Tuesday, March 29, 2011

Money talks, shit walks

En yleensä nillitä raha-asioistani, en ellei ole oikeasti tarvis. Vaikka olenkin huonosti palkatun yksinhuoltaja-Äidin tytär niin olen raha-asioissa niin olen raha-asioissa aina uskonut "Kaikki järjestyy"-uskomukseen. Ehkä koska olen terveenä pystynyt dollarinkuvat silmissä paiskinut töitä ja muuten vain ollut kamalan pihi ja kitsas koko ikäni. Paitsi jos on pitänyt ostaa pelikonsoli, mutta se ei liity tähän tarinaan, ellei no - säästämällä sekin on saatu.

Mutta jos puhutaan lääkkeistä ja sairaalalaskuista niin asia on ihan toinen. Tähän asti olen aina saanut jotenkin säästettyä vuokrani, laskuni ja sossun luukulta lääkemenot. Muttei tällä kertaa, ei vaikka uusin hakemukseni. Sossu laskee kaikki tulot ja menot, ottamatta huomioon ruokaa, vakuutusta tai kissanlääkäreitä (niitä ei katsota oikeaksi menoksi, mitä turhia!) ja jos just ja just saa itsensä plussan puolelle niin on liian varakas.

Ja mä olen mukamas liian "varakas" saadakseni toimeentulotukea. Siis hammaslääkärit ja monta vkoa sitten päätyneet päiväsairalaskut on myös minun harteillani. Ja koska toimeentulohakemus on myös kielteinen niin en saa maksusitoumusta lääkkeisiin - varsinkaan koska en esitä niistä kuitteja. Lääkemenojeni kanssa laskin että mulla taas menorajat menisi yli varojen - eli tulisi toimeentulotukea. Mutta enhän mä voi esittää kuitteja jos mulla ei ole ylimääräistä reilua *sataa* euroa lääkkeisiin! ARGH.

Totta kaihan se on mun vikani, mähän olen syönyt sillä rahalla. Kaduttaa ostaneeni kouluun lounaslippuja. Vituttaa että ostin kauppareissultani ketsuppia (3,05€). Ihanaa miten ajatukseni menee taas sen rakentavan kritiikin ja positiivisiin ajatuksiin kehostani, kun joku pieni tälli tulee naamaan. Ei lohduta vaikka tunnistankin peilaavani kaikkia maailman ongelmia läskeistäni. Se ei noita laskuja vie. Tämän kaiken tätyy johtua niistä Äidillä aamulla syömistäni kahdesta letusta. Niistä maailma mua varmasti rankaisee, ou jea.


Ehkä jos syynään kaiken ylimääräisen pois ruokalaskuistani, muutahan mulla ei ole ollutkaan kuukausiin, ja teen pari tilauskuvaa ja en maksa ensi kuun vuokraani niin saan sairaalalaskut pois (koulun lisäksi piirrän/kuvitan, ihan kalentereista sarjakuviin, tuttujen tatskoihin ja kissoihin tai koiriin). Enkä kyllä oikeasti. Äidiltäkään en voi itkeä, toisin kuin jotkut lusikka suussa syntyneet luokkatoverini, kuten eräs kundi joka saa vanhemmiltaan taskurahaa 400€/kk! Muttei tietenkään säästä vaan käyttää kaiken kaljaan+huumeisiin.. Ihanaa. Täytyy vielä soittaa takaisin sossulle ja kitistä että palauttavat myös hammaslääkärilaskuni takaisin, muutenhan se myöhästyy ja menee karhuksi. Kiitti vitusti.

PS: Miten teillä? Saman tyylisiä kokemuksia finanssipuolelta vai ei huolen häivää rahoista?

