olen varma että 99% ruokaongelmaista ajattelee ja toimii tolla lailla.

Mikä siis on syy ahmimiseen? Ts. trigger. Henkilökohtaisesti jos aamupaino on +400g, ahdistus, jokin tietty (trigger) ruoka-aine, väsymys liian aikaisena tai myöhäisenä iltana. Aa, niin, ja aliravitsemus! Jos syöt liian vähän niin todennäköisyys enemmän syömistä jälkikäteen kasvaa, mutta tätä vaihtoehtoa en yleensä ajattele. Koska siis, enhän mä ole aliravittu jos en ole huomattavasti alipainoinen ja jos silloinkaan. Terapiasta olen oppinut että obsessio johtuu turvattomuudesta. Kummallinen planeettojen välinen tasapaino ei katkeakaan vaan joudun tunnen jotain vaikeaa ja pelottavaa. Oh bummer.

Turvattomuuskin voi muodostua pahaksi tavaksi. Tästä esimerkkinä Äidilläni käynti. Viattomat aamut, kun Äiti on jättänyt suukon otsalle ja lähtenyt aamuvuoroon, ja heräilen yksin koulua varten. En tiedä enkä ymmärrä miksi tämä iskee shokkina: Ykskaks keittiö muuttuu helvetiksi, jossa piruina pomppivat voileivät kuin jäinen piparkakkutaikina. No hyi vittu, eihän noin toimi KUKAAN! Eikö? Anyone else? Jos ei kukaan muu, niin ainakin alleviivaamani kohta M.H:n elämänkerrasta lohduttaa (juu, mäkin yleensä skippaan lyriikat yms quotet blogeissa, mutta jos nyt kuitenkin lukisit loppuun):
"To this day, I cannot stand in my parents' kitchen without thinking about all of the possible foods I might eat. This doesn't happen in my house or anyone else's. /.../ I think that merely bein alone in my parents' kitchen flipped a switch in my head, and a glaring neon sign started to flash: BINGE"
(Wasted: p.222, 1998)

Thursday, June 09, 2011

400. lukijaa kisan tulokset!


Kiitos paljon osallistujille! ♥ Vaikka väkiryntäykseltä vältyttiin niin olin hiton iloinen ja otettu kaikista henkilökohtaisista tarinoista ja viesteistä, mikä teki 3. sijan valitsemisen oli tosi hankalaksi. Menin siis täysin intuituon mukaan, ja poimin sellaisen joka nyt tällä kertaa kolahti (+varasijan siltä varalta jos ko. kirjoittaja sijottuu arvonnassa). Kirjoittaja, viestin pituus, positiivisuus tai kritiikki eivät vaikuttaneet valintaan. Lopuksi pistin kaikki nimet random piste orgin listageneraattoriin, joka sattumanvaraisesti arpoi 1. & 2.-sijat:


Todiste-screenshot, obviously.


Ensimmäisen palkinnon voitti invisible,
toisella sijalla saijamoi,
ja yllärin (3.) myönnän Meerille! ♥ Paljon onnea!

–> Voittajille: Tarkistakaa ohjeet, ja kommentoikaa tähän viestiin:
1. yhteystietonne (nimi, osoite tai email jos et halua fyysistä kuvaa) huom! ei julkaista, so no worries
2. toivomasi aihe piirrokselle (esim. tunnelma/teema/fiktiohahmo/lemmikki/ taiteilijan vapaus, ei mitään superteknistä tai explicittiä). Jos on kysyttävää tai useampi idea tms. kuvaan liittyen niin laita se eri viestiin, jonka voin julkaista vastauksen kanssa. ;>

♥♥♥

Tuesday, June 07, 2011

Slam your body down and wind it all around /

Viikonloppuni oli varmaan aktiivisempi kuin viime kuukausi yhteensä. Olen rätti-poikki-väsynyt ja koetan yhä palautua, koska normaalisti jaksan ehkä yhden-kahden asian/menon/tapaamisen per päivä. Hyvinä hetkinä kuvittelen niin vahvasti että jaksan ja pystyn kaikkeen, enkä ole ollenkaan sairas tai muissa ongelmisssa ongelmissa.. mutta kompastelen jokaisella askeleellani, kun henkinen kapasiteettini ei vain riitä. Välillä kokonaisvaltainen uupumus ja ahdistus veti polville ja ruville, mutta itkut ja vastoinkäymiset on niin arkipäivää, etten huomioi niitä poikkeuksina arkeeni.




