Thursday, March 03, 2011

To the soldier, the civillian / The martyr, the victim

Vielä ensi viikko jäljellä, sain pidennettyä päiväosastoaikaani ihmeen kaupalla 2 vko:sta -> 1kk. Päivis on käynyt jälleen työstä, niin hassulta kuin se kuulostaakin, sillä syömisestä ja olemisesta poikkeava ohjelma on tosi karsittua. Syödään, istutaan, ollaan ja puhellaan porukassa sairausmörköjen siivittämästä elämästä. Parasta on kun ryhmähenki on hyvä, eikä kitistä ja tuijoteta kilpaa toisten juustosiivujen paksuuksia. On uskallettu myöntää kun mieli tekee keksejä tai irtokarkkeja, ottaa margariinia haastavampi määrä leivälle ja tehty ruoanvalmistusryhmässä porkkanakakkua välipalaksi. Omg! Kakkua!



Miinuspuoliakin on, kuten kaikessa ryhmätoiminnassa, yleensä porukassa jutut valuvat siihen miten vaikeaa on "saada painoa/syödä riittävästi/olla liikkumatta": ns. anorektiisiin juttuihin. Harvemmin uskalletaan jutella yhteen ääneen ahminnasta, syömähimoista tai laattauksesta. Ehkä ne on sanoina sotkuisempia, mutta samaa asiaa yhtä kaikki, ja kaikkea oireilua on ihan varmasti. Toinen tapa on myös yhteismielellä kritisoida joukolla kaikkia naistenlehtien ym. laihis/ulkonäköjuttuja.. Kyllähän ne saa ärsyttää, mutta ruma tosiasia on että nykypäivänä pitää oppia suhtautumaan kaikennäköiseen negatiiviseen ja arvostelevaan informaatiotulvaan. Totta kai on parempi puida ärsyttäviä asioita porukalla, kuin vaieta yksin, mutta huomaan vain omalla kohdallani turtuneeni tosi paljon median, toisten käytösten, etc. puimiseen. En vain jaksa enää häiriintyä kaikesta häiriökäytöksestä, ehkä hyvä? Liekö turtumista vai jotain.. "paranemista"?!

Oon silti tosi huono ottamaan päiväosastolla ruokahaasteita vastaan. En halua myöntää sitä kellekään etten pahoittaisi tai vaikeuttaisi toisten oloa, mutta mulle tosi pienet asiat on kädenvääntöä. Olen oppinut myöntämään itselleni pienen häivähdyksen nälästä, siis halusta syödä, mutta en tahtoisi tehdä porkkanakakkua. En laittaa viinirypäleitä salaattiini. En syödä salaatinkastiketta. En osua murusiin leipälautasella ja niellä kahta viimeistä millilitraa maitolasini pohjalta. Kun vaikeus on suurin niin minä en tykkää tai päälle tulee menoa, enkä myönnä sitä kellekään, en terapiassa tai hoitajille kahden keskeisissä tilanteissa. Ei ei ei! Sillä suunnitelmiani ei saa sotkea!

On helvetisti että myöntää jotain tässä, sillä oikeasti haluan piillottaa vaikeuteni sisälleni voidakseni jatkaa oikkujani. Jos myöntäisin jotain potilastovereilleni niin minua vihattaisi varmasti. Ahdistaa. Vaikka söisin niin ruokaa varten täytyy taistella. Turvallisinta on pitää pelot sisällä.

Mitä tapoja, ajatuksia tai oireitasi et myöntäisi ikinä ikinä kellekään? Ole kiltti ja vastaa, vaikka anonyymisti. :>

33 comments:

  1. Mitenkäs tähän voi vastata, kun silloin tulisi myönnetyksi jotain, mitä ei myöntäisi kellekään ? :)

    ReplyDelete
  2. "Mitä tapoja, ajatuksia tai oireitasi et myöntäisi ikinä ikinä kellekään?"

    Sitä, että katselen hyvin kriittisesti myös kavereitani. Väitän aina arvostelevani vaan omaa kroppaani, ettei kenellekään vaan tulisi vaivautunut olo seurassani. Silti olen liiankin tietoinen siitä, jos joku kavereistani on lihonnut muutaman kilon...