Sunday, March 27, 2011

Positiivisia päiviä

Tänään on ollut niin hyvä päivä. Oh, wow. Nyt myönnän, uskallan, taika ei rikkoudu. Sain nukuttua hyvin, ja kauheasta henkis-fyysisestä uupumuksesta huolimatta sain pakotettua itseni siivoamaan. Edes vähän, pakko, ajattelin. Kämppäni on ollut niin kauhea läävä jo hyvän aikaa. Kai tämä on sitä välinpitämyyttä itseäni kohtaa, in a way, sekä laiskuutta. Tiskatessa pääsin kuitenkin vauhtiin, hyvää musaa päälle ja pesin keittiön, kylppärin lattioineen pyttyineen päivineen, imuroin, jynssäsin kissanvessaa ja lattiaa. En yhä, vieläkään saa pakotettua itseäni salille, mutta sentään tein jotain muuta kuin istua lyllyttelin. Ja paikoista tuli siistimmät. Se oikeasti oli tärkeätä, sillä eihän tämmöisessä kämpässä muuten voisi asua!

No muuhun ne pari viime viikkoa on mennyt? Oon keskittynyt ykkösenä kouluun, en muuhun, en todellakaan jynssäämiseen. Pakko hypettää silläkin, että en ole lähes yhtää päivää lähtenyt etuajassa tai lintsannut! Oikeasti, tämä on mulle paljon. Itkua se ei poista: oon pillittänyt jokaisella julkisella paikalla, näyttelyssä, luokan edessä puhumisen jälkeen, etc, mutta siitä huolimatta olen ollut paikalla. Puristan keskittymistäni tunnilla, teen tehtäviä parhaani mukaan etukäteen, ja loppuajan olen vaan.. satunnaisesti miettien koulua. Tiedän että se kaikki on suoritusta, suoritusta, mutta pieni suoritus on edes jotain. Harmittaa vain etten osaa olla sosiaalinen, hävettää liikaa olla se läski toisten ympärillä. Olen nolo ja kömpelö jutellessani, ja huomaan suuni avatessa että itsetuntoni on 0-10 heikompi kuin toisilla.

Muuten oon vain tuntenut itseni niin väsyneeksi ja pysähtyneeksi, että muu huolehtiminen lyö. Silloin oon vaan syönyt, syönyt, syönyt.. Mutta tänään olen ollut tyytyväinen vapaaseen ajankäyttööni, tehnyt ja tekeminen on ruokkinut tekemistä. Tekeminen on super, buono, parasta. Olen iloinnut myös jokaisesta hetkestä kun olen jaksanut piirtää, pelata, lukea tai nähdä Poikkistani. ♥♥ Ajatukset sekuntiksi pois ruoasta.. jos lakkaan tekemistä ja olen vain, kuten koko talven, oon kerännyt kiloja. Miksi tänään olikaan erinomaisen hyvään päivä? En ole vaan syödä mussuttanut. Ja kiitos kuuluu minulle, ei pelkästään lääkkeilleni ja ympäristölleni. Vaan mulle. Että oon tehnyt työtä itseni eteen. Baby steps, baby steps..

Olipa sekava kirjoitus, ja vaihteeksi muuta kuin elämästä valitusta, mutta toiv. jaksoitte silti lukea. Oon silti sama ihminen, hehe. ;--)

Thursday, March 24, 2011

Tasapainoilua

En ole kirjoittanut pariin päivään, sillä pelkään hirveästi myönteisten kuulumisten kertomista. Uskon epäjohdonmukaisesti että jos sanoo jotain hyvää niin pilaan kaiken, romautan päivieni balanssin, ja sukellan taas pää tai suu edellä epätoivon rotkon. Tässä tapauksessa ruokaan, ei etten söisi muutenkin ihan koko ajan ja liikaa. Oikeasti. Mutta sanottakoon etten ole nyt vajaaseen viikkoon suu edellä ahminut tai merkittävästi laatannut tai häröillyt vastaavia. Olen yrittänyt "täsmäsyödä", käydä koulussa ja käyttäytyä suht koht normaalisti ilman kasaa lääkkeitä. Aika myönteistä multa siis?

