Tuesday, April 26, 2011

Funeral for a friend

(Lisää jotain omatekemää.. tykkään kovasti suhrata tunnilla ♥)

Kissa himoitsee keittiönpöydälle sulamaan nostettua pikkupussia, jossa on viime viikolla leipomiani chocolate chip cookieita. Ne on ystävälleni, joka on pian tulossa kotiini yökylään. Tämä samainen ystävä joka ~vuosi sitten sanoi minulle suoraan, että saisin olla kiitollinen hänen ystävyydestään. Nojoo, kyllähän sen ymmärtää kun en ole helpompia ihmisiä, mutta noi sanat on syöpyneet takaraivooni loppuelämäkseni. Nyt on oma vuoroni olla se "hyvä ystävä", joka kuuntelee, käy pyynnöstä ruokkimassa toisen kissoja ja majoittaa sohvalleen nukkumaan. Olen toki pahoillani ystäväni sydänsuruista, mutta kohottaa hiukan itsetuntoani kun kerrankin minä pystyn olemaan epäitsekäs ja avuksi hänelle.
Ystävä: ".. mä tuun sit sinne. Voitsä laittaa mulle jotain ruokaa?"
Kafi: "...??" (whaat.. ensin yöksi ja mikä kysymys toi nyt on?)
Kafi: "Öö.. joo okei, jos tuot omat eväät"

Jännittää ja tuntuu vähän epämukavalle, sillä kotonani ei ole taas pitkään aikaan käynyt ketään kylässä (lukuunottamatta Poikaystävääni). Varsinkaan yökylässä! Vaikka pidänkin kyläiliöistä, kahvinkeitosta ja rupattelusta niin tunnen itseni varautuneeksi kun joku tulee *mun* reviirille. Spekuloin ja jännitän "Mitähän toi ajattelee sotkuistani/kamoistani/kukkaruukkujeni järjestyksestä". Oma koti on kuitenkin niin iso peili omasta itsestä.. en kai vain luota tarpeeksi läheisiinkään ihmisiini, että pystyisin näyttämään jokaisen puoleni. En kuitenkaan viitsi jemmata kannustuslappujani etten oksentaisi/ahmisi/tekisi muuta älytöntä. Ne on mun arkea kuten on likapyykit tai tiskit, that's it, kummastelkoot sitten.. iik.

Eniten ehkä pelottaa miten pystyn olemaan seuraksi jollekin koko illan/yön/aamun, sillä sosiaalinen jaksamiseni on kortilla jos päivällä on ollut muuta ohjelmaa, esim. koulua. Vaikka lääkitys (ja ruoka, needles to say) ja terapia on lisänneet enduranssiani niin silti useampien asioiden kestäminen per pvä tuottaa vaikeuksia. Erityisen kamalia on kaikki yllätykset ja muutokset suunnitelmaan, tässä tilanteessa tyhjästä tullut pyyntö yökyläilystä. En halua näyttää uupumistani ettei toinen loukkaantuisi tai tuntisi itseään epä-halutuksi. Muualla ollessa mua rauhoittaa ajatus että pääsen aina pakoon omaan kotiin jos siltä tuntuu. Hassua, mutta takaovi-ajatuksen avulla jaksan ja uskallan paremmin.

Huoh. Otetaan tämä hyvänä sosiaalisen elämän harjoituksena. Aina voin vaikka kaivaa jonkun avaruuszombie-pelin rikkomaan jäätä. Oh wow, positive thinking! ..'n' shit. Ehkä tulen uskaltamaan ja jaksamaan lisää. Toivottavasti joku päivä saan luokkatovereistanikin hyviä kavereita. Hymiö vielä perään: ^__^

Miten teillä? Tuottaako monen asian jaksaminen ja yllätykset ahdistusta? Vaikka näkisi hyviä ystäviään, läheisiä tai sukulaisia..

Sunday, April 24, 2011

Kyllästynyt väsymys-vitutus



Aurinko paistaa, jäätelökesä avattu, Poikaystävän käsi kädessä, välivuodenaika-takki ylilämmin, pari kuntosalikäyntiä ja kamera kaikkialla mukana.. too good to be true. Hetken päivät on hyviä. Hetket kun en katso peiliin, näe minusta otettuja kuvia tai tunne iltaisin kamalaa ruokamäärää sisälläni. Myönnettäköön ettei iso ulkonäköni ole täyttänyt ihan jokaista sekuntia aivokapasiteetistani, koska en paastoa ja pakene jääkaapilta, mutta se on jatkuva este näkemään ihmisiä ja ostamaan kaupassa mitä mieleni tekee.