    ReplyDelete
  3. Minulla on paljonkin sellaisia juttuja, mitä en mielellään myöntäisi edes itselleni. Arvostelen ihmisiä aina, vaikka en haluaisi. Se, että löydän muista ihmisistä virheitä helpottaa omaa oloani. Olen niin epävarma itsestäni ja ulkonäöstäni. En kehtaa myöntää edes itselleni, että kuinka paljon olen syönyt päivän aikana. Valehtelen.

    Vatsavaivojani on hankala myöntää kenellekään.

    ReplyDelete
  4. en ikinä kehtaisi myöntää, millaisia ruokamääriä joskus syön ja myös kaikki ruuansulatukseen liittyvät ongelmani (kuten turvotus) on tosi kiusallisia asioita minulle.

    arvostelen myös muiden naisten kokoa ja haukun joitakin mielessäni läskiksi tai ilmiselviksi anorektikoiksi. en haluaisi tehdä niin, mutta yritän varmaan alitajuisesti pönkittää omaa itsetuntoani.

    ReplyDelete
  5. Joskus ahmiessani tajuan varsin hyvin mitä teen, ja jatkan silti. Joka kerta ei siis tunnu siltä, että kädet liikkuvat itsekseen ja minä en ole hallinnassa. Se hävettää.
    Lisäksi katson lihavan ystäväni roikkuvaa vatsaa ja läikähdän tyytyväisyydestä, etten sentään itse ole niin massiivinen, vaikka mielestäni liian massiivinen olenkin.
    Kamalia asioita.

    ReplyDelete
  6. en voisi ikinä myöntää oksenteluani, kiistäisin sen aina

    ReplyDelete
  7. Ahmiminen, järjetön ruuanhimo ja mieliteot ja tälläiset, kun ne menevät "eläimelliseksi", se oksettaa minua itseänikin niin paljon. Kuinka voisin sanoa peruvani tapaamisen vain että saisin jäädä kotiin ahmimaan?

    Ja kavereiden arvostelu, se katkeruus kun joku onnistuu laihtumaan ja minä en. Se on inhottavaa, niiiin inhottavaa.

    ReplyDelete
  8. En ehkä myöntäisi koskaan, että en halua parantua, en sitten millään. En välillä edes tunne olevani sairas ja kiistän sen sekä itseltäni, että muilta. Pidän kaiken sisälläni ja tarvon eteenpäin Ana rakas kainalossani. Pelkään myöntää sitä, koska satuttaisin sillä muita aivan liikaa.

    ReplyDelete
  9. En ikinä myöntäisi, että kaappini on täynnä laihdutusvalmisteita. Niin tyhmää. Eihän ne edes toimi!

    ReplyDelete
  10. Vihaan sitä tekopyhyyttä, että joistain oireista saa ja on kunnioitettavaa puhua, ja toisista ei, vaikka ne ovat yhtäläinen osa sairautta. Tässä lista omista "halveksittavista" oireistani, joita en saa sanoa ääneen ilman, että minut leimataan pahaksi ihmiseksi ja epäonnistuneeksi persoonaksi:

    - suurimman osan aikaa en halua parantua
    - ja siksi suurimman osan aikaa en edes yritä parantua (kärsin silti hirveästi)
    - valehtelen joskus oksentaneeni vaikka en ole, jotta vaikuttaisin kurinalaisemmalta, paremmalta ja onnistuneemmalta syömishäiriöiseltä
    - vertaan itseäni ystäviini ja huokaan mielessäni "luojan kiitos toi on läskimpi kuin minä"
    - nautin sh:sta kuin narkkari heroiinikoukusta

    ReplyDelete
  11. En ikinä myönnä kenellekkään, edes blogisani, että ahmiminen ja oksentaminen ovat minulle kuin paras ystävä. Ne ovat lohduttavin asia elämässäni ja ne ihan oikeasti saavat oloni turvalliseksi.

    ReplyDelete
  12. Mäkin kattelen ihmisiä ja arvioin ne joko laihaksi tai läskiksi. Täytyy myöntää, että samaa teen jopa kavereista ja perheenjäsenistä. Myös arvioin ihmisistä onko ne mua laihempia vai lihavempia. Usein myös arvostelen ihmisten ostoksia kaupassa. "Hyii, toi ostaa tollasta ja tollasta tavaraa, ton ja ton rasvasta." ym.
    Joskus joku kaveri kysy, että miten näen sen, jos näen itteni lihavana.. Mutta eihän niitä kellekään kerrota, että millaisia ne musta on.