Oon tässä pannut merkille, että syömiseen liittyvät rangaistushetket ovat usein sattuneet niinä aamuina, kun painoni on ollut huomattavasti edellispäivää isompi. Vaikken tapahtumahetkellä koe ajattelevani asioiden syy-seuraus -suhdetta sitten yhtään. Myös tosi aikaisin/myöhään syöminen saattaa alkaa painamaan omaatuntoa, ja siitä seuraava turvattomuus häröilemään. Tahdon niin näistä eroon, mutten yhä uskalla soittaa Terapeutilleni tai tajua napata bentsoa ajoissa.

Pari kertaa lähipäivinä oloni oli tosi sietämätön (let's not go into detail), mutta niistä huolimatta sain raahauduttua paikasta toiseen, ja vieläpä sosiaalisiin tilanteisiin. Puistossa istumista, anoppilassa käyntiä, lautapeli-iltaa, ulkona geocatchingiä, sekä yhdet villit syntymäpäiväjuhlat, jossa oikeasti jaksoin ja viihdyin! Ihan alkuillasta pikkutunneille saakka, vaikka olin cocislinjalla toisten tuhotessa 3-4 maljallista boolia. Ainoa mitä en tehnyt oli alusvaatteisilleen riisuminen, koska öö.. läskit ja arvet, mutta tanssin ja lauloin joukossa ysäribiisejä. Parasta oli etten tuntenut itseäni enää niin kamalan ulkopuoliseksi Poikkikseni kaveriporukan kanssa.. ehkä minäkin voin alkaa joitain kutsua omiksikin kavereikseni? Pikkuhiljaa?

Pahin ja syvin kolhu sattui kuitenkin samoissa synttäribileissä. Ex-kämppikseni oli myös kutsuvieraslistalla, ja vaikka olimme netissä keskustelleet erimielisyytemme ja minä pyydellyt anteeksi kaikkea käytöstäni (noh.. olin yhdessä asumisen ajan aika aivoporkkana), niin silti en olisi saanut edes kysyä 'mitä kuuluu'. Hän ei voinut edes istua samalla sohvalla kanssani, joten menin kysymään emmekö voisi olla edes puheväleissä, sillä olimme olleet lukiosta asti kavereita, enkä mielestäni ollut tappanut, valehdellut, pöllinyt tai pettänyt toista ts. tehnyt jotain anteeksiantamatonta. Plus niinä aikoina kun asuimme yhdessä olin tosi pahassa kunnossa, enkä todellakaan tarkoittanut mitään aiheuttamaani pahaa. Tuskin edes tajusin. Hän ei silti halunnut katsoa silmiin ja totesi niin kylmästi "onko hänen pakko (puhua/hengittää/katsoa samaa ilmaa kuin minä) ja eikö hän saa valita itse seuransa". Loppuvihjeen, ts. painu vittuun mun elämästä, ymmärsin sanomattakin ja vetäydyin.

Vetäydyin juhlista synttärisankarin huoneeseen, ja sain pitkästä aikaa ahdistuskohtauksen, jolloin itkua ei voinut hellitä tai kunnolla vetää henkeä. Yllätyksekseni tämä puolituttu päivänsankari tuli luokseni, sulki oven, ja lohdutti. Vaikka tiesinkin hänen jostain mt-ongelmista niin yllätyin miten hyvin hän ymmärsi pahoinvointiani, sovinnon yritystäni ja yksinäisyyttä. Lämmitti kuulla että hän ainakin on ystäväni(!?), vaikka emme kovin läheisesti toistaiseksi edes tunne.. ja sainpa häneltä yhden taikatabletin, kun omani eivät riittäneet.

Kai mun täytyy hyväksyä se että on myös ihmisiä, jotka avoimesti inhoavat minua, enkä vain kuvittele sitä. Totta kai harmittaa, mutta vastapainoksi oon tuhannesti onnellisempi niistä parista tärkeästä ihmisestä elämässäni, joiden kanssa riitoja seuraa aina sovinto. Etten ole ihan 110% yksin.

