Monday, January 31, 2011

Wanted: ystäviä


Itkettää ja ahdistaa.

Miksei mulla ole enää ystäviä..? Jaa, koska en jaksa aina lähteä bileisiin, juoksee kaupungille dokaa, itsetuntoni kestä isoja ihmismassoja tai puolituttuja, joitten edessä edustaa. Koska olen vaikea, vittumainen ja ihan oma vika jos pelkään, voin pahoin, tai lykkään jotain.

Kuka tollasta ihmistä jaksaa? Kuka mun seurasta voi vilpittömästi nauttia, pitää hauskaa seurassani ja saada suhteesta jotain irti?

Miksei voisi? Olen ruma, lihava ja oikkuinen, puheripulinen ja ujoudessani itsestäni pellen tekevä, mutta silti välittävä, empaattinen ja overall ihan hyvin erilaisten tyyppien kanssa toimeen tuleva. En myöskään ole tyhmä tai pidä itseäni toisia parempana. Pahimmalla voinnillani en edes kehtaa vaivaa toisia..

Kiltti joulupukki, toivoisin että mä saisin ystäviä, joista olisi kahviseuraa apeina pakkaspäivinä.

Sunday, January 30, 2011

"Floathing neither up or down / I wonder when I'll hit the ground


En jaksaisi nousta aamuisin, en jaksa välittää että täsmäsyömiseni on perseestä että mahtaisin sille mitään. Pelkään mennä suihkua, en tahdo tiskata, viitsi lähteä jumpalle, jaksa ulos, en tehdä muuta kuin maata sohvalla katatonisena ja ajoittain tunkea safkaa naamaani. Olen valmiiksi niin uupunut ja hajallani kaikesta että pikkuasiat ovat vuoren kokoisia esteitä. "Tyypillistä" masennustako?

Lukion ekalla olin vielä "terve", mutta kouluni taiteellisen leiman takia paikka vilisi ernujen lisäksi erikoisia tai niin kutsuttuja "outoja" ihmisiä. You know, näin aikuisen (joo, naurattaa koko sana) silmin taiteellisia nuoria, jotka vähän etsii itseään haluamalla poikkea massasta. Neontukkia, pillerinpopsioita, ja päästään vinksahtaneita löytyi vain lisää jos katsoi pöydän alle.. Eräs lolitatyttö osoittelikin mieltään mököttämällä käytävänpöydän alla ja maalarinteippaamalla haukkumasanoja otsaansa. Noloa, mutta tuolloin kaikki extra persoonallisuus oli jotenkin eksoottista ja vinosti tapaa "coolia". Kisaa siitä kellä menee skitsoiten. Koulun alkupuolella laskin tuntevani enemmän lukion kesken jättäneitä kuin ylioppilaslakin saaneita.

Silloin tunsin itseni ulkopuoliseksi ollessani niin täysjärkinen ja vähemmän lahjakas. Sain silti ensimmäistä kertaa kunnon ystäviä koulussa, sellaisia jotka ovat pysyneet myötä- ja vastatuulessa vuosienkin jälkeen. Ihan parilla ystävälläni oli myös oikeasti mielenterveysongelmia, jotka eivät olleet huomionhakuisuutta vaan valitsematon este elämässä. Pointti oli etten ymmärtänyt ollenkaan miltä tuntuu jos toinen kuvailee masennustaan. Ihmettelin vastuuntuntoisena oppilaana miten muka joku ei voi vaan "ottaa niskasta kiinni" ja painua suorittamaan kursseja. Enkä ikinä olisi arvannut että ymmärtäisin nyt kantapään kautta.

Pyykkien ripustaminen on samanlainen koitos kuin neliraajahalvaantuneen kyykkyhypyt. Ulos astuminen pelottaa enemmän kuin hiilillä kävely. Oma ruumiini on niin ruma että joka tuntemani sekunti on yhtä vihaa ja häpeää. Teen pesän sohvalleni, kääriydyn sinne piiloon kaikkea, napostelen, nukun ja mätänen.

Sunday, January 23, 2011

Memories of carrot jeans



En ole hallunnut kirjoittaa alkuviikon jälleen, jolloin Blogger kadotti pois melko hyvän postaukseni, josta ei säilynyt edes luonnosta. Se meni jotenkin näin: Olin Äidin luona alkuviikosta, makasin kalana, söin - kuinka kummassa. Itkin illalla läskejäni, olen iso, valtava, syön loputtomasti, en halua kouluun, olen lohduton. Sen sijaan että toinen olisi käskenyt lopettamaan läskivirteni niin Äiti otti syliin suojaan, maailmaa piiloon, ja keksi hyvän keinon rauhoittaakseen minua: vanhat valokuva-albumit.