    ReplyDelete
  13. Onks kellään muulla mielettömiä ilmavaivoja syömishäiriön takii? mulla on aina mahassa jättimäinen annos ilmaa, ja tosi kiusallista käydä vessassa, kun tulee aina jättipieruja. kavereillakin käyn mieluummin yöllä vessassa ettei ketään kuule..

    ReplyDelete
  14. ahmintaa (sitä joka jatkuu ja jatkuu, eikä pelkkä karkkipussin syöminen riitä). sitä en koskaan ikinä milloinkaan tule kenellekään sanomaan ääneen, enkä kenenkään seurassa sitä voi tehdä. ei eii. (no nyt kaikki tietää)

    ReplyDelete
  15. Itseni jatkuvaa vertailuani muihin, sitä, kuinka kateellinen olen laihuudesta, luista, sitä, että olen pelkkä teeskentelijä, joka leikkii haluaan olla laiha ja syö herkkuja, ruokaa, mutta silti itkee omaa painoaan ja läskeyttään, alitajuisesti jättää syömättä.

    ReplyDelete
  16. Ite harrastan ajattelutapaa "jos mulla ois tollane makkara tappaisin itteni". Katson tarkkaan ihmisten kokoa. En halua myöntää sitä, mutta olen kokoajan kateellinen jollekkin. Se on niiin noloa että juuri kun ajattelee että hyvinhän tää laihdutus sujuu nii sit sortuu ja ahmii. Sit saa taas jatkaa kauempaa.

    ReplyDelete
  17. En koskaan voisi myöntää, millaisia määriä todellisuudessa ahmin, kun sellainen päivä tulee. Ne ruokamäärät ovat oikeasti järkyttäviä ja uskon ettei kukaan muu kuin ahmimisella (ja/tai oksentamisella?) mahalaukkunsa venyttänyt pystyisi samaan määrään...

    ReplyDelete
  18. täytyy myöntää, että itsekin sairaana ollessani arvostelin myös toisia. lähes parantuneena olen päässyt siitäkin lähes eroon, ja alkanut näkemään ihmiset IHMISINÄ, enkä "laihoina" tai "läskeinä" tms. nyt normaalipainossa inhottaa tietenkin ajatella, kun tiedän osan edelleen sairaista kavereista katsovan mua että "hah, toikin lihos tommoseks läskipalloks." MUTTA, mun täytyy muistaa, että ne ovat SAIRAIDEN IHMISTEN ajatuksia, joilla ei loppujen lopuksi ole mulle mitään merkitystä. mä valitsen mielummin elämän vaikka sitten tällaisena "läskinä", kuin auttamattoman kuoleman, mikäli vielä kerrankin laihduttaisin itseni alipainoon (voi olla ettei sydän kestäisi edes sinne asti.) mutta tsemppiä teille kaikille, Kafille eri oten. <3

    ReplyDelete
  19. En haluaisi kenenkään rakkaani tietävän, että kuvittelen mielessäni kamalia asioita. Ajatuksissani satutan itseäni ja muita sekä käyttäydyn holtittomasti ja täysin epäloogisesti. Lisäksi kuolisin, jos muut saisivat tietää, että pelkään vieläkin mörköjä.

    ReplyDelete
  20. Pakko huudahtaa tähän väliin, että kyllä, minä myös halveksin lihavia ihmisiä. Mutta siis, oikeasti. Joskus tuntuu, että millä hetkellä tahansa saatan oikesti huutaa bussissa läskeille naisille, että "Nyt vittu ne keksit pois, etkö sä tajua, idiootti!?" Kaikkein pahinta ovat ällöttävät, ählyiruuan ja -hien hajuiset neekeriäidit, joiden mukana raahaamissa rattaissa pieni ja lihava neekerivauva syö sipsejä silmät kiiluen ja suu typerästi raollaan, ja se äiti siinä vieressä varastaa sipsejä lapsen pussista ja katsoo samalla kakaraansa ihaillen: "ihana pikku mussukkaiseni". HYI SAATANA.

    Käytännössä kaikkia bongaamiani laihdutusblogeja kirjoittaa keskimääräistä älykkäämpi tyttö/nainen. En kestäisi tyhmää anorektikkoakaan, ei sillä.

