Sunday, January 23, 2011

Memories of carrot jeans



En ole hallunnut kirjoittaa alkuviikon jälleen, jolloin Blogger kadotti pois melko hyvän postaukseni, josta ei säilynyt edes luonnosta. Se meni jotenkin näin: Olin Äidin luona alkuviikosta, makasin kalana, söin - kuinka kummassa. Itkin illalla läskejäni, olen iso, valtava, syön loputtomasti, en halua kouluun, olen lohduton. Sen sijaan että toinen olisi käskenyt lopettamaan läskivirteni niin Äiti otti syliin suojaan, maailmaa piiloon, ja keksi hyvän keinon rauhoittaakseen minua: vanhat valokuva-albumit.

Koti-kotona on yksi kaapillinen täynnä valokuvia, videoita ja albumeita ensimmäisistä vuosistani. Oli ihana katsoa vanhoja kuvia sukulaisistani, nauraa 80-luvun kauheille amisviiksille, korkeille vyötäröille, olkatoppauksille ja porkkana farkkulahkeille. Kuvat olivat hillittömiä, ja minä reipas, iloinen, ulospäinsuuntautunut, aina valmis kameran eteen "Cheers!"-huutojen kera (kameralle piti aina sanoa "Tsiis".. ihan sama etten tajunnut koko sanaa). Miten sellainen silmäterä kasvoi näin vinoksi ja sairaaksi?

Oudointa kuvissa ei kumminkaan ollut erilaisuuteni lapsena, vaan älytön yhdennäköisyys nuoren Äitini ja nyky-minän välillä. Samat kasvot, eri pää. Ja miten Äitini, kopio minusta eri hiustenvärillä, on älyttömän kaunis, hauska, aito ja persoonallinen olemuksessaan. Ei lainkaan minunlaiseni alien, ruma ja helvetin suuri. Ei edes kasarivaatteissa. Saati vino tai sairas. On luonnotonta miten kaksi niin samannäköistä voi olla kuin yö ja päivä. Ehkä joku jolla on sisaruksia ymmärtää ihmissilmien vinoumaa eri- ja yhdennäköisyydessä. Kellään?

Ensimmäistä kertaa näin myös ennen syntymääni kasatun albumin Isästä ja Äidistä. Ruma kansio oli päällystetty sinikukallisella paperilla, ja sateenkaaren värisille papereille liimattu indie "taidekuvia", kuvatekstejä ja kuvista jatkettuja piirroksia. Tarina heistä kahdesta vs. maailma. En ollut uskoa miten ihania kuvat olivat, sillä en ole ikinä mieltänyt vanhempia onnellisesti yhteen. En hirveästi kailota perhehistoriaani täällä, sillä en halua puhua toisten yksityisasioista, mutta olen ainoa lapsi ja vanhempani erosivat melkein syntymäni jälkeen. Kuvissa Isänikin näytti farkkutakissaan lähestyttävältä persoonalta (veikkaan häntä taiteilijasieluksi kuvien takana), ja minulle heräsi aavistuksen ikävä. Olisiko joku vuosi plus risat viime puhelusta, joka päättyi tyypillisesti jeesuksusteluun, luurin paiskomiseen, itkuun ja nahisteluun. Sen jälkeen en ole vastannut.

Joku intuiitio kävi, ja seuraavana päivänä maatessani surkeana Äidin sängyssä puhelimeni soi vieraasta numerosta. Faija. Oho, hups. Mitä-kuuluu ja ei-muistella-meinneitä-plz. Ja tuntui kivalta, kivalta että vastasin what-the-fuck.

Oon tod. näk. kysynyt jo kerran, mutta millaiset suhteet teillä on vanhempiinne? Tai sisaruksiin?

8 comments:

  1. Vanhojen valokuvien katselu on ihanaa, vaikka saattaisivatkin joskus tuoda pintaan myös kipeitä muistoja. Minulla on ainakin ihan suht hyvät välit vanhenpiini, vaikka tämä sairaus hiertääkin välejä ( eli riidellään paljon syömisestä ja liikunnasta ja muusta tähän liittyvästä....). Välillä on ihan mukavaakin olla ihan vain minä, äiti ja isi porukalla kotona jos sisko ja veli ovat muualla...