Kaipaan mummoni näkemistä, mutta en kehtaa edes soittaa koska olen näin painava. Ajatus ensi viikon lääkärinajasta kauhistuttaa. Katsahdus peiliin ja päätän olla lähtemättä juhliin, vaikka olen täydessä tällingissä ja saisin kyydinkin. En kestä ajatusta että joku möläyttelee totuutta: "Näytätpä sä terveeltä!" Terve = läski. That's my translation. Onko oikeasti mitään kamalempaa sanaa keksitty syömishäiriöiselle? Terrrrrrve. Norrrrmaaali. Vähän niinku perrrrkele? Mussa ei ole mitään muuta kuin pullanaamani alle piilotettu demoni jos en ole se laiha tyttö.

Olen niin kyllästynyt jumittamaan tällaisenä jättiläisenä, joka ei muuta tee kuin katso töllöä, ja opi danonemainokset ja muun paskan ulkoa. Etten sössisi, lipsahtaisi ja tekisi mitään rajumpaa. Nyt kun kämppäkin on semi-siistissä kunnossa (eikä sessioinnin jäljiltä) ja käsivarret parantuneet. Obsessoin silti kaiken aikaa ruuasta, ajatukseni jumissa, ja turhautuneena kannan itselleni kaunaa. Miksi en voi olla vapaa jos en saa olla enää laiha, laihempi ja laihin? Koska olen turvaton ja oleminen puristaa yhä kurkkuani.

Saakelin televisio, eikö muuta tuu kuin niitä vitun ruokaohjelmia?! Topchef, masterchef, sokkokokki, jamieolovier, anthonybourdain, kurjat kuppilat, hell's kitchen, strömsöt, heikin/pertin/mertin herkut paikassa x ja y, kokataanko teillä, kokit kylässä, arvostele-mun-vitun-illalliset.. Get lost--!

ps. Anteeksi kun olen kirjoittanut tänä vuonna niin vähän. Parannan tapani kun ahdistus ei pätki sanojani.. (Juttutoiveita otetaan myös vastaan! Ja pikakysymykset formspringiin!)

Sunday, April 17, 2011

Piirrän, siis olen..

Olin tosi tosi otettu parin lukijani kiinnostuksesta nähdä mun raapustuksiani. :> Saamanne pitää, siis.

Koska oon mega-itsekriittinen niin eka pitää selitellä että pidin ~2 vuotta taukoa kaikesta piirtämisestä/maalaamisesta. Siksi olen näin huono. Kun en käynyt koulussa, välttelin ruokaa ja makasin masentuneena niin mikään inspiraatio ei juossut, ei kiinnostanut tai en jaksanut pitää kynää kädessäni. Muistan kun menin ensimmäistä kertaa osastohoitoon niin Äitini pakkasi värikynät mukaani, mutta en purkanut niitä kassista pariin vuoteen(!) Otin korkeintaan pari valokuvaa laihtuvasta ruumiistani, that's it.

Pitkän tauon takia kehityksessäni on iso aukko, jota aloin pikku hiljaa paikkailemaan viime syksynä aloittaessani koulun uudelleen. Piirtämisen jatkaminen on ollut mulle mielettömän tärkeää ja palkitsevaa, sillä oon aina ollut visuaalinen ihminen ja piirtänyt kakarasta saakka. Lopettaminen tuntui kuin olisin katkaissut osan itsestäni, ja nyt koetan kasata sitä takaisin: pidin lopputuloksista tai en, kunhan kehityn! En ole viimeaikoina tehnyt paljoa "valmiita" kuvia vaan harjoitellut tekemällä luonnoksia ja katsomalla mallista (pahaa aavistamattomat ihmiset, lehdetikuvat jne.). Koetan kehittää tyyliäni ja tekniikkaani varmemmaksi ennen kuin pistän sen normaalit ~10h yhden kuvan valmiiksi saamiseen.

Seli-seli blaa blaa blaa. Nyt jotain! Kuvat saa isommaksi klikkaamalla.

Tämä on tatuointi-tilaustyö eräälle ihanalle neidille. Tykkäsin kovasti duunin prosessista: ideointi lähti ihan tyhjästä ja rakennettiin yhdessä 'asiakkaalle' henkilökohtaiseksi suosikkiväreillä, onnenluku, nauhan&saksien symboli, toivottu paikka jne. (Sori kuvanlaatu, en ole vielä skannannut alkuperäistä).

"Gerbera vaikutelmia" Toinen tilaustyö: Ideoitu asiakkaan lempivärien, -kukkien ja chihuahua-unelman pohjalta. 2kpl A4.

"(Perhosia) ..vatsassani" - väritetty luonnos aiheena no-arvaa-mikä, duh.

