Saturday, March 05, 2011

"So I could walk where I don't belong / "

Nyt ei taas suju. Päiviosastosta on ollut apua, jatkuva syömishimo on vähentynyt, kaikki ruoka-aineet eivät ole niin pelottavia, uskon osaavani olevan vähän kohtuullisempi ja järkevämpi syömisteni kanssa. Sekä pitää takoja, enkä kaiken aikaa mussuttaa.. En uskalla sanoa minkään menevän silti liian hyvin, sillä pelkään laukaisevan sillä epäonnistumiskierteen.. Epäonnistumisen, kuten nyt. Huom, sisältää vähän angsti-tekstiä ja en halua tartuttaa kellekään pahaa oloa. Älä jooko siis lue jos siltä tuntuu.

Eilinen iltapäivä meni suht suunnitellusti, söin riittävästi (vaikka kevyesti) ja yrittäen noudattaa ruoka-aikoja.. Illalla pahanolon möykky ja adistus alkoi kuitenkin kasaantumaan päälle. Jos jokin niin lohduttomuus on pysyvä olotilani: pienistä onnistumisista huolimatta en jaksa uskoa enää tulevaisuuteeni. Keskityn selviämään arjesta suorittamalla päiviä läpi, en ajatellen että elän vanhaksi ja kauniiksi ja onnelliseksi. En oikeasti jaksaisi elää.. Olen niin väsynyt, vihainen itseeni, että tuskin välitän.

Sitten joku puhelu humaltuneen läheiseni kanssa, ja olin valmis kierimään itkusta lattialla. Tällä kertaa en pelotellut kissoja huutamalla tyhjyyteen yksinäisessä asunnossani, mutta vollotin vuolaasti ja halusin vain hävitä olemasta. "Kuollakuollakuolla." Miten paljon vielä täytyy? En tahdo enää jaksaa elämääni, vihaan itseäni ja hädintuskin välitän nouseeko aurinko huomenna. Itkin, viiltelin, itkin ja kunnes nukahdin. Aamulla Äiti soittaa takaisin;, "Ai olethan sä elossa!" No totta vitussa oon, haloo.


Rehellisesti sanottuna koetan kyllä päivittäin keksiä kuinka voisin luistaa elämisestä. Olen kuitenkin liian mukavuudenhakuinen pelkuri järkevä etten oikeesti tekisin itselleni mitään, sillä en halua kohdata pitkää ja kivuliasta hidastusta tai mokata, ja siten pilata läheisteni elämät surulla. Jos menen niin en välitä, enkä jää jälkikäteen murehtimaan itseäni tai toisia. Mutta pelkällä sponttaanilla napit-naamaan tempulla hakisin vain epätoivottua huomiota, ja jäisin vielä enemmän yksin. "Luuseri, tekisit nyt vittu jotain itselles, ihan kuin sä ansaitsit henkisen rauhan ja kivuttoman olo!"

Tänään olen koettanut nukkua suruani pois. En ole jaksanut käydä suihkussa, tehdä yhtään mitään tai puhua kellekään. Eilen viiltely oli tuskassani täysin tunnoton, kivuton teko, nyt en sitä uskaltaisi. "Nii just, tunge naamaas jotain, ahmi, et kuitenkaan ikinä opi syömään tai laihdu kauniiksi. Tee itselles jotain. Satuta itsees, syö." Raahaudun kiskalle ja haen kolme naaman kokoista sämpylää, kaksi suklaatuuttia ja kolme jotain kökköä snägärileivosta. Syön ja oksennan jotain, nukun. Herään, peruutan lähtöni istumaan iltaa Poikkiksen kavereitten luo, häntä naurattaa - etukäteen arvasi tyypillisen perumiseni. Menen kiskalle ja toistan saman. Kiroan miten ahminnasta ei tule speedimäisiä kiksejä, kaon turhaan paksuja hiilariklönttejä kurkustani, ja mietin millainen idiootti tekee näin vain pahentaakseen oloaan. Jäätelökään ei maistu hyvälle, suunnitelmallisesti ahmin vaikkei mieleni edes tehnyt.


