Monday, April 11, 2011

Rikkinäinen sydän ja murtunut motivaatio


Jos äsken meni hyvin niin nyt tunnun olevan taas pohjalla. Täsmällinen syöminen on mussutusta, painonlasku nousua, iloni ahdistukseksi, toivoni viilloiksi ja jaksamiseni wc-pyttyyn. Ensin potki raha-asiat, sitten sosialiset suhteeni, ja kuinka ollakaan käännän kaikki vastoinkäymiset syömisiini ja kehooni.

En kehtaisi myöntää, mutta olen syönyt/ahminut ja tyhjentynyt lähes joka päivä viime viikon aikana. Sisälläni myllää tyhjyys, joka haluaa etsii lohduketta jääkaappini rahkapurkeista, porkkanoista ja puurosta. Se tapahtuu niin nopeasti etten ehdi tajuta miten ja mitä kaikkea olen kahminut. Parina päivänä olen ajautunut lähikauppaan ostamaan jotain paskaa, minkä olen kaatanut sisälleni ja taas ulos.. Jotain mahdollisimman halpaa, sillä rahaa ei ole niin yhtään. Pelkään verisesti että sh:ni alkaa muotoutua oikeaksi buliamiksi. Ehkä se on jo, en vaan ole lääkärillä asiaa todennut. Jos en syö kaiken aikaa niin yritän olla syömättä mitään ja elän askeesissa, ettei mikään triggeröisi mässyhimoja.

Sillon kun en ylensyö niin "normiruokailusta" on tullut hankalempaa.. punnitsen about syömäni, lasken kaloreita kun uskallan, mietin ikuisuuden kaupassa saanko ostaa raejuustoa ja saako se maistua hyvälle vai kengänpohjalle. Kävin viikonloppuna Poikkiksen kanssa ulkona syömässä, joka alkoi ensin paniikilla päätöksestä mihin raflaan mennä, ja ravintolassa taas kauhuun mitä voisin tilata. Mulle oli iso juttu että uskaltauduin kiinalaiseen (en ole sairaana käynyt kertaakaan ja lapsena rakastin friteerattuja banaaneja jäätelöllä ja siirapilla), vaikka hankaluuksilta en välttynyt: jouduin palauttamaan tilaamani annoksen koska listalla lukenut 'paistettu tofu' ilmenikin friteeratuksi. Aaa! En mä tota voi syödä! Myös bambunversojen kcal piti tarkistaa kännykällä netistä.. Onneksi ihana Poikkikseni ei pahoittanut mieltään säädöstäni, vaan jaksoi tukea, kannustaa ja iloita että mentiin ulos syömään.


Mutta pakko saada stop tälle vitun itsetuhoiselle ruokaoireilulle tai mässyttelyni alkaa lähennellä talven hurjaa menoani. En kestä kun painoni pomppii aamusta iltaan 5kg väliä. Selviänkin arjestani tosi hienosti kun olen positiivinen ja motivoitunut, mutta heti henkisen takapakin tullessa kaikki menee taas päin vittua: eka ne raha-asiat, sitten saan selville että entinen kämppikseni 'yllättäen' inhoaa minua, Äitini tiputtelee tosi kurjia lauseita ja Poikakaverini alkaa jälleen väsyä oikkuihini. Hänen kanssaan asioista voi onneksi kuitenkin keskustella, ja pienen riidan ja selvityksen jälkeen hän on ollut ihan mieletön voimavara ja lohdutu mulle.

Äidilleni taas en voi vaihteeksi puhua mistään.. Jotenkin suututin ja petin hänet taas koska en käy duunissa, syön lääkkeitä ahdistukseeni, en ole tiptop kotitöissä ja ties mistä muusta. Ihmiset ni~in rakastavat kuittailla minulle lääkkeiden syömisestä. ♥ Nyt Äiti majoittaa nyt kuukauden ajan yhtä perheystävän tytärtä: iloista ja reipasta, joka on HKI:ssä työharjottelussa ja ravaa joka viikonloppu maalle kenkäkauppaan duuniin. Toisin kuin minä, jonka arpiset ranteet saa Äidille itkun silmään. Vaikka tiedän että olen äidilleni se ykkösihminen maailmassa (no kuka lapsi ei vanhemmilleen olisi?) niin sydäntäni särkee kun en ole hänelle se menestyvä, reipas ja pitkätukkainen laiha tytär. Ja kas kummaa kun löydän itseni taas lettuvuoren ja vessan välimaatosta.

9 comments:

  1. Mm.. niin samoja tunteita mullakin. Miten se voi olla niin vaikeaa napata elämästä kiinni ja saada töitä syödä normaalisti ja olla se iloinen, kunnollinen ihminen? Pienet huonommuudentunteet, esimerkiksi töidenpuute minulla, saavat tuntemaan taas niin huonoksi, että se purkautuu jääkaapin kautta vessaan. Kun sekään ei tunnu tuovan helpotusta oloon enää.

    ReplyDelete
  2. Tiedän millaista on kun äiti valittaa tuollaisista asioista.. Siivouksesta kitiseminen oli myös osa arkeani, eikä mikään tuntunut hänelle riittävän, mutta kun hän sai tietää todellisen olotilani ja sen mitä olen, tämä loppui. Tietääkö äitisi perimmäisen, todellisen sinut ? Todella turhuttavaa ja masentavaa kuunnella valitusta, joka on asiasta, jolle itse ei mahda enempää, eikä pysty enempään vaikka tahtoisi toista miellyttää.

    ReplyDelete
  3. Mikä lääkitys sinulla on ahdistuneisuuteesi ? Minulla yleistyneeseen ahdistuneisuuteen auttoi Seroquelin 200mg annos. Ahdistus on kuin kadonnut teille tietämättömille ! Jos se palaa, annostusta vain nostetaan. Seroquel tasaa loistavasti heittelehtiviä tunnetiloja, ainakin minulla.

    Kiitos paljon kehuistasi ♥.

    ReplyDelete
  4. Jaa, mulla on masennuslääkitys, jonka pitäisi auttaa myös ahdistuneisuuteen. Tällä hetkellä Voxra, mutta olisiko tämä viides masennuslääkitykseni. Seroquel ei ole mulla auttanut ahdistukseen, ei yhtään, mutta napsