Thursday, March 24, 2011

Tasapainoilua

En ole kirjoittanut pariin päivään, sillä pelkään hirveästi myönteisten kuulumisten kertomista. Uskon epäjohdonmukaisesti että jos sanoo jotain hyvää niin pilaan kaiken, romautan päivieni balanssin, ja sukellan taas pää tai suu edellä epätoivon rotkon. Tässä tapauksessa ruokaan, ei etten söisi muutenkin ihan koko ajan ja liikaa. Oikeasti. Mutta sanottakoon etten ole nyt vajaaseen viikkoon suu edellä ahminut tai merkittävästi laatannut tai häröillyt vastaavia. Olen yrittänyt "täsmäsyödä", käydä koulussa ja käyttäytyä suht koht normaalisti ilman kasaa lääkkeitä. Aika myönteistä multa siis?

Joo, onhan se hoitohenkilökunnasta tosi myönteistä. Oloni on silti niin hirveä että mieleni tekisi heitellä esineitä kun kerron lähipäivien syömisistäni ja joku kehuu. Hiilaria! Hiilaria! Rasvaa! Rasvaa! KALOREITA! Jumaliste, tuhoan ruokaa kuin muurahaisarmeija, humps, äkkiä. Mutta jostain syystä ahdistus on pysynyt vähän pienempänä, kuolemanajatukset eivät juokse kaiken aikaa mielestäni, en itke vesiputouksia, eikä ranteeni huuda terien perään. En silti halua kohdata asiaa, sillä olen aivan liian iso ja syön aivan liikaa.

En siis hyvin paremmin menneistä päivistä huolimatta ole mitenkään myönteinen. Olen omasta mielestäni vain luovuttanut itseni suhteen, enkä missään nimessä hyväksynyt itseäni, mutta ehkä vähän vain antanut olla ja niellä stressitekiöitäni ilman oireilua. Tasapainoilen nuoralla. En käy va'alla, en katso peiliin, en tapaa ihmisiä joita en ole justiinsa nähnyt: en kestä ulkomuotoani, reisiäni, käsivarsiani, kaljatonta kaljamahaani tai pallokalan naamaani. Syön aika lailla koko ajan jotain pientä, joskin turvaruokiani, mutta paino on ainakin noussut kiitos turvotuksen ja kaiken sisältämäni paskan. Jätti Housuni puristaa. Se koko mitä en koskaan ennen saati koskaan kuvitellut kiskovani päälleni. Nyt kiskon. Olen lihavempi kuin ikinä ennen syömishäiriötäni, about tuplaten parin vuoden takaisen elopainoni. Onkohan mullakin BED?

Mieliala on siis alhaalla, itseinho sata lasissa, mutta menen silti syömishäiriöni kanssa jossain välirauhassa. Ja vaikka en ole itse valinnut terveyttä ja toipumista, niin ehkä se hiljaa hiipii muhun. Ainakin nyt. En usko onnelliseen loppuelämääni, mutta ehkä jollain lailla paranen ainakin anoreksiastani. Valitsin tai en. En ehkä opi normaaliksi ja tasapainoiseksi, mutta ehkä ruoka ei hallitse enää mun elämääni. En osaa ajatella sitäkään positiivisesti, ruoka ja ulkonäköni on ollut mulle vuosia kaikki *kaikessa*, mutta ehkä neutraalimmin kuin ennen. En huuda ja riitele täysiä 'terveyttäni' vastaan, eikä itse sana tunnu enää niin kovalta kirosanalta. For now. Kirosanahan koko terveys on! Kyllä vielä laihdun pakkopakkopakko... Enpä tätä tietä ole valinnut, mutta enpä ikinä valinnut sairastumistanikaan. Siksihän näitä sairauksi sanotaankin.

2 comments:

  1. Toivottavasti todella löydät tasapainon itsesi ja ruuan välillä ja jonkunlainen balanssi pysyy, koska se auttaa jaksamaan eteenpäin! Iso halaus <3

    ReplyDelete
  2. Kaksi viimeistä lausetta ovat niin totta. Anoreksia ei valitse terveyttä, mutta jokin alitajunta ihmisessä lopulta ohjaa (suurimman osan) parantumaan?

    Voimia ja jaksamista ja hyvää kevättä! :)

    ReplyDelete

HUOM ole kiltti ja käytä jotain nimimerkkiä anonymous-sijasta, että eri vastaajat erottuisivat. Vastaan kommentteihin tähän samaan boksiin. :) Ethän kommentoi vain mainostaaksesi omaa saittiasi. Kiits. Nyt haluan kuulla jokaisen ajatuksesi, hyvät ja pahat. Avautuminen on sallittua, ellei jopa suotavaa ♥