Joo, onhan se hoitohenkilökunnasta tosi myönteistä. Oloni on silti niin hirveä että mieleni tekisi heitellä esineitä kun kerron lähipäivien syömisistäni ja joku kehuu. Hiilaria! Hiilaria! Rasvaa! Rasvaa! KALOREITA! Jumaliste, tuhoan ruokaa kuin muurahaisarmeija, humps, äkkiä. Mutta jostain syystä ahdistus on pysynyt vähän pienempänä, kuolemanajatukset eivät juokse kaiken aikaa mielestäni, en itke vesiputouksia, eikä ranteeni huuda terien perään. En silti halua kohdata asiaa, sillä olen aivan liian iso ja syön aivan liikaa.

En siis hyvin paremmin menneistä päivistä huolimatta ole mitenkään myönteinen. Olen omasta mielestäni vain luovuttanut itseni suhteen, enkä missään nimessä hyväksynyt itseäni, mutta ehkä vähän vain antanut olla ja niellä stressitekiöitäni ilman oireilua. Tasapainoilen nuoralla. En käy va'alla, en katso peiliin, en tapaa ihmisiä joita en ole justiinsa nähnyt: en kestä ulkomuotoani, reisiäni, käsivarsiani, kaljatonta kaljamahaani tai pallokalan naamaani. Syön aika lailla koko ajan jotain pientä, joskin turvaruokiani, mutta paino on ainakin noussut kiitos turvotuksen ja kaiken sisältämäni paskan. Jätti Housuni puristaa. Se koko mitä en koskaan ennen saati koskaan kuvitellut kiskovani päälleni. Nyt kiskon. Olen lihavempi kuin ikinä ennen syömishäiriötäni, about tuplaten parin vuoden takaisen elopainoni. Onkohan mullakin BED?

Mieliala on siis alhaalla, itseinho sata lasissa, mutta menen silti syömishäiriöni kanssa jossain välirauhassa. Ja vaikka en ole itse valinnut terveyttä ja toipumista, niin ehkä se hiljaa hiipii muhun. Ainakin nyt. En usko onnelliseen loppuelämääni, mutta ehkä jollain lailla paranen ainakin anoreksiastani. Valitsin tai en. En ehkä opi normaaliksi ja tasapainoiseksi, mutta ehkä ruoka ei hallitse enää mun elämääni. En osaa ajatella sitäkään positiivisesti, ruoka ja ulkonäköni on ollut mulle vuosia kaikki *kaikessa*, mutta ehkä neutraalimmin kuin ennen. En huuda ja riitele täysiä 'terveyttäni' vastaan, eikä itse sana tunnu enää niin kovalta kirosanalta. For now. Kirosanahan koko terveys on! Kyllä vielä laihdun pakkopakkopakko... Enpä tätä tietä ole valinnut, mutta enpä ikinä valinnut sairastumistanikaan. Siksihän näitä sairauksi sanotaankin.

Thursday, March 10, 2011

Here's something to chew on..

Oon ollu tosi ahdistunut ja itkuinen taas, siksi en oo jaksanut olla paljoa netissä.. luen ja vastaan kommentteihin heti kun kykenen. Tämän postauksen kirjoitin jo viikko sitten, mutta lykkäsin julkaisemista odotellessani vastauksia edellisiin viesteihini. Sitten rasittuneena unohdin, sori.. mutta kas tässä:


Katson Youtubesta dokkaria amerikkalaisesta sh-hoidosta. Ryhmä laihoja naisia skoolaa muovimukeilla, ja tuskallisesti hymyillen nielee lasillisen Boost tai Resource lisäravinnejuomaa. Nyt jenkkitahti alkanee lipua Suomen hoitopiireihin, eikä ainoastaan sh-osastoille, mutta myös sisätaudeille mummoille, joitten on vaikea syödä tai juoda tarpeeksi ravintoa.

Ensin esihistoriahetki! Pari vuotta takaperin pääkaupunkiseudun osastolla kukoistivat erikoisnimiset ravitsemuslistat: Start, Advanced (ADV) ja Professional, plus ja miinus. Alimman kuului vastata vuodepotilaan energiantarvetta ja isoin työtä tekevän, runsaasti liikkuvan. Suurta listaa joutui syömään myös jos oli painonnostotavoite, ja ruokapöydässä käytiin säännöllisesti itkupotkuraivareita, kun määrällisesti sekaravintoa isompi kasviskastike ei meinannut mahtua lautaselle. Se oli Lapinlahtea.

Kirjoitin viimeksi joulukuussa ruokailukäytännöistä sh-osastolla. Nyt maaliskuussa tulee taas uudistuksia, en tiedä niistä tasan tarkasti, sillä päiväosastolla vanhojen potilaiden ruokalistoja ei olla vaihdettu lennossa, mutta uuden systeemin nimi on nk. perusruokavalio. Lämmin ruoka tulee kaikille ~saman kokoiseksi, ateriasuunnitelman pienet muutokset tehdään leivillä, margariineilla, leikkeleillä, ym. lisukkeilla, sekä lisäravinnejuomilla. Kuten jenkkidokkareissa! Ching ching!

Klo. 10 tulee uusi välipala, tai kahvihetki. Potilaat kannustetaan ottamaan halutessa keksejä, ja painotavoitteisille on pakollisena uusi superlisäravinne. Kilokaloreita shottilasissa. Ja se oikeesti juodaan shottilaseista! En tiedä millainen tuskahetki toi on kokovuorokautisella, vertailun vuoksi päiväosastolla ihmiset itse uskaltavat muistaa ja huolehtia lisäravinteista(!).

Mallit tähän käytäntöön on kuulemma otettu ulkomailta, ja syitä luullakseni on ettei painotavoitteen saavutettua ruokamäärää tarvitse pienentää, määrien yhdenmukaisuus, ja poisopettelu pikkutarkasta mittaamisesta. Omasta mielestäni silmämääräisesti annosteltu ruoka on helpompi annostella alakanttiin, mutta juttelemani mukaan valtaosaa taas on ahdistanut kontrollipuute ja tarkka tietäminen montako desiä tai grammaa ruokaa lautaselle tulee. Muutoksena on myös hoidon tehostus, valitettavasti. Päiviksen hoitoaikoja lyhennetään max 2-4 vko:n ja osastopaikkoja vähennetään. Kummastakin mestasta puhutaan yhdistettynä osasto nelosena.

Hei huom! Nämä on taas *mun* kertomina, ei mikään virallinen sairaalatiedotee. Jos tarviitte tarkempaa infoa tms niin ottakaa yhteys hoitotahoonne ja kyselkää sieltä tarkemmin.

Saturday, March 05, 2011

"So I could walk where I don't belong / "

Nyt ei taas suju. Päiviosastosta on ollut apua, jatkuva syömishimo on vähentynyt, kaikki ruoka-aineet eivät ole niin pelottavia, uskon osaavani olevan vähän kohtuullisempi ja järkevämpi syömisteni kanssa. Sekä pitää takoja, enkä kaiken aikaa mussuttaa.. En uskalla sanoa minkään menevän silti liian hyvin, sillä pelkään laukaisevan sillä epäonnistumiskierteen.. Epäonnistumisen, kuten nyt. Huom, sisältää vähän angsti-tekstiä ja en halua tartuttaa kellekään pahaa oloa. Älä jooko siis lue jos siltä tuntuu.

Eilinen iltapäivä meni suht suunnitellusti, söin riittävästi (vaikka kevyesti) ja yrittäen noudattaa ruoka-aikoja.. Illalla pahanolon möykky ja adistus alkoi kuitenkin kasaantumaan päälle. Jos jokin niin lohduttomuus on pysyvä olotilani: pienistä onnistumisista huolimatta en jaksa uskoa enää tulevaisuuteeni. Keskityn selviämään arjesta suorittamalla päiviä läpi, en ajatellen että elän vanhaksi ja kauniiksi ja onnelliseksi. En oikeasti jaksaisi elää.. Olen niin väsynyt, vihainen itseeni, että tuskin välitän.