KILPAILU! Vielä huomisen ajan, piristäkää päiväni ja osallistukaa! <3

Friday, June 03, 2011

Keep calm, carry on



Tämän kevät/kesäajan hoitosuunnitelmissa on ollut (taas) yksi päiväosastojakso. Huonoimpina, riipivinä hetkinä oon oikein toivonut ja odottanut sitä. Hetkinä kun kasvot ovat täynnä pieniä verenpurkautumia, kädet naarmuilla ja suussa maku itsensärankaisusta. Viime kerrasta oli aikaa, kunnes tänään. I fucked up. Ruoka kävi kimppuuni ja mä vastasin tuleen tulella. En himoitse tai mätä mitään herkkuja, en käy kaupassa vaan sponttaanisti kiskon jotain perusmoskaani että pääsen deletoimaan.

En tajua miksi tollainen itserankaisutilanne toimii ihan päälaellaan, epärationaalisesti: kun olen syönyt "liikaa" niin jatkan jotain suuhuni. Mikä vitun logiikka tossa on? No jotta saisin paremman motivaation poistaa itsestäni kaiken, isomman sotkun ja isomman loppumorkkiksen. Itsensä henkinen nöyryyttäminen, my treat! Vai tekeekö kukaan muu jotain näin ällöttävää ja hullua? Seuraavana aamuna paino on aina noussut, koska kaikki yökkäily sotkee nestetasapainon ja turvottaa. Mm, sweet. Mistähän tänkin päiväinen alko? En tiedä, oli ahdistunut olo, se vain kävi. ..Aa, totta, ja paino oli parisataa grammaa enemmän.

Myönnän tekoni aina terapiassa, mutta en oikein pääse kiinni ongelman poistamisesta. Terapeuttini on ihana ja painottaa, että mun pitäisi aina soittaa kun paska olo alkaa hiipimään päälle. En muista soittaneeni kertaakaan, ehkä kerran ja ihan eri syystä? En vain kehtaa, en voi, ei saa estää pahaa sattumasta, koska olen itse paha.

Päivikseltä soitettiin pari pvä sitten, hoitaja oli mukava ja parin viikon jakso tuntui "silleen" ihan turvalliselta idealta. Sain etukäteen vieläpä ajan rav.terapeutille, jotta safkailut sujuisi minulle mahdollisimman kivuttomasti. Mutta soitin ja peruin. Enkä katunut sitä edes tänään, vaikka näitä aamuja yhä tulee ja menee, sillä ryhdistyin ja käänsin loppupäivän edukseni. En tunne tarvitsevani tukea kahdeksasta puoli kuuteen, en tahdo antaa pois vastuuta ja kontrollia syömisistäni. En myöskään jaksaisi sairaalaympäristöä juuri koulun loputtua, en myötäelää toisia potilaita, en margariinia leivän päällä, enkä hieroa tautejani naamaani. Mä tahdon olla kevyt ja siihen ei sovi safka.

Nyt parhaalta tuelta tuntuu vapaus, auringonvalo ja "normaali" ihmisseura. Lähipäivät tätä lukuunottamatta ovatkin olleet kivoja: kesäloma alkoi, kävin hyvällä keikalla, istunut sekalaisen seuran kanssa puistossa, ja sattumalta tehnyt pari ihan älyttömän hyvää kirpparilöytöä. En tykkää sulloa montaa aihetta samaan viestiin, niin kirjoitan koulusta, fäshönistä ja muista mainittavista arjen tapahtumista sit ensi kerralla. Tahtoisin muutenkin kirjoittaa enemmän 'daily life':sta, enkä vain aukoa päätäni toistuvista ongelmista.. mut ketä kiinnostaa?

Muistakaa KILPAILU!
(huom. en vastaa kilpailu-kommentteihin vaikka haluaisin! pyhitän sen vain osallistujille)

Wednesday, June 01, 2011

Kilpailu!

Sori olen tosi huono kirjoittamaan ilmoituksia, ja kaikkia ihku-imeliä kiitoksia olen tunkenut jo varmaan korvistanne ulos. Mutta eilisen aiheeni innoittamana tahdon kuitenkin ekaa kertaa tuulettaa blogini puolesta: Kahvia mustana 3 1/2 vuodesta, 423 postauksesta, 400:sta GR-tilaajasta ja 2389 kommentistani. Joista jokainen hetki on ollut mulle arvoskas - ja toivottavasti tavoittanut muutaman muunkin. ♥ sit hiljalleen asiaan..