    Mielestäni lihavuudella ja älykkyydellä on selkeä korrelaatio: negatiivinen, tietenkin.

    ReplyDelete
  21. Mun mielestä on puhdistavaa puhua sairaistaki asioista vertaisten kans jos on samal aaltopituudel ym... Mut on vaan yks kenen kanssa pystyy puhumaan myös niist omasta mielestä ällöistä tavoista ja jutuista ku jaetaan aika samantapasia oireita ym... Seki on ihan saatanan puhdistavaa vaik meinaaki räjähtää itsevihaan.

    ReplyDelete
  22. Sun tilanteen ja "maineen" tuntien, on tosi iso "oikeutus", että sait jäädä kuukaudeksi ja sun pitäis osoittaa se (ennenkaikkea itselles) että sä sait "jäädä" ekstra-ajalle. Eli nyt v***uper**le lopeta se "pelleily"!!
    Jos et mitenkään pysty kertomaan "perseilystäs" niin näytä nää sun nettikirjotukset hoitajille, niin ne tietää mitä "tehdä" sun kanssa, kun sun tekee mieli skippaa joku vaikea juttu esim. jonkun "tapaamisen" verukkeella..
    Kokemuksesta voin sanoa, ettei syömishäiriöstä pääse eroon, siitä ei parane jos ei oo itelleen rehellinen ja mee apinanraivolla päin niitä vaikeita juttuja! Ja sairas ei pysty siihen yksin - siksi on hoitajat, jotka repii ne sairauden keksimät jutut rikki, koska itse ei niihin pysty. Sitten sä hetken vihaat niitä hoitajia, kun ne tuli "sotkemaan sun kontrollin", muttakun sä oot irti tosta helvetistä, sä tajuat että oot niille "elämäs velkaa"..
    Kai sä haluat parantua?? Mietippä sitä tarkkaan! On ajan, rahan ja hermojen haaskausta porskuttaa siellä päiväosastolla, jos ei meinaa tehdä duunia! Koska se syöminen ei ole se raskain juttu, vaan nimenomaan paraneminen johon kuuluu se, että paljastaa ittensä ihan täysin - riisuu siis kaikki mahdolliset keinot perseillä.
    Siihen tarvii munaa, mutta sitä kyllä löytyy jos "ihan oikeesti" haluaa parantua.

    Sori mä en jaksa tarkistaa mitä kirjoitin, toivottavasti saat jotain tolkkua..

    ReplyDelete
  23. Siis vielä edelliseen lisään että se suurin duuni on haastaa itsensä! Syöminen, istuminen ja juttelu onnistuu vapaaehtoisessa avohoidossa keneltä tahansa, mutta se, pystyykö nimenomaan kertomaan KAIKEN, on se rankin duuni.

    ReplyDelete
  24. en halua myöntää, että vitamiinikapseleiden syöminen ahdistaa, kun taas esim. aamupalan syöminen ei ahdista.
    en salli itselleni terveitä ajatuksia, joita tulee silloin tällöin. en halua myöntää näläntunnetta.
    en halua myöntää sairauttani.

    ReplyDelete
  25. En ole kertonut kenellekkään, että mulla on oikeasti ongelmia ruan kanssa, koska en halua "jäädä kiinni". Siitä seuraisi sitä auttamista ja mahdollista paranemista. En tahdo parantua, haluan olla laiha. En ole sairas, haluan vain olla kaunis.

    ReplyDelete
  26. Menetän kommenttineitsyyteni tämän blogin osalta ja vastaan tuohon kysymykseen. Häpeästä johtuen en suostu puhumaan dissosiatiivisesta häiriöstä kuin anonyymisti tai netin nimimerkkien takana piilotellen. Tiedän, ettei ko. häiriössä ole oikeasti mitään hävettävää ja se on kai melko yleistäkin, mutta silti tuntuu vaan niin hullulta, kun huomaa, että on taas sellainen olo. Yhden anonyymin tavoin; pelkään vitamiinitablettien kaloreita, mutta se viideskään voisilmäpulla ei ole mikään ongelma.

    Näitä tuli nyt kaksi, pahoittelen. Niin ja, blogisi on tosi ihana, kirjoitat hyvin ja nuo valitsemasi kuvat on älyttömän kauniita.