Koti-kotona on yksi kaapillinen täynnä valokuvia, videoita ja albumeita ensimmäisistä vuosistani. Oli ihana katsoa vanhoja kuvia sukulaisistani, nauraa 80-luvun kauheille amisviiksille, korkeille vyötäröille, olkatoppauksille ja porkkana farkkulahkeille. Kuvat olivat hillittömiä, ja minä reipas, iloinen, ulospäinsuuntautunut, aina valmis kameran eteen "Cheers!"-huutojen kera (kameralle piti aina sanoa "Tsiis".. ihan sama etten tajunnut koko sanaa). Miten sellainen silmäterä kasvoi näin vinoksi ja sairaaksi?

Oudointa kuvissa ei kumminkaan ollut erilaisuuteni lapsena, vaan älytön yhdennäköisyys nuoren Äitini ja nyky-minän välillä. Samat kasvot, eri pää. Ja miten Äitini, kopio minusta eri hiustenvärillä, on älyttömän kaunis, hauska, aito ja persoonallinen olemuksessaan. Ei lainkaan minunlaiseni alien, ruma ja helvetin suuri. Ei edes kasarivaatteissa. Saati vino tai sairas. On luonnotonta miten kaksi niin samannäköistä voi olla kuin yö ja päivä. Ehkä joku jolla on sisaruksia ymmärtää ihmissilmien vinoumaa eri- ja yhdennäköisyydessä. Kellään?

Ensimmäistä kertaa näin myös ennen syntymääni kasatun albumin Isästä ja Äidistä. Ruma kansio oli päällystetty sinikukallisella paperilla, ja sateenkaaren värisille papereille liimattu indie "taidekuvia", kuvatekstejä ja kuvista jatkettuja piirroksia. Tarina heistä kahdesta vs. maailma. En ollut uskoa miten ihania kuvat olivat, sillä en ole ikinä mieltänyt vanhempia onnellisesti yhteen. En hirveästi kailota perhehistoriaani täällä, sillä en halua puhua toisten yksityisasioista, mutta olen ainoa lapsi ja vanhempani erosivat melkein syntymäni jälkeen. Kuvissa Isänikin näytti farkkutakissaan lähestyttävältä persoonalta (veikkaan häntä taiteilijasieluksi kuvien takana), ja minulle heräsi aavistuksen ikävä. Olisiko joku vuosi plus risat viime puhelusta, joka päättyi tyypillisesti jeesuksusteluun, luurin paiskomiseen, itkuun ja nahisteluun. Sen jälkeen en ole vastannut.

Joku intuiitio kävi, ja seuraavana päivänä maatessani surkeana Äidin sängyssä puhelimeni soi vieraasta numerosta. Faija. Oho, hups. Mitä-kuuluu ja ei-muistella-meinneitä-plz. Ja tuntui kivalta, kivalta että vastasin what-the-fuck.

Oon tod. näk. kysynyt jo kerran, mutta millaiset suhteet teillä on vanhempiinne? Tai sisaruksiin?

Saturday, January 15, 2011

Onnistumisia ja oivalluksia (paskan keskellä)

Helpotus! Olen onnistunut 2 pvä:n tavoitteessani! Päätin ettei "ahmintaan" lasketa kaikkia pieniä lipsahduksia, ts. mussuttelua tai "liikasyönnin" paniikkioksuja, sillä täydellinen täsmäsyöminen on ihan liian utopistinen tavoite. Tämän ja viime päivityksenkin väliin mahtui niin hyviä kuin syvän surkeita hetkiä, että en tahdo edes ripittäytyä mokauspäiväni maximaalisesta ruokakarusellistä. Kuittaan kauheudet huokailemalla että pääasia niitten olevan takana, ja pistän motivaationokkani kohti parempia aikoja. Minuutti, hetki, tunti kerrallaan.. Baby steps, baby steps.

Olen kummallisen optimistinen vaikka viikkooni on mahtunut niitä mörköjä: esim. olen joka yö nähnyt valtavasti painajaisia, ja hikoillut joka kerta peittoni ja lakanani vesimäriksi. Onko kellään sattunut samaa yöhikoilua? Mietin voisiko yöhikoilu johtua lääkkeistäni, mutta niissä ei ole ollut osaston jälkeen muutoksia, ja sairaalassa ei näin käynyt. En tajua voiko mussa olla näin paljoa nestettäkään, vaikka olisin oksuillut ja jatkuvasti läskipaisuksissa?
Toinen iso mörkö oli, noh, se iso ruokakaruselli pitsoineen päivineen, ja kolmas keskellä viikkoa iskenyt valtava ahdistus. Aivan valtava paino rinnassa, että en päässyt poistumaan kotoani niin kouluun kuin terapiaankaan. Ja terapiaani en jättäisi ikinä väliin!