Sitten joku puhelu humaltuneen läheiseni kanssa, ja olin valmis kierimään itkusta lattialla. Tällä kertaa en pelotellut kissoja huutamalla tyhjyyteen yksinäisessä asunnossani, mutta vollotin vuolaasti ja halusin vain hävitä olemasta. "Kuollakuollakuolla." Miten paljon vielä täytyy? En tahdo enää jaksaa elämääni, vihaan itseäni ja hädintuskin välitän nouseeko aurinko huomenna. Itkin, viiltelin, itkin ja kunnes nukahdin. Aamulla Äiti soittaa takaisin;, "Ai olethan sä elossa!" No totta vitussa oon, haloo.


Rehellisesti sanottuna koetan kyllä päivittäin keksiä kuinka voisin luistaa elämisestä. Olen kuitenkin liian mukavuudenhakuinen pelkuri järkevä etten oikeesti tekisin itselleni mitään, sillä en halua kohdata pitkää ja kivuliasta hidastusta tai mokata, ja siten pilata läheisteni elämät surulla. Jos menen niin en välitä, enkä jää jälkikäteen murehtimaan itseäni tai toisia. Mutta pelkällä sponttaanilla napit-naamaan tempulla hakisin vain epätoivottua huomiota, ja jäisin vielä enemmän yksin. "Luuseri, tekisit nyt vittu jotain itselles, ihan kuin sä ansaitsit henkisen rauhan ja kivuttoman olo!"

Tänään olen koettanut nukkua suruani pois. En ole jaksanut käydä suihkussa, tehdä yhtään mitään tai puhua kellekään. Eilen viiltely oli tuskassani täysin tunnoton, kivuton teko, nyt en sitä uskaltaisi. "Nii just, tunge naamaas jotain, ahmi, et kuitenkaan ikinä opi syömään tai laihdu kauniiksi. Tee itselles jotain. Satuta itsees, syö." Raahaudun kiskalle ja haen kolme naaman kokoista sämpylää, kaksi suklaatuuttia ja kolme jotain kökköä snägärileivosta. Syön ja oksennan jotain, nukun. Herään, peruutan lähtöni istumaan iltaa Poikkiksen kavereitten luo, häntä naurattaa - etukäteen arvasi tyypillisen perumiseni. Menen kiskalle ja toistan saman. Kiroan miten ahminnasta ei tule speedimäisiä kiksejä, kaon turhaan paksuja hiilariklönttejä kurkustani, ja mietin millainen idiootti tekee näin vain pahentaakseen oloaan. Jäätelökään ei maistu hyvälle, suunnitelmallisesti ahmin vaikkei mieleni edes tehnyt.


Koko nukutun päivän jälkeen voisin repiä itseni ehkä ulos, juoda pääni täyteen kaloreista välittämättä (niitä on jo liikaa) ja mitävielä, mutta pelkään liikaa. Suihku, peili, sormet ihollani, vaatteet. YÖK YÖK Tässä LAARDIKASASSANI. Keskellä humalaisia ihmisiä, kännissä, hölmöinä, hitaina, sekavina, tyhminä, hapuilevin. Ahdistaa kun ihmiset ei toimi! "Tapa ittes, oot niin ruma jo." Eilinen puhelinkeskustelu osoittelee lisäsyitä vältellä alkoholivoittoisia kaveribileitä. Enkä kehtaa soittaa Poikaystävälle voisinko tulla hänelle yöksi, voisiko hän lähteä kesken juhlista pois (juhlista, joihin munkin piti mennä), ja vaan olla kanssani. En kehtaa pilata toisen hyvää iltaa, lupaa nauttia viinasta ja kavereista. Jos alkaisin kitistä suojaa ja lohtua joka kerta kun toinen tahtoisi elää normaalia nuoren elämää, jäisin varmasti äkkiä ypöyksin. Enkä voi lähteä seuraksi, kuten viikko sitten lupasin, jotta näkisin rakastani edes joskus.. jäänköhän näinkin vielä yksin?