    ReplyDelete
  27. Nyt kun näitä kommentteja lukee, niin lähes kaikki tuntuvat kumman tutuilta. Ja joku anonyymi kirjoitti ilmavaivoista...Ne ovat kyllä minullakin ongelmana. Ja muut mahavaivat, turvotus ja muu...Aika kiusallista kyllä.

    ReplyDelete
  28. Ahmiminen, oksentelu, oksentelusta valehtelu, oman painon nousun selittäminen "paranemisella" eikä suinkaan ahmimiseen sortumisella.... what not?
    Asia, jota en koskaan kertoisi kenellekään, jota pitäisin suurimpana salaisuutenani olisi oma olemassaoloni. Jos millään voisin, pitäisin sen salassa, sillä se on suurin, hävettävin ja kamalin asia mitä koen; oma olemassaoloni. Mutta ikävä kyllä se on suht suuri todennäköisyys sille, että olen olemassa, olen tässä, vuorovaikutuksessa muihin. Ihmiset kokevat olemukseni fyysisyyden, lihallisuuden ja verellisyyden. Jos voisin positaa oman fyysisyyteni, sen tekisin. Mutta en voi. Mutta sitä häpeän, sitä iohoan ja kammoksun.

    ReplyDelete
  29. Vaikka mä kuinka väittäisin olevani terve ja on totta et pystyn syömään hyvin. Oon silti tyytyväinen laihaan kroppaani. Ja mun on pakko liikkua. En pärjää koulupäivää käymättä välillä ulkona kävelemässä..

    ReplyDelete
  30. Että ruoka on mun paras ja välillä myös ainoa ystävä.

    ReplyDelete
  31. Olen yrittänyt kitkeä itsestäni kokonaan muiden ihmisten kadehtimisen ja halveksimisen heidän kilojensa perusteella, koska olen tajunnut, että se edistää itseni muihin vertailua. Pahimmillaan arvostelin mielessäni jopa omia ystäviäni ja se havahdutti minut ajatusteni myrkyllisyydestä.
    Olin järkyttynyt, kun mies otti eilen puheeksi minun viiltelyni. Olin kuvitellut, että olin onnistunut kätkemään kaiken niin taidokkaasti, vaikka mahdotontahan se on, kun samassa asunnossa ollaan. En haluaisi, että kukaan huomaa niitä.
    En haluaisi, että kukaan tietää ahdistustani, itseinhoani ja itseni rankaisua ruoan suhteen. Kun alan syömään, menetän itsekontrollin, enkä kykene lopettamaan syömistä. Kädet vaan työntää lisää ruokaa avoimeen suuhun, vaikka vatsa jo sanoo kiitti riitti. Helpompaa olla kokonaan syömättä, kuin suunnitella syövänsä "vähän".

    ReplyDelete
  32. Lämmin kiitos jokaiselle vastaajalle. ♥ ♥ ♥

    On oikeasti rohkeutta myöntää kipeitä asioita ääneen, vaikka ne olisi "vain" anonyymejä postauksia netissä, sillä pääasia on että ne tulee samalla sanottua itselleen.

    ps. multakin saattaa löytyä tästä viestistä anonyymi tunnustus, mutta en sano enempää - muuten se ei olisi salaisuus..

    ReplyDelete
  33. Hävettää se, miten kauan aikaa vietän katsellen itseäni. Istun alasti peilin edessä; kuva muuttuu koko ajan. Se vaihtuu siedettävästä, välttävästä hirvittäväksi vanuttuneeksi läskikasaksi jota en tunnista. En tiedä mitä etsin kuvajaisestani, kai toista näkökulmaa.

    Samaan tapaan otan itsestäni ajastimella kuvia kulmista, joista en voi itseäni peilin kautta nähdä. Kaikesta tästä tulen vain vakuuttuneemmaksi siitä, että kaikki arvioni ovat oikeita, olen juuri niin inhottava kuin olen ajatellutkin.

    ReplyDelete

HUOM ole kiltti ja käytä jotain nimimerkkiä anonymous-sijasta, että eri vastaajat erottuisivat. Vastaan kommentteihin tähän samaan boksiin. :) Ethän kommentoi vain mainostaaksesi omaa saittiasi. Kiits. Nyt haluan kuulla jokaisen ajatuksesi, hyvät ja pahat. Avautuminen on sallittua, ellei jopa suotavaa ♥