    ReplyDelete
  2. Millaiset suhteet teillä on vanhempiinne?
    - Huonot, etäiset, parhaimmillaankin kiusalliset. Faija jätti perheensä kun olin alle kymmenen, enkä sitäkään ennen muista isän olleen kotona, satunnaisia penkkiurheilukisa-muistikuvia lukuunottamatta. Sairastuin anoreksiaan ala-asteen loppuvaiheilla, faija "yritti" olla tukena (joka tarkoittaa sitä kertaa kun hän ajoi mut sairaalaan ja kantoi väkisin sisään päivystykseen ja jätti sinne), jossain vaiheessa meidän välit jopa "parani", vuosien kuluessa ja bulimisten oireiden tullessa huonontui entisestään (en halunnut olla tekemisissä kenenkään kanssa sen häpeän takia) ja nyt kymmenisen vuotta myöhemmin yritetään luoda "suhdetta" uudestaan. Noh, ollaan molemmat eri tavoin tunnevammaisia (faija ei osaa puhua fiiliksistään ja ite vuoroin sulkeudun ja vuoroin auon päätäni urakalla), joten kieltämättä vaikeeta on.
    Äiti on yrittänyt parhaansa, enkä siksi halua puhua hänestä mitään pahaa. Mutta mitä kauemmin on tullut sairastettua, sitä vähemmän me ollaan puhuttu, ja sitä etäisemmäksi tultu. En halua vaivata, kun tiedän hänen rasittuvan jos mainitsenkin sanan paino/ruoka/sh/ahdistus. Joten helpompi antaa kuvitella mun olevan kunnossa.

    Tai sisaruksiin?
    - Etäiset. Oon huono sisko, eikä heitäkään jaksa (ilmeisesti) kiinnostaa. Taidan olla ikuisesti kaikille se "pipipää".

    ReplyDelete
  3. Millaiset suhteet teillä on vanhempiinne?
    no äitin kanssa ihan kivat välit sille osaan jotai puhuakkin. Iskän kanssa jotai joskus puhutaan mutta yleensä se on valitusta ja marinaa puolin ja toisin joka päättyy hirveeseen huutoon. Ja jos ei riidellä ollaan vaan hiljaa. Että ei nyt mitenkään erityisen mahtavat :D

    ReplyDelete
  4. Ainur! Kirjoitatsä blogia tms? Ei löydy linkkiä sun profiilista. :(

    ReplyDelete
  5. En osaa, en ole ikinä osannut, enkä tule ikinä edes opettelemaan vanhemmilleni avautumista. He saavat minun puolestani elää ihan vapaasti siinä uskossa, että tytär ei ole vakavasti mielenterveysongelmainen.

    Selitän itselleni, että suojelen heitä häpeältä ja huolelta, mutta alitajuisesti haluan (hyvin itsekkäästi) suojella itseäni heidän mahdolliselta negatiiviselta palautteeltaan.

    In a nutshell: puhumme vain arkisista asioista. Ja kaikki on aina päällisin puolin kunnossa.

    ReplyDelete
  6. Kafi: Kirjoitan juu blogia, mutta se on salattu ulkopuolisilta. Jos haluat lukea sitä voin kutsua sinut.

    ReplyDelete
  7. Pitäisi tän kai olla blogilistalla, jos nyt oikein ymmärsin et mitä se tarkoittaa kun tämmönen lahopäinen olen...
    Sä muuten kirjoitat ihanasti, pitääkin alkaa seurailemaan tätä blogia!

    ReplyDelete
  8. moi :)
    sulla on hyvä ja ajatuksia herättävä blogi.

    MIllaiset suhteet teillä on vanhempiinne?

    Isäni, "ex"-alkoholistin, kanssa tällä hetkellä ihan ok, kaikki tapahtunut paska on vain lakaistu mitään puhumatta maton alle ikäänkuin sitä ei olisi koskaan tapahtunutkaan.. vanhempani erosivat kun olin kolme, äiti petti isääni tämän nokan alla ja lähti sitten uuden miehen perään mutta myös isäni juominen ajoi hänet pois.
    pari vuotta sitten isäni lopetti pakon edessä juomisen, koska maksa ja munuaiset ovat siinä pisteessä että joko raivoraittius tai kuolema. sitä ennen jokatoinen vkonloppu kului vihaisen, raivoisan isäni kuuntelemisessa ja katsomisessa sekä hänestä huolehtiessa(mistä ojasta löytyy tällä kertaa yms).. kaikki vuosien aikana tapahtunut on ns. unohdettu ja koska isälläni on myös mielenterveysongelmia ja hän on taipuvainen masennukseen, en ole viitsinyt edes ottaa asioita puheeksi. enkä jaksanut. ehkä joskus..

    äitini kanssa olimme läheisiä tähän vuoteen asti. koska äitini kuuluu jehovan todistajiin ja minä taas en koe tarpeelliseksi kuulua mihinkään suljettuun ja elämäähallitsevaan lahkoon, hän päätti katkaista täysin välit. olemme nyt tekemisissä vain "pakollisten asioiden" merkeissä..eli käytännössä emme ollenkaan ja hän paheksuu elämäntapaani, olen niin "maailmallinen" ja syntinen. "saatana on sokaissut mieleni" yms. kun vietän tavallista elämää ja mielestäni se, mihin uskoo/uskooko mihinkään on jokaisen täysin oma asia eikä kuulu muille pienen paskankaan vertaa. hänelläkin on ollut mielenterveysongelmia & on taipuvainen masennukseen, joten kaipa hän on löytänyt tuosta lahkosta jonkinlaisen mielenrauhan kun joku sanelee mitä tehdä ja miten uskoa.

    isöni kanssa soittelemme parin viikon välein(hän asuu 900km päässä minusta) ja näämme pari kertaa vuodessa.

    että aika omillaan sitä on tässä maailmassa. mutta mikä ei tapa, se vahvistaa. muutin pois kotoa jo 17-vuotiaana, en kestänyt isäpuoltani(joka on pahoinpidellyt minua & äitiäni sekä henkisesti että fyysisesti koko yhdessäasumisajan) enkä myöskään uskontoa, joka on niin sanotusti "vapaehtoista", mutta kuitenkin pakollista. viikottaisista kokouksista ei saanut olla pois, ihmisille oli saarnattava vähintään tunti per kuukausi, muiden kuin jehovan todistajien kanssa ei saanut ystävystyä, joulut syntymäpäivät yms oli kielletty( viime joulu oli "ensimmäinen jouluni" :D) ynnä muuta ynnä muuta ja se henkinen painostus, ai että. "oletko jehovan vai saatanan puolella? haluatko elää vai kuolla?" jos sanoin etten halua lähteä kokoukseen tai tehsä jotain edellämainittua, "niin kauan kun olet alaikäinen, tulet meidän mukanamme"

    onnekseni isäni ei ole tuossa uskonnossa, joten pääsin pitkän ja vaikean tien kautta ulos isäpuoleni hallinasta ja ennenkaikkea tuon suljetun, ahdasmielisen lahkon keskuudesta jo 17-vuotiaana. ja hyvä niin, olisin luultavasti seonnut muuten.(isäpuoleni tosin kertoi minulle toistuvasti jo 11-vuotiaasta lähtien että olen "mielisairas kuten isäni, lesbo, huora yms.")

    olen onnellinen että pääsin sieltä pois näinkin selväjärkisenä, mutta helppoa se ei ollut.
    eli eipä ole kovin kummoiset suhteet vanhempiin, mikä on mielestäni suuri menetys.. aina sanotaan että perhe on tärkeä ja perhesuhteet pitäisi pitää hyvinä mutta eipä siihen voi oikein itse vaikuttaa jos oma äiti kieltää ja isä asuu niin kaukana. mutta hyvinpä olen omillanikin pärjännyt nyt puolitoista vuotta ja tulen luultavasti pärjäämäänkin, alku oli tosin yhtä helvettiä. mutta kaikkeen tottuu ja joskus se olisi kuitenkin edessä. inhottaa vain ajatella että kun joskus saan lapsen hänellä ei ole mummoa ja en tiedä onko isänikään enää silloin elossa(yrittänyt jo pariin otteeseeen itsemurhaa :S..) mutta turha kai sitä on etukäteen murehtia.. :P

    pieni romaani ja sekava sellainen :D

    mutta blogisi on kyllä tosi hyvä ja osaat ilmaista tunteitasi hyvin sanoiksi, itse en pystyisi moiseen :)

    ReplyDelete

HUOM ole kiltti ja käytä jotain nimimerkkiä anonymous-sijasta, että eri vastaajat erottuisivat. Vastaan kommentteihin tähän samaan boksiin. :) Ethän kommentoi vain mainostaaksesi omaa saittiasi. Kiits. Nyt haluan kuulla jokaisen ajatuksesi, hyvät ja pahat. Avautuminen on sallittua, ellei jopa suotavaa ♥