"Aamu gloria" - pikapiirros omaksi iloksi

Joskus lisää, varmaan.. Mitä ootte mieltä? Ilahtuisin kovasti kommenteista ja kritiikistä!

Saturday, April 16, 2011

Koulua ja suorituspaineita

En ole perfektionisti, vaikka pidänkin suoritusteni rimaa korkealla, ja olen taipuvainen "kaikki tai ei mitään"-ajatteluun. Teenkö sitten koulutöitä vai siivoan, kokkaan tai puuteroin nenääni niin keskinkertainen ei riitä. Aina on varaa parantaa, joten ei kelpaa jos huomaan suoritukseni puutteelliseksi. Tämä on turhauttavaa, sillä en kuitenkaan jaksa hinkata töitäni tuntikausia, vaan pakottaudun matalemmasta kohtaa aidasta, jotta saisin palautettua työt ajoissa ja kurssit läpi.


Ihmettelen ja kadehdin luokkalaisteni energiaa ja viitseliäisyyttä tehdä paljon hinkatuimpia, suuritöisimpiä duuneja vaikka loppupeleissä kaikki saavat melkein samat arvosanat. Ehkä ensimmäisenä vuotena arvostelussa ollaan lepsumpia, eikä kaikista kursseista tule edes numeroarvosanaa: ainoastaan hyväksytty/hylätty sen mukaan palautatko kaikki duunisi - laadusta viis. Miksi siis yrittää tehdä uutta Guernicaa tai Venuksen syntymää? Noh, totta kai itsensä kehittämiseksi ja saadakseen mallitöitä portfolioon! Stupid!

Noh, tuskin kaikki luokkatoverinikaan painavat joka työtä satanen lasissa, mutta siltä minusta tuntuu kun railo omieni ja toisten töiden välissä on valtava! Monet vaan ovat niin lahjakkaita että saavat minkä tahansa harjoituksen näyttämään ammattilaislaadulta.. Jos noudattelisin haluani olla kurssien paras tai parhaiden joukossa niin en ikinä saisi palautettua mitään.. Olen liian monta olen tehnyt saman asian 3-5 kertaa, inhonnut aikaansaannostani, ja hups, jättänyt työni palauttamatta. Onneksi tutor-opettajani on käskenyt ja kannustanut vaan saamaan asiat valmiiksi, jotta saisin tarvittavat opintopojot ja sitä kautta oikeuden pysyä asunnossani. Siispä nykyään olen vain tehnyt työni valmiiksi.. mutta livistänyt paikalta ennen esittelyvuoroani.

Inhoan tätä mielikuvituksetonta päätäni, kyvyttömiä käsiäni ja harjaantunutta silmääni, joka näkee asioiden virheet ilman että osaisin korjata niitä. Inhoan tätä ruhoani joka painaa kaiken päällä. Itkettää kun minulle pelkkä yhden työn valmiiksi saaminen on niin iso urakka, samaan aikaan kun toisten työt on samalla panostuksella ihan eri kastissa. Moni luokkakaverini on jo alan duuneissa, vaikka opiskellaankin 1. vuotta! Toisin kuin allekirjoittanut kuntoutuseläkkeellä.. käyden koulua vaikka oikeasti ei edes tarttisi..


Joskus mietin uskaltaisinkohan laittaa blogiini jotain vapaa-ajan duunejani: piirroksia tai luonnoksia, ehkä satunnaisia valokuvia. Olen niin kyllästynyt netistä poimittuihin kuviin, ja haluaisin saada blogista kiinnostavamman & henk.kohtaisemman näköisen. Joskus haaveilen että työni saisi enemmän yleisöä, vaikka nimeni haluankin jättää yhä mainitsematta.. Kiinnostaisiko allekirjoittaneen taiteelliset yritelmät? Vai onko ne blogin kannalta turhia/epäolennaisia (ja sopivat mieluummin jonnekin muualle)? Saa vastata rehellisesti, en pahastu! ;>

Ja hurjasti onnea ja tsemppiä kaikille pääsykokeisiin pänttääville ja ennakkotehtävien vääntäjille! Hakeeko kukaan mihinkään taidealan oppilaitokseen? Löytyykö netistä omia töitäsi? Saa lähettää linkkejä ja kommentoikaa! Thx. ♥

Thursday, April 14, 2011

Kirjoitan (taas) jotain salaisuuksiani. Tämä tulee itselleni henkilökohtaisena, ei miksikään paljastusmässäilyksi "oh!" ja "gasp!" ja "kuinka sillä Kafilla on otsaa!". Nämä on pieniä salaisuuksia, kiellettyjä asioita, tikkuja hampaankolossa, joita ei voi purra eikä niellä.


