Sunday, February 20, 2011

Kahden sodan sisällä

Anteeksi, olen vältellyt kirjoittamista vaihteeksi itseinhoni ja häpeäni takia. Kun voin tosi kurjasti, tunnen usein myös etten "saa" edes kirjoittaa tai mennä lukemaan toisten blogeja. Vaikkei netissä itseään ilmaistakaan kasvotusten niin on blogit minulle sen verran henkilökohtaisia, että toisinaan lähestyn ja vetäydyn niistäkin. Palaan hei tohon edelliseen viestiini vielä, ja kiitän paremmin!
Nyt tämänhetkisiä:


Myönnetään, oon taas päiviksellä. Halusin tai en niin vain enää max ensi viikon. Tarkoituksena harjoittella täsmäsyömistä", siksi kai en saa jatkaa pidempään! Ei saa tuudittautua ajatukseen pitkän ossajakson turvasta, ettei tsemppaisi kotona. Perustelut tajuttu, mutta mä vastaan kakkaaa! Olen ollut niin väsynyt, häpeissäni, ruokailuni päin vittua, että oikeasti haluaisin ja uskoisin tarvitsevani nyt tiiviimpää apua. Silläkin uhalla myös hävettää olla pois koulusta ja hävettää istu osastolla läskipallona muitten "oikeasti huonosti voivien joukossa" (ah mikä klisé ajatus).

Osastolla on turvallista, tunnen että olen itseltäni suojassa. Hoitajani ovat ihania ja tämän hetkiset potilaat myös, vaikka tunnen olevani anteeksipyynnön velkaa joka kertaa kun avaan suuni, vollotan tai ylipäätään olen läsnä. Puhun liikaa. En vaan ole niitä ujoja-hiljaisia-ihansamaihmisiä. Olen niitä ujoudessaan pellejä, jotka ahdistuvat suomalaisten välinpitämättömästä tavasta istua hiljaa kun "ei vaan kehata". Afgafdgfh. Mieluummin koetan herättää pientä keskustelua tai pyydän päälle radiota kuin istun hiljaa tuntikausia.

Kotona olo on turvaton, kukaan ei läsnäolollaan tue, suojele, opasta ja lohduta. Vain minä ja ruumiini, jota vihaan yli kaiken. Vain minä ja vanhat syömistottumukseni, joita koetan epätoivoisesti muuttaa ja salaa epäätoivoisesti toivoa muuttuvani jälleen pikkutytön painoiseksi. Enkö voisi ahmintamussutuksesta eroonpääsyn sijasta skipata terveyden ja täsmäsyönnin, ja palaa vanhaan tuttuun pimeään maailmaan. Jossa tiesin aina oikean ja väärän, ikä minun tarvinnut tuntea mitään.. Toiveunta vain.

Olen liian masentunut, liian väsynyt ja epämotivoitunut elämääni. Valivali, eipä auta. The result is my empty refrigerator. En saavuta mitään, palaan nollapisteeseen pikemminkin +kg. Om nom nom. Vain toisinaan tyhjennän, en yleensä suunnittele sitä etukäteen, vaan havahdun synteihini ja sairaalla lailla polvistun vessaan rukoilemaan anteeksiantoa. Käsiin en ole tehnyt paljoa jälkiä. Ne toisinaan huutavat, oikein pyytävät kipua, mutta olen piilottanut teräni ja täyttänyt käsilaukkuni mini-doseteilla.

Mä haluan vaan pois. Kaikesta pois. Pois ruoasta ja pahasta olosta... mutta yhden läsnäollessa on mahdoton poissulkea toista. Olen niin väsynyt olemaan elossa. Kyllä te tiedätte mistä puhun: väsynyt itsevihaani, niin täynnä pahaa oloani, jokaista ruhoni grammaa, keskinkertaista suoritusta, pilalle mennyttä unelmaa ja turtunutta haavetta. Niin paljon että en enää oikeasti jaksa jaksaisi elää.

En ilman niitä ihania ihmisiä, Poikkistani, ja pieniä asioita, mistä vielä olen utelias, luova ja saan nautinnon murusia. ♥ Ja te ihanat jotka jaksatte lukea & kommentoida, oon tosi otettu ja kiitän kovasti!

9 comments:

  1. tsemppii päivikselle. etkö vois saada jatkaa siellä? vai heittääkö ne tuon jälkeen pihalle sieltä? en tiedä, kun ite en oo ollu niin kauaa siellä kun edes olisin saanut olla.

    tiiän tuon, oon kans niin väsynyt tähän kaikkeen. kun vaan saisi tavallisen elämän, tai pääsisi pois. mutten taida enään edes toivoa kuolemaa sen pahemmin, tai haluta sitä. tuntuu, et on vaan turta ja vailla minkään laista päämäärää mistään. tekee vaan asioita. kumpa tuntis jotain muutakin kuin pahaa oloa ja ahdistusta. vaikka kai sitten ne on edes jotenkin hyviä, tunnen edes jotain.

    ReplyDelete
  2. Voi kun haluaisin halata sua ja parantaa oloa! Musta kaikkien ketkä vähänkin kaipaavat osastohoitoa pitäisi sitä saada ilman huonoa omaatuntoa mistään tai pois heittämisen pelkoa!