Päätä särkee, hiilihydraattiset ja rasvaiset toukat kiertelevät ruumiissani, löytäen uusia kotikoloja ulospäin tursuavasta mahastani, yhteen hinkkaavista reisistäni ja tärisevistä tisseistäni. Kuolen jos painoni on taas noussut maanantaina ossan punnituksessa. "Et osaa edes paastota, menisit ja kuolisit pois, häviäisit. Sinä ja ruma ruhosi olet liian iso elääksesi Kukaan ei rakasta sua. Tee palvelus ja tapaittesjo."
--

PS: Vastaa vielä edellisen postaukseni kysymykseen täällä! Eli mitä tapoja/ajatuksia/oireitasi et myöntäisi ikinä kellekään? Ja vastata saa myös anonyymisti. :>

Thursday, March 03, 2011

To the soldier, the civillian / The martyr, the victim

Vielä ensi viikko jäljellä, sain pidennettyä päiväosastoaikaani ihmeen kaupalla 2 vko:sta -> 1kk. Päivis on käynyt jälleen työstä, niin hassulta kuin se kuulostaakin, sillä syömisestä ja olemisesta poikkeava ohjelma on tosi karsittua. Syödään, istutaan, ollaan ja puhellaan porukassa sairausmörköjen siivittämästä elämästä. Parasta on kun ryhmähenki on hyvä, eikä kitistä ja tuijoteta kilpaa toisten juustosiivujen paksuuksia. On uskallettu myöntää kun mieli tekee keksejä tai irtokarkkeja, ottaa margariinia haastavampi määrä leivälle ja tehty ruoanvalmistusryhmässä porkkanakakkua välipalaksi. Omg! Kakkua!



Miinuspuoliakin on, kuten kaikessa ryhmätoiminnassa, yleensä porukassa jutut valuvat siihen miten vaikeaa on "saada painoa/syödä riittävästi/olla liikkumatta": ns. anorektiisiin juttuihin. Harvemmin uskalletaan jutella yhteen ääneen ahminnasta, syömähimoista tai laattauksesta. Ehkä ne on sanoina sotkuisempia, mutta samaa asiaa yhtä kaikki, ja kaikkea oireilua on ihan varmasti. Toinen tapa on myös yhteismielellä kritisoida joukolla kaikkia naistenlehtien ym. laihis/ulkonäköjuttuja.. Kyllähän ne saa ärsyttää, mutta ruma tosiasia on että nykypäivänä pitää oppia suhtautumaan kaikennäköiseen negatiiviseen ja arvostelevaan informaatiotulvaan. Totta kai on parempi puida ärsyttäviä asioita porukalla, kuin vaieta yksin, mutta huomaan vain omalla kohdallani turtuneeni tosi paljon median, toisten käytösten, etc. puimiseen. En vain jaksa enää häiriintyä kaikesta häiriökäytöksestä, ehkä hyvä? Liekö turtumista vai jotain.. "paranemista"?!

Oon silti tosi huono ottamaan päiväosastolla ruokahaasteita vastaan. En halua myöntää sitä kellekään etten pahoittaisi tai vaikeuttaisi toisten oloa, mutta mulle tosi pienet asiat on kädenvääntöä. Olen oppinut myöntämään itselleni pienen häivähdyksen nälästä, siis halusta syödä, mutta en tahtoisi tehdä porkkanakakkua. En laittaa viinirypäleitä salaattiini. En syödä salaatinkastiketta. En osua murusiin leipälautasella ja niellä kahta viimeistä millilitraa maitolasini pohjalta. Kun vaikeus on suurin niin minä en tykkää tai päälle tulee menoa, enkä myönnä sitä kellekään, en terapiassa tai hoitajille kahden keskeisissä tilanteissa. Ei ei ei! Sillä suunnitelmiani ei saa sotkea!

On helvetisti että myöntää jotain tässä, sillä oikeasti haluan piillottaa vaikeuteni sisälleni voidakseni jatkaa oikkujani. Jos myöntäisin jotain potilastovereilleni niin minua vihattaisi varmasti. Ahdistaa. Vaikka söisin niin ruokaa varten täytyy taistella. Turvallisinta on pitää pelot sisällä.

Mitä tapoja, ajatuksia tai oireitasi et myöntäisi ikinä ikinä kellekään? Ole kiltti ja vastaa, vaikka anonyymisti. :>