.1 Olen oikeasti normaalipainon yläpäässä. Fakta. FACE IT BITCH. Tee ittelles ny jotain!

.2 Muhun ei toimi mitkään kannusteet tai (th)inspiraatiot. Olohuoneen seinällä roikkuu minulle talvella mahtuneet turvahousut, työpöydän päällä on tussitaulu rakentavilla vinkeillä ahdistukseen, jääkaapinovessa ateriasuunnitelmani, ja en näe niistä mitään. Keittiönkaappejani ovat kuvittaneet punatekstiset laput täynnä laihdutuskäskyjä, tuttuni painoja, jne., mutta otin ne pois koska ne olivat minuun tehottomia ja rasittavia piillotella. Näyttöni taustakuvana pidän valokuvaa itsestäni viime kesältä, kuvaa jossa olen mielestäni iloinen ja kaunis. Ja jopa melko hoikka! Muttei silmäänpistävä.. Vaaka ja peili keskellä asuntoa. Tehotonta. Ne ei herätä mussa mitään, korkeintaan ahdistuspistoksen kun kaadan lisää mehukeittoa kuppiini ja lusikoin vaan lujempaa.

.3 Oon tosi epätoivoinen tilastani ja en usko sen muuttuvan, tunnen olevani addiktoitunut ruokaan/mussutukseen/laattailuun. En saa pirteyttä ja päättäväisyyttä ja itsevarmuutta pistämään vastaan, en mistään.



.4 Olen naïvi kuvitellessani että läheiseni Oikeasti Jaksaisivat minua tätä samaa menoa elämäni kanssa.. Luulen että ihmiset ovat avosylin odottamassa, kun en ole enää pakko-oireinen ja aivoiltaan porkkana, enkä tajua menettäneeni kaverini ja lähisukulaiseni.

.5 Tunnen syylisyyttä kyvyttömyydestäni tuntea syyllisyyttä joistain teoistani. Olen taas varmaan naïvi kun miellän ettei salaisessa uteliaisuudessani ole mitään vikaa. Minähän tutustun toisiin. Jos kukaan ei näe niin ei ole mitään hätää, vaikka katsoisin tai koskisin jonkin omaan. Huomhuom! En kaivele siis toisten taskuja, vie tai testaile itseeni mitään, mutta olen raottellut ovia tai laatikoita tai kylpyhuoneen kaappeja.

.6 Kaikkien kanssa ei voi tulla toimeen, vaikka kuinka tahtoisin.

.7 En kehtaa soittaa Äidille, sillä pelkään hänen kommentoivan kysyvän miten massiivisen määrän ruokaa tuhosin viime vierailullani. Söinkö koko pellin pitsaa, jämät piirakasta, jämät kasvisvuoasta, leipää, piparkakkuja tai jäätelöä.. joo ja guess what next then.


.8 En halua käydä makuuhuonessani kuin nukkumassa, en avata kaappeja nähdä kaikkia vaatteita, joihin en mahdu. En vaatteita jotka olen ostanut sitä päivää varten kun olen tarpeeksi laiha, kaunis ja tunnen itseni tarpeeksi arvokkaaksi saadakseni luvan näyttää nätiltä.

.9 Viime osastoreissulta kotiin tarttui kaksi vaaleanpunaista laitosyöpaitaa. Ne on hyvällä tavalla turvallisia, suojaavia, peittäviä. Ne päällä maailma ei pure. Ohutta kangasta, varmaan sata kertaa kiertäneet käytössä ja laitospesussa, vaaleanpunainen, paljon nappeja, pienintä kokoa ja silti täydellisen isoja ja löysiä. Pieni pala sairaaloiden kolkkoa suojaa kotona.

Huoh..

Monday, April 11, 2011

Rikkinäinen sydän ja murtunut motivaatio


Jos äsken meni hyvin niin nyt tunnun olevan taas pohjalla. Täsmällinen syöminen on mussutusta, painonlasku nousua, iloni ahdistukseksi, toivoni viilloiksi ja jaksamiseni wc-pyttyyn. Ensin potki raha-asiat, sitten sosialiset suhteeni, ja kuinka ollakaan käännän kaikki vastoinkäymiset syömisiini ja kehooni.

