Thursday, February 24, 2011

Uudet tuskan tunteet

Vituttaa, muistini pätkii. Koetan jäsentää ajatuksiani lauseiksi ja sanoiksi, mutta pääni jää lyömään tyhjää suuni roikkuessa juntisti raollaan. Hämmennän seuraani, kun joudun kesken suunvuoroni tiedustelemaan keskustelukumppaniltani jotain perussanastoa, joka ei vain palaudu mieleeni. Arkitermejä, eläinlajeja, synonyymejä, mitä-juuri-tapahtui, asioita joista itse pidän tai olen tekemisissä päivittäin.

Esim. Totesin taannoin yhdelle tytölle että meidän kummankin suosikki kukka on gerbera, kuinka kiva sattuma! Googlaillessani kännykällä gerberoita silti ihmettelin mikseivät ne näyttäneet siltä kuvittelin.. kesti monta tuntia kunnes hoksasin etten minä pidä gerberoista pidä vaan neilikoista. En vaan millään saanut palautettua sanaa mieleeni. Ehkä parempi unohdusesimerkki oli kun soitin terveyspalveluun väärälle puolelle kaupunkia, kun aivoissani ei raksuttanut missä ilmansuunnassa asuinkaan! Paras osoitus jälkeenjäämisestäni oli kun tarvitsin kahdesti apua ikäni laskemiseen, sillä en osannut itse päätellä sitä syntymävuodestani.. Riittäisikö nyt tökeröt esimerkit?

Jos puhun unohtelusta läheisilleni niin saan vähättelyä "koska kaikki höhöhöö unohtelee kun vanhaksi tulee", mutta lääkärit ja terapeutti on ottanut asian tosi vakavasti masennusoireena. Vakavemmin kuin minä, sillä en ikinä uskonut depression purevan näin konkreettisesti työmuistiinkin. Ennen unohteluni ilmeni lähinnä asioiden verbaalisena toistamisena, ei tällaisina tyhjinä aukkoina, mikä on väsyttävää, ja niin kiusallista.. Kellään samoja kokemuksia?


Muistimurheiden lisäksi päivän sana on itku. Beck:n masennusseulan itkukysymyksen vakavin vaihtoehto on ettei pysty itkemään enää lainkaan vaikka haluaisi, mikä oli mulla ympyöitynä tosi pitkään, mutta nyt silmäni vuotavat kuin Titanickin keula. Olen niin lohduton että itkeä pillitän tilantteessa kuin tilanteessa paljoa kainostelematta, mikä on hirveän kiusallista ja vierasta, sillä a) itkua ei ole tahdosta riippumatta aikoihin vain tullut b) vuosia sitten kun viimeksi pillitin niin tein sen salaa koulun wc:ssä jne.

Sanotaan että, hyvin paljon, jos kerta ~70% ruumiista on vettä. Jessus. Olen ollut kaameassa räkätaudissa viime viikosta asti: flunssa, viiltävä kurkkukipu ja raateleva yskä. Voivoittelen, mutta ei saa valittaa koska ihan oma vika. Ei todesta otettavaa ellen kertoisi tietoisesti juoneeni jo-sairastuneen perheenjäseneni kokiksenjämiä ja käyneeni antamassa "ekstrahaleja" vasten tämän "Älä tuu tänne ettet saa tartuntaa"-huutoja. Mmmm nynnerö-itsetuhoisuutta.

Nyt on pakko postata, sillä muuten pääni hajoaa tämän viestin osalta ja se jää ikuisiksi ajoiksi bittiavaruuteen.. Aloitinkohan kirjoittamisen tiistaina? En tiedä, mutta väsymys painaa hulluna kun koetan muistella unohtelemiani. Positiivista: Saan jatkaa päiviksellä vielä ensi- ja seuraavan viikon, mikä tulee tarpeeseen, sillä itkupotkuitseinho-raivarit ja perseelleen menevät syömiset ovat edelleen jokapäiväistä.. Koetan tehdä silti parhaani mukaan tehdä töitä, kestää olemista, sillä haluan ylös tästä suosta.. kohti kevät aurinkoa...