Aivan tautisia masennus- ja ahdistusaaltoja on muutenkin riittänyt, mutta jollain ihmeen kaupalla (ja rauhottavilla) olen enimmäkseen päässyt kouluun ja tekemään arkiasioita. Syy siis ollakin optimistinen? Haluan vähän ylpeillä parilla oivalluksella ja suorituksellani:


  • asuntoni on (nyt) asuttavan siisti!
  • olen tehnyt tällä kurssilla kaikki tehtäväni hyvin ja ajoissa!
  • tajusin terapeuttini neuvot positiivisen minäpuheen voimasta ts. koetan kannustaa itseäni post-it lapuilla joissa lukee mieluummin "syön säännöllisesti" kuin "en syö sitä/tätä/tota" (tutkittu fakta että ihmiselle menee positiiviset käskyt paremmin jakoon kuin kiellot)
  • olen antanut vähän armoa itselleni, ja tolkuttanut sairaalasta saamaani neuvoa: tee sillä lailla mikä auttaa sinua parhaiten. Eli, olen yrittänyt sallia itselleni mm. kalliimpia asioita, kuten valmiskeittojen syönnin omatekoisten sijasta, jos se helpottaa ruokarytmiäni.
  • aloitin ruokapäiväkirjan ahmintalakkoni tueksi, ja noudatin siinä yllä olevaa oivallustan: Ostin valmiiksi "aaminen/lounas/jne"-teksteillä painetun vihon, sillä sen kirjanpito on motivoivampaa ja visuaalisesti viihtyisämpää, kuin ruutuvihkoon raapustelu. Aina voisi askarrella itse samanlaisen ts. melko turhaa rahanmenoa ostaa valmisvihko, mutta jos se helpottaa kaltaistani masentunutta laiskapalloa pitämään ruokapäivistä ja tasaista syöminkiä niin olkoon menneeksi.

Monday, January 10, 2011

Julkinen nöyryytys se paras



Inhorealismi ja raaka rehellisyys on hyvä yhdistelmä jos haluaa lopettaa paskat tapansa. Toivon tätä itseni puolesta ettei tekstistä tule vain oireilumässäilyä vaan enemmänkin henkilökohtainen opetus miten *ei* kannata elää. Siis, vaikka viime viesti oli positiivipurkaus niin no way olen ollut joka päivä onnistuneesti tsemi-tsemi. Päinvastoin.

Osasto jätti jälkeensä hirveästi hyvää, mutta nyt kun menee huonosti niin huonosti saa aivan uudet tähtitieteelliset suhteet. Ennen osastoa en ollut koskaan ostanut ruokaa rankaisuahmiakseni. Saati tehnyt sitä näin isosti, lihottavasti, likaisesti ja kalliisti. Mustikkarahka ei riitä, nyt tarttee jäätelöä, hiilarimössöä, roskaruokaa, eineksiä ja noutopitsaa(!! koska tota olen viimeksi syönyt?!), kaikkea hassua paskaa, mistä en oikeasti nauti tai edes halua. En ole tuntenut välttämättä nälkää tai edes mitään halua syödä. Haluan vain satuttaa itseäni, rankaista ruoalla keräämiäni kiloja vinosti lisäämällä niitä, yrittää epätäoivoisesti oksentaa kurkku kipeänä, tökkiä ihoani, sotkea juuri siivottu asuntoni, vajoa epätoivoon, toivoa kuolemaa.

Eräs aamu: Jep. Klo kymmenen ja mieleni ei tee syödä. On kuitenkin pari tuntia ennen kaverin tapaamista, joten mikäs tässä itseinhossa: gasp, voisin koettaa tunkea itseeni ennätysmäärän safkaa ja katsoa saanko sitä ulos? Siis yllytyshulluna vanhoja croissantteja (koska Äiti sanoi etten söisi niitä rasvan takia), tötteröä ja jäätelökeksiä (halvinta kiskalla), pakastepitsa (en oo vuosiin syönyt eineksiä), voisilmät kovista pullista (eew!). Pastaa, jota en ole ikinä ennen keittänyt itse itselleni yksin asuessani. Kurkusta sisään ja tuskin mitään ulos, paitsi limaa, nenäverenvuotoa ja tuskaa. Mikä järki? Kumma voima silti ajaa suihkuun, siivoamaan kämppää, tiskaamaan sekasortoa, pukemaan ja raahautumaan sosialisoimaan. Mä tsemppaan. Tod. En jää mätään makaamaan, sillä mätä ei makaamalla vähene. Ruma tosiasia. Että tsemi-tsemii. ^__^