En kehtaisi myöntää, mutta olen syönyt/ahminut ja tyhjentynyt lähes joka päivä viime viikon aikana. Sisälläni myllää tyhjyys, joka haluaa etsii lohduketta jääkaappini rahkapurkeista, porkkanoista ja puurosta. Se tapahtuu niin nopeasti etten ehdi tajuta miten ja mitä kaikkea olen kahminut. Parina päivänä olen ajautunut lähikauppaan ostamaan jotain paskaa, minkä olen kaatanut sisälleni ja taas ulos.. Jotain mahdollisimman halpaa, sillä rahaa ei ole niin yhtään. Pelkään verisesti että sh:ni alkaa muotoutua oikeaksi buliamiksi. Ehkä se on jo, en vaan ole lääkärillä asiaa todennut. Jos en syö kaiken aikaa niin yritän olla syömättä mitään ja elän askeesissa, ettei mikään triggeröisi mässyhimoja.

Sillon kun en ylensyö niin "normiruokailusta" on tullut hankalempaa.. punnitsen about syömäni, lasken kaloreita kun uskallan, mietin ikuisuuden kaupassa saanko ostaa raejuustoa ja saako se maistua hyvälle vai kengänpohjalle. Kävin viikonloppuna Poikkiksen kanssa ulkona syömässä, joka alkoi ensin paniikilla päätöksestä mihin raflaan mennä, ja ravintolassa taas kauhuun mitä voisin tilata. Mulle oli iso juttu että uskaltauduin kiinalaiseen (en ole sairaana käynyt kertaakaan ja lapsena rakastin friteerattuja banaaneja jäätelöllä ja siirapilla), vaikka hankaluuksilta en välttynyt: jouduin palauttamaan tilaamani annoksen koska listalla lukenut 'paistettu tofu' ilmenikin friteeratuksi. Aaa! En mä tota voi syödä! Myös bambunversojen kcal piti tarkistaa kännykällä netistä.. Onneksi ihana Poikkikseni ei pahoittanut mieltään säädöstäni, vaan jaksoi tukea, kannustaa ja iloita että mentiin ulos syömään.


Mutta pakko saada stop tälle vitun itsetuhoiselle ruokaoireilulle tai mässyttelyni alkaa lähennellä talven hurjaa menoani. En kestä kun painoni pomppii aamusta iltaan 5kg väliä. Selviänkin arjestani tosi hienosti kun olen positiivinen ja motivoitunut, mutta heti henkisen takapakin tullessa kaikki menee taas päin vittua: eka ne raha-asiat, sitten saan selville että entinen kämppikseni 'yllättäen' inhoaa minua, Äitini tiputtelee tosi kurjia lauseita ja Poikakaverini alkaa jälleen väsyä oikkuihini. Hänen kanssaan asioista voi onneksi kuitenkin keskustella, ja pienen riidan ja selvityksen jälkeen hän on ollut ihan mieletön voimavara ja lohdutu mulle.

Äidilleni taas en voi vaihteeksi puhua mistään.. Jotenkin suututin ja petin hänet taas koska en käy duunissa, syön lääkkeitä ahdistukseeni, en ole tiptop kotitöissä ja ties mistä muusta. Ihmiset ni~in rakastavat kuittailla minulle lääkkeiden syömisestä. ♥ Nyt Äiti majoittaa nyt kuukauden ajan yhtä perheystävän tytärtä: iloista ja reipasta, joka on HKI:ssä työharjottelussa ja ravaa joka viikonloppu maalle kenkäkauppaan duuniin. Toisin kuin minä, jonka arpiset ranteet saa Äidille itkun silmään. Vaikka tiedän että olen äidilleni se ykkösihminen maailmassa (no kuka lapsi ei vanhemmilleen olisi?) niin sydäntäni särkee kun en ole hänelle se menestyvä, reipas ja pitkätukkainen laiha tytär. Ja kas kummaa kun löydän itseni taas lettuvuoren ja vessan välimaatosta.

Wednesday, April 06, 2011

You know the drill!

Avasin Formspring-accountin joskus tosi tosi kauan sitten, mutta jätin osoitteen julkaisematta, koska en osannut päättää jäisikö se ihan turhaksi vai ei, vaikka jenkeissä palvelulla onkin paljon käyttäjiä. Ajattelin oman tilin ainakin korvaavan hankalasti löydettävät, satunnaiset Kysymys&vastaus-postaukset. Anti siis mennä.. Ohi menneet asiat, epäselvyydet, nippelitiedot, makuasiat ja muut nimettömät kysymykset tai tervehdykset! Kaikki viestit jäävät julkisesti luettaviksi, mikä toiminee paremmin kuin ne satunnaiset blogien kysymys&vastaus-postaukset.


[VASTAUKSIA]

Huom! postaukseeni liittyvät ajatukset ja kysymykset tavalliseen tapaan viestin omiin kommentteihin.. eli jos formspring on ihan tollo idis niin sano se tähän ;>