Koko nukutun päivän jälkeen voisin repiä itseni ehkä ulos, juoda pääni täyteen kaloreista välittämättä (niitä on jo liikaa) ja mitävielä, mutta pelkään liikaa. Suihku, peili, sormet ihollani, vaatteet. YÖK YÖK Tässä LAARDIKASASSANI. Keskellä humalaisia ihmisiä, kännissä, hölmöinä, hitaina, sekavina, tyhminä, hapuilevin. Ahdistaa kun ihmiset ei toimi! "Tapa ittes, oot niin ruma jo." Eilinen puhelinkeskustelu osoittelee lisäsyitä vältellä alkoholivoittoisia kaveribileitä. Enkä kehtaa soittaa Poikaystävälle voisinko tulla hänelle yöksi, voisiko hän lähteä kesken juhlista pois (juhlista, joihin munkin piti mennä), ja vaan olla kanssani. En kehtaa pilata toisen hyvää iltaa, lupaa nauttia viinasta ja kavereista. Jos alkaisin kitistä suojaa ja lohtua joka kerta kun toinen tahtoisi elää normaalia nuoren elämää, jäisin varmasti äkkiä ypöyksin. Enkä voi lähteä seuraksi, kuten viikko sitten lupasin, jotta näkisin rakastani edes joskus.. jäänköhän näinkin vielä yksin?

Päätä särkee, hiilihydraattiset ja rasvaiset toukat kiertelevät ruumiissani, löytäen uusia kotikoloja ulospäin tursuavasta mahastani, yhteen hinkkaavista reisistäni ja tärisevistä tisseistäni. Kuolen jos painoni on taas noussut maanantaina ossan punnituksessa. "Et osaa edes paastota, menisit ja kuolisit pois, häviäisit. Sinä ja ruma ruhosi olet liian iso elääksesi Kukaan ei rakasta sua. Tee palvelus ja tapaittesjo."
--

PS: Vastaa vielä edellisen postaukseni kysymykseen täällä! Eli mitä tapoja/ajatuksia/oireitasi et myöntäisi ikinä kellekään? Ja vastata saa myös anonyymisti. :>

9 comments:

  1. Hei kafi, minulla olisi esittää toivomus: voisitko tehdä postauksen, jossa ikäänkuin aikajärjestyksessä tiivistäisit syömishäiriö- ja elämänhistoriasi tähän päivään, niin että me hieman uudemmat lukijat tietäisimme, miten asiat ovat menneet ja pysyisimme paremmin kärryillä:) en jaksa lukea kaikkia vuosien takaisia postauksiasi, mutta siis sinulla oli anoreksia josta paranit(??) ja sitten tapahtui mitä....? Miten häiriö muuttui tällaiseksi?
    Toivottavasti ymmärsit ja kiitän jo etukäteen:)

    ReplyDelete
  2. ah, niin tuttua. kävellä pitkin katua ja miettiä, ajaako rekka tarpeeksi kovaa, että kuolisin heti. sitten yksi askel sivuun ja samantien taakse, en kykenekään. ja sama alepan kassatäti hymyilee säälivästi kun haen kolmannen kerran päivän aikana jotain pikauunipatonkihiilaripaskaa ja jäätelöä...

    jos mitään tyhmempää tähän voin vielä sanoa, niin tsemppiä <3 älä tapa itseäsi.

    ReplyDelete
  3. Voi ei.. Niinkuin olen aiemminkin sanonut, ei tuosta mitään apua ole.. Oisit vain mennyt tapaamiseen, siellä ois saattanut olla hauskaa! Älä anna syömishäiriön ottaa otetta SINUN elämästäsi, sinä et ole se. Sinulla on omat juttusi ja omat menosi ja omat AJATUKSESI, älä kuuntele shn puheita.

    ReplyDelete
  4. Darling, darling, darling.

    Minä rakastan sinua. Ja tiedät kenen kaikkien puolesta myös puhun.

    Olen tosi onnellinen, jos päivis on saanut jokapäiväistä helvettiäsi vähän aisoihin. Ymmärsi muut tai ei, sh on sh ja se vain muuttaa julkisivuaan ja ilmiasuaan. Oon hengessä mukana, pidän sua kädestä ja tsemppaan selviämään silloinkin kun oon itse huonoin mahdollinen esimerkki.