Palkinnot
  1. Värillinen A5 / b&w A4 piirrokseni, toivomallasi aiheella
  2. B&W A5 piirrokseni, aihe vapaavalintainen
  3. pieni yllätys
Kuvapalkinnot on siis huom! originaaleja, ts. otan siitä itselleni kopion ja pidän tekiänoikeudet, mutta voittajille postitan alkuperäiset työt. Sinä teetät, allekirjoittanut tekee, ja saat ilmaiseksi uniikin, fyysisen & ehdottomasti henkilökohtaisen taideteoksen itsellesi. (obs! artwork)

Osallistumisohjeet: 
  1. Vastaa tähän viestiin nimellä tai nimimerkillä
  2. Kerro vähän miksi luet blogiani?
  3. (+valinnainen: mistä kiinnostaisi lukea lisää  tai muita terveisiä)
  •  Muita yhteystietoja ei tarvitse luovuttaa! Vasta voittajat selvillä kinuan asianomaisilta kuvatoiveet ja osoitetiedot, eivätkä ne tule julkisesti näkyviin. Jos voitat ja et silti halua luovuttaa henkilö/osoitetietojasi niin voin lähettää palkintokuvan painolaatuisena sähköpostiisi (esim. printiksi).
  • Ainoastaan ohjeiden mukaiset viestit hyväksytään
  • Voittajat ilmoitan blogissa, ja jos yhteydenottoa asianomaiselta ei kuulu 1vko niin arvon varasijan
  • Kysymykset tänne! Tähän viestiin vain osallistumiset.

Osallistumisaika 1.6 – 8.6.2011 (keskiviikko klo: 00 asti)

Kuvapalkintojen voittajat suoritetaan arpomalla, mutta yllätyksen saajan valkkaan mielivaltaisesti kohdan 2. vastauksen perusteella! ;> ♥  

Ole ihana ja osallistu!

    Monday, May 30, 2011

    Oh wow, 400 seuraajaa!

    Koetan viimeisillä jaksamisillani saada lukukauden viimeisen ja ison kouluduunin valmiiksi. Suurin osa ajasta on mennyt suunnitteluun, empimiseen, kaiken tyhmäävään itsekriittisyyteen ja ahdistukseen. Ei siis mikään ihme, että viikonloppuna tein pesän kissani kanssa sohvannurkkaan, ja karkasin todellisuudesta RPG-maailmaan. Tämän päivän keskeytys on tullut ihan toisesta, häkellyttävästä syystä, minkä näette tässä:


    Vaikka en välitä mistään lukija/kommenttimäärillä kisaamisesta niin on iloni nähdä, että kirjoittamisellani on jollekulle väliä. En vain kykene käsittämään että noin moni on osoittanut kiinnostustaan tätä kohtaan! En, vaikka loogisesti luvut ovatkin nousseet pikkuhiljaa sitä mukaan, kun olen blogannutkin. Ällistystäni lisää se, että tämä blogi on mulle tosi henkilökohtainen aiheeltaan ja sisällöltään, olematta mikään tyyliblogi kissanristiäis- ja pukukoppikuva -kuorrutteella. Adasgaff mulla menee nyt lauseet ihan sekaisin, ja liikaa aikaa kun pitäisi vääntää kouluduuneja. Siis, long story short:

    Mielettömät kiitokset kaikille lukioilleni & ihanille kommentoijille!
    Osoitettu siis ihan kaikille lukioille, niin satunnaiskävijöille, kuin google readeriin rekkautumattomille. Kiitos että ootte jaksaneet katella mua näin pitkään, ja erityisesti kaikista kommenteista: että olette uskaltaneet ja nähneet sen vaivan kirjoittaa tänne. ♥

    Tämän kunniaksi ajattelin repäistä à la rättiblogit, ja järjestää pienen arvonnan palkintoineen! ...mutta siitä lisää myöhemmin kun olen saanut vikatkin koulutyöt pois alta, huoh. Vai - kuulostaako liian kaupalliselta tai muuten vaan daijulta idealta?

    Wednesday, May 25, 2011

    "There is no magic cure, no making it all go away forever"

    Sain viimeksi pitkiä kommentteja, kiitos kaikille niistä. Mulle jokainen sana on arvokas, olkoon se luonteeltaan mitä vain. Mieleni tekee kirjoittaa vielä asian vierestä jotain, ihan itselleni ja vähän vastaten kommentteihin. Yleinen linjani on etten kommentoi omassa päiväkirjassani toisia (kommentoijia, muita blogeja, läheisteni asioita jne), sillä minun puolestani jokainen saa sanoa mitä haluaa, ja siihen puuttuminen ei kuulu mun asioihin.