    Itsekkin tunnen olevani täällä osastolla niin turvassa ja elämäkin tuntuu mahdolliselta ajatukselta. Mutta tulevaisuus huolettaa ja pelkään samanlaista kohtaloa mikä sulla tällä hetkellä meneillään!
    Ei saisi ajatella liikaa tulevaa, mutta silti pitää kehittää ja suunnitella elämää osaston ulkopuoleiseen elämään.

    Täällä elää niin turvallisessa kuplassa ja on vain omat "pikku" ongelmat jogurttien ja painon kanssa...mutta ulkomaailmassa on kaikki! Kaikki ihmissuhteet, laskut, koulu, urheilu ja se pirun syöminen!

    Tsemppiä ihan hirveästi, rutistuksia ja halauksia! Toivon sulle kaikkea hyvää ja että saat itsesi kuntoon!

    ReplyDelete
  3. Voihan kykki...Kamalasti voimia sinulle! Olenpa minäkin kyllä paras lohduttamaan kun olo on aika lailla samanlainen kuin sinullakin. Itseinhoa itseinhon perää ja veitsi houkuttelee laatikossa..

    ReplyDelete
  4. PytinkipytinkipytinkiPYTINKIIII

    http://violenceofdeliberation.blogspot.com/2011/02/gorgeous.html

    ReplyDelete
  5. En oo Helsingissä, vaan uudessa kulttuuri pääkaupungissa....Heheh! =) Oon todella lyhyt,mutta kyllä aika paljon alipainoinen. (en kuitenkaan enää hengen hädässä) Täällä osastolla ollaan saatu painoa kovaa vauhtia nousemaan, itseasiassa liiankin vauhdilla! Pää ja kroppa kulkee painon nousun kanssa ihan eri rataa ja tuntuu ettei hoitajat täällä käsitä siitä aiheutavaa ahdistustani. Se on todella ikävä tunne, koskaa täällä tulen viettämään varmaan pari kk. Olen nyt ollut osastolla anoreksian takia vasta viikon, mutta sairaalahoidossa yhteensä ilman taukoa jo yli kuukauden. Piiiitkä aika olla sisätilossa ilman liikuntaa ja raitista ilmaa, ilman tietoa kuinka kovat pakkaset ulkona todellisuudessa edes on!

    Odottelen myös kovasti sun blogi kuulumisia ja toivottavasti päivittelet pian. =) Sun blogi on ollut mulle tosi tärkeä ja oon lukenu sen monta, monta kertaa alusta loppuun kun pohditutti oma osastolle tuleminen. Sain siitä lohtua ja vähän ajatuksia, sekä käsityksiä mitä tulevan pitää.

    Olen motivoitunut parantumaan ja yritän tosissani päästä tästä helvetistä, vaikka se on ihan pirun vaikeaa! Etenkin tänään on ollut läskitys fiilis aika paha ja mutta toistaiseksi SH:n kukistaminen on vielä motivoinut taistelemaan näitä ahdistavia tunteita vastaan. Tulevaisuus näyttää paranenko tästä vai sorrunko uusintaan, mutta motivaatio on kova, joka hämmästytti mutkin!

    ReplyDelete
  6. Jokainen tavallaan.

    Take care, sinä myös ♥

    ReplyDelete
  7. Voimia ja jaksamista.♥ Hienoa muuten, että olet niitä ihmisiä, jotka uskaltavat avautua ryhmätilanteissa! Itse olen niitä, jotka eivät vaan saa sanaa suustaan aluksi, tosin lämpenen siitä aina pikkuhiljaa. :)

    ReplyDelete
  8. Kommentoin jälleen näin epämääräisesti (olen kommentoinut ennenkin): kirjoitat niin loistavasti näistä tuntemuksista (masennus ja ahmintaarragh ja yms), etten edes itse viitsi kirjoitella blogiani. Tekstisi puhuvat varmasti monen muunkin syömishäiriöisen puolesta.

    Jos kaikki nämä blogitekstit koottaisiin kirjaksi, ostaisin välittömästi. Tulisi vaan aika paksu nide siitä :)

    Voimia sinulle, koita kestää!

    ReplyDelete
  9. Olen odottanut ja miettinyt kuulumisiasi. Kummasti vain jotenkin olet "tuttu", vaikka ei oikeasti tunnetta. Hassua.

    En oikein tiedä mitä sanoisin, tai miten päin sanat laittaisin. Tiedän tunteen, mutta tiedän senkin, että eteenpäin ja parempaan voi aina kaikki kääntyä. Kunhan vaan jaksaisit luottaa siihen. Parempia päiviä, toivoo Kakofonia.

    ReplyDelete

HUOM ole kiltti ja käytä jotain nimimerkkiä anonymous-sijasta, että eri vastaajat erottuisivat. Vastaan kommentteihin tähän samaan boksiin. :) Ethän kommentoi vain mainostaaksesi omaa saittiasi. Kiits. Nyt haluan kuulla jokaisen ajatuksesi, hyvät ja pahat. Avautuminen on sallittua, ellei jopa suotavaa ♥