    ReplyDelete
  5. on se vaikeaa. yrittää nauttia hyvästä kohtuudella, mutta.. perkele. sairastamisen jälkeen tuntuu että on kaksi vaihtoehtoa. "Joko" & "tai". on helpompi pistellä kromia naamaan ja olla herkuttelematta herkuilla kokonaan, koska toinen vaihtoehto on mennä kauppaan, ostaa joka sorttia jotakin kun ei oikein tiedä mitä tekee mieli (kun ei tee oikeasti mitään), syödä kaikki shaisse tai tajuta heittää moskat keskustan roskikseen, ennen kuin kotiin kerkiää. Ja kun ei niistä tule edes hyvä olo tai mieli.

    mutta on tullut huomattua, jos jää yksikin tärkeä ravintoaine saamatta, nii tulee himo mässäillä. Siksi nykyään turvaudun mahdollisimman monipuoliseen syömiseen ja ruoka-aikoihin, joiden oppiminen on taas täyttä opettelemista.

    ReplyDelete
  6. Kauris, säpä sen sanoit.. on ihan pirun vaikeaa nauttia hyvästä kohtuudella. Mullekin se on ehdottomasti-ei-mitään tai sitten pelkkää jeejee mätänpä tässä itsetuhoisuuksiani, koska pahaolo pitää pukea teoiksi ja on luvatonta saada voida hyvin.

    Maria, olen kanssa miettinyt että tekisin erillisen & pysyvän blogisivun, jossa olisi joku aikajana ja esittely. Nyt en ole vain jaksanut, sillä asioiden käsittelykin on niin hankalaa!

    Itseasiassa minulla on diagnoosissani YHÄ anoreksia, joskin epätyypillinen, sillä olen viime kesästä nostanut normaalipainoon. Viimeksi kesä-heinäkuussa olin kain "huomattavasti" alipainoinen (vaikken omasta mielestäni tarpeeksi), joskus lokakuusta paino alkoi sitten nousemaan syömähimojen mukana. Nykyään kamppailen anorektisten ajatusten ja sekalaisten oireitten kautta, kun kroppa vetää enemmän energiaa kuin on vuosiin saanut.. On vähän pateettista todistella koko anoreksiaa näin isona, mutta tosiasia nyt on ettei paino tai joskus normaalimpi syöminen taio sh:ta pois..

    ReplyDelete
  7. "On vähän pateettista todistella koko anoreksiaa näin isona, mutta tosiasia nyt on ettei paino tai joskus normaalimpi syöminen taio sh:ta pois.. "

    totta. eihän se että on normaalipainoinen määrittele sitä, että onko sinulla syömishäiriö. minusta on typerää, että ihmiset luulevat anoreksian tarkoittavan vain alipainoa.

    voimia sinulle kafi.

    ReplyDelete
  8. Osaisinpa sanoa jotain tuohon, mutta kun ei ole kokemusta ahmimis/oksentelusta niin en oikein osaa. Itseinhoa, turvattomuutta ja elämänilon puutosta kyllä löytyy yllin kyllin, liikaa ja niin paljon, että välillä päivät pitää suoraan sanoen suorittaa läpi. Saitko muuten kutsuni lukemaan blogiani?

    ReplyDelete
  9. Rakastan mustaa kahvia, rakastan Jenni Vartiaisen kappaletta ' Mustaa kahvia ja murskattuja haaveita '.
    Mahdatko sinä pitää näistä kahdesta myös ? Ideat mustan kahvin makuisista kertomuksista, mustan kahvin tuoksuisista kirjeistä.. Khi, samankaltaisuutta löytyy kyllä. Sattumaa, uskoisin, kyllä.

    Minä olen myös ihastunut blogisi ulkoasuun, siihen miten kirjoitat. Herkkää, kaunista mutta karua.

    ReplyDelete

HUOM ole kiltti ja käytä jotain nimimerkkiä anonymous-sijasta, että eri vastaajat erottuisivat. Vastaan kommentteihin tähän samaan boksiin. :) Ethän kommentoi vain mainostaaksesi omaa saittiasi. Kiits. Nyt haluan kuulla jokaisen ajatuksesi, hyvät ja pahat. Avautuminen on sallittua, ellei jopa suotavaa ♥