    Toivottavasti ei tule yllätystietona, että tarkoitukseni ei ole olla huomionhakuinen kusipää, joka ilkeyttään vaikeuttaa omaa ja muitten elämää. Itsesääli on aika suhteellista, sillä totta kai välillä ruikutan elämästäni, mutta en sillä tarkoita "Voivoi oon raukka ja maailma epäreilu paikka!". Nääh. Oikeasti tarkoitan joka haukkumasanaa itsestäni, sillä se on mitä todella tunnen. Riitely kanssani on yleensä aika turhaa, sillä mulle jokainen haukkumasana on vain bensaa liekkeihin.

    Huomionhakuisuus on taas kaksipiippuinen käsite. Terapiassa keskustellessani kuulin ettei huomionhakuisuutta pitäisi tuomita negatiivisena asiana, sillä meistä jokainen tarvii välittämistä, muistamista, huomiota. Ilman sitä ei ihmistä "olisi". Oma tarkoitukseni ei ole ikinä ollut "näyttää maailmalle miten pahoin voin" tai saada ihmisiä passaamaan ja paijaamaan minua. Ensimmäiset kelpaamattomuuden ja ulkopuolisuuden tunteet tulee ala-asteelta, lukiosta eteenpäin olen kirjaimellisesti halunnut sulautua tapettiin, ja näin on yhä. En nauti esillä olemisesta. Koska aidosti häpeän ja inhoan itseäni, ja olen uskonut että se on aivan omaa syytäni. Karman laki?

    Formspringissä tuli kysymys, että ihan kuin minulle olisi tärkeää saada olla syömishäiriöinen, ja en haluaisi parantua. Tavallaan totta, mutta tähän painotan ettei minun tarvitse *saada* mitään kun ongelmat on jo (voitte mennä jostain suomikaksneljästä etsimään niitä proana-teinejä jotka tahtoo prinsessataudin, ou jea!). Yleistäen jos on _sairas_ niin kuuluu ihan oireisiin ettei halua parantua, mutta paranemishalu ei ole sama kuin tahto olla terve tai onnellinen.

    Minun on hankala puhua mistään paranemismotivaatiosta, sillä viimeisistä teinivuosista asti ihannepainoni on ollut 0kg ja kuolema kiitos perään. Sittemmin kuolemanajatukset on pompahdelleet esiin ajoittain, mutta ei ole enää ollut kiire hautaan - mutta ei varsinaisesti halua tai uskoa elää.
    Yhyy oon siis lävistetty emokid, masentunut angstaaja tai syömävammanen.. no wait, niitä kaikkia. :-D Darn!

    Miksi sitten käyn hoidosssa tai terapiassa jos mulle on tärkeä pitää kiinni rakkaasta sh:sta ja muista ongelmista? Koska ajattelin ettei mulla ole mitään hävittävää, jos vaikka joskus löydän toisen reitin. Kiitos nyt 2v terapiaa (olen tosi etuoikeutettu ja kiitollinen tästä!) ja miljoonan eri lääkitysvaihdon, sekä unohtamatta ihania läheisiäni, niin olen oivaltanut haluavani nähdä/kokea/iloita asioista. Osastojaksot ovat olleet sitä varten kun en ole enää pärjännyt kotona. Mutta ajoittaiset positiivisemmat päivät ja normaalipainoisuus ei tarkoita että olisin terve.

    Vierastan kyllä tota terve/sairas-nimittelyä itseni kohdalla, sillä en oikeastaan "tunne" että olisin sairaus. Oireeni on arkipäivääni, ja aika dominoiva osa sitä. En siis ymmärrä miten "sairaus" ei voisi olla mulle tärkeä, sillä tämä kaikki on elämääni. Jokainen pitkään samoja kokenut varmaan ymmärtää ajatuksen turvasta, tasapainosta, kontrollista/elämänhallinnasta ja palasta omaa identiteettiä, mitä diagnoosien taakse petollisesti kätkeytyy.

    Nyt olisin tosi iloinen saamaan kommentteja tähän: onko sinulle tärkeää olla syömishäiriöinen (tai masentunut/bipo/etc?) Tai vähän eri lailla muotoltoituna: onko sairaus sinulle tärkeä? Lyhyesti perustellen miksi/miksi ei? Kiitos etukäteen ♥