Toisena iltana: Halusin kuolla pois, laskin mitä tarvitsisin yliannostukseen, kaadoin giniä kokikseeni ja mietin silpoisinko itseni hajalle tai painuisinko sairaalan päivystykseen. Nääh, mitä ilveilyä. Hain kaapista pensselin ja paksua punaista maalia, ja maalasin alastomaan ihooni kauneusleikkausmaisia kuvioita, joka ruumiinosaan jota tahdoin satuttaa. Mutten satuttanut, maalasin. Rumaa, sairasta tai hullua, muttei satuta ruhoa. Parempi?

Yritän, oikeasti. Vaikken aina usko, itseenikään. Nyt blogiin tulee konkreettinen laskuri onnistumisista. Eka tavoite on 2vrk, sitten 5vrk ja lopulta viikko. Tästä lähtee!


Thursday, January 06, 2011


Uloskirjautuminen osastolta oli tällä viikolla. Jään kaipaamaan kaikkia ihania potilaita, joilta sain kovasti iloa, vertaistukea, halauksia, hyviä keskusteluja ja lohtua. Vaikka olin vain kuukaden osassalla niin tunnuin kiintyvän tyttöihin paljon enemmän: ryhmähenki oli aivan toista kuin edellisellä kerralla. Asioita edesauttanee myös että minä olen erilainen, niin ruumiilta, oireilta kuin asenteeltakin. Vaikka ruokaillessa margariini ei edelleenkään pysynyt leivälläni niin olen edelliskertaan verrattuna (ja muutenkin) ryhävalas, mutta aivotoiminallinen valas. En alati junnaava ja unohteleva kasvis tai lahna. Kivoja nämä vertauskuvani, eiksje?

Kotona olo on sujunut ehkä vähän paremmin kuin odotin. Kaikki kotilomat olivat yhtä helvettiä, kirjaimellisesti ruoalla itsetuhohakuista käytöstä, mutta ei enää. Olen syönyt, oksentanut, toistanut ja mussuttanut, mutta tsemppaukseni on ihan muuta. Takapakki ei ole enää syy luovuttaa. Jos kaadun naamalleni niin yhä on jalat, millä nousta. Mutta olen läski, niin läski, että henkeni salpautuu joka kerran kun katson, tunnen, puen, riisun, olen itsessäni. Olen lihonut valtavasti, pari viikkoa osaston punnituksessa olin reilu puoli kymmenen kiloa kevyempi. Nyt siis ylimmässä painossani ikinä, mutta en aio grammojen murhata minua. Minä murhaan grammat, vielä.


Parhaita apuja syömisen hallintaan ovat olleet:
  1. se kovaa jankutettu täsmällisyys
  2. riittävät ja monipuoliset annokset
  3. uskallus ottaa rauhoittava tarvitessa
  4. rohkeus tuntea nälkää ja kylläisyyttä (jos ne tuntuvat)
  5. kaiken muun puuhaaminen (leipominen, siivoaminen, kaverit, juoksevat asiat, uni, netti)
  6. Poikaystävän konkreettinen tuki ja muistuttelu



Erityisesti tuosta viimeisestä olen iloinen, ja huomaan asenteeni muuttuneen kun joku puuttuu ruokailuihini. En enää heittäydy marttyyriksi, loukkaannu verisesti, inttää etten syö ikinä enää, ala tappelemaan olenko lihava ja ahne.. Vaan jos jään mussuttamaan / säätämään / pilkkomaan ruoan kanssa niin otan huomauttelut rakkautena, apuna ja välittämisenä. Olen niin kiitollinen että toinen uskaltaa sanoa minulle jos meinaan lipsua syömismaailmaan. Jos ei itse tai läheinen sairasta sh:ta niin voi olla vaikea ymmärtää millainen ihme on ettei sairastunut saa hepulia "Mones iltapala sulla on menossa" tai "Me syötiin just, tehtäisiinkö jotain muuta" -tyylisistä lauseista. Tämä on vaikuttanut mielestäni myös positiivisesti suhteeseemme, kun voimme puhua avoimemmin ja päästä lähemmäksi toisiamme. Nyt en halua käpertyä häpeeään vaan tapella ruokamörköäni vastaan. Muuten en voi ikinä elää. Enkä laihtua...