Sunday, February 20, 2011

Kahden sodan sisällä

Anteeksi, olen vältellyt kirjoittamista vaihteeksi itseinhoni ja häpeäni takia. Kun voin tosi kurjasti, tunnen usein myös etten "saa" edes kirjoittaa tai mennä lukemaan toisten blogeja. Vaikkei netissä itseään ilmaistakaan kasvotusten niin on blogit minulle sen verran henkilökohtaisia, että toisinaan lähestyn ja vetäydyn niistäkin. Palaan hei tohon edelliseen viestiini vielä, ja kiitän paremmin!
Nyt tämänhetkisiä:


Myönnetään, oon taas päiviksellä. Halusin tai en niin vain enää max ensi viikon. Tarkoituksena harjoittella täsmäsyömistä", siksi kai en saa jatkaa pidempään! Ei saa tuudittautua ajatukseen pitkän ossajakson turvasta, ettei tsemppaisi kotona. Perustelut tajuttu, mutta mä vastaan kakkaaa! Olen ollut niin väsynyt, häpeissäni, ruokailuni päin vittua, että oikeasti haluaisin ja uskoisin tarvitsevani nyt tiiviimpää apua. Silläkin uhalla myös hävettää olla pois koulusta ja hävettää istu osastolla läskipallona muitten "oikeasti huonosti voivien joukossa" (ah mikä klisé ajatus).

Osastolla on turvallista, tunnen että olen itseltäni suojassa. Hoitajani ovat ihania ja tämän hetkiset potilaat myös, vaikka tunnen olevani anteeksipyynnön velkaa joka kertaa kun avaan suuni, vollotan tai ylipäätään olen läsnä. Puhun liikaa. En vaan ole niitä ujoja-hiljaisia-ihansamaihmisiä. Olen niitä ujoudessaan pellejä, jotka ahdistuvat suomalaisten välinpitämättömästä tavasta istua hiljaa kun "ei vaan kehata". Afgafdgfh. Mieluummin koetan herättää pientä keskustelua tai pyydän päälle radiota kuin istun hiljaa tuntikausia.

Kotona olo on turvaton, kukaan ei läsnäolollaan tue, suojele, opasta ja lohduta. Vain minä ja ruumiini, jota vihaan yli kaiken. Vain minä ja vanhat syömistottumukseni, joita koetan epätoivoisesti muuttaa ja salaa epäätoivoisesti toivoa muuttuvani jälleen pikkutytön painoiseksi. Enkö voisi ahmintamussutuksesta eroonpääsyn sijasta skipata terveyden ja täsmäsyönnin, ja palaa vanhaan tuttuun pimeään maailmaan. Jossa tiesin aina oikean ja väärän, ikä minun tarvinnut tuntea mitään.. Toiveunta vain.

Olen liian masentunut, liian väsynyt ja epämotivoitunut elämääni. Valivali, eipä auta. The result is my empty refrigerator. En saavuta mitään, palaan nollapisteeseen pikemminkin +kg. Om nom nom. Vain toisinaan tyhjennän, en yleensä suunnittele sitä etukäteen, vaan havahdun synteihini ja sairaalla lailla polvistun vessaan rukoilemaan anteeksiantoa. Käsiin en ole tehnyt paljoa jälkiä. Ne toisinaan huutavat, oikein pyytävät kipua, mutta olen piilottanut teräni ja täyttänyt käsilaukkuni mini-doseteilla.

Mä haluan vaan pois. Kaikesta pois. Pois ruoasta ja pahasta olosta... mutta yhden läsnäollessa on mahdoton poissulkea toista. Olen niin väsynyt olemaan elossa. Kyllä te tiedätte mistä puhun: väsynyt itsevihaani, niin täynnä pahaa oloani, jokaista ruhoni grammaa, keskinkertaista suoritusta, pilalle mennyttä unelmaa ja turtunutta haavetta. Niin paljon että en enää oikeasti jaksa jaksaisi elää.

En ilman niitä ihania ihmisiä, Poikkistani, ja pieniä asioita, mistä vielä olen utelias, luova ja saan nautinnon murusia. ♥ Ja te ihanat jotka jaksatte lukea & kommentoida, oon tosi otettu ja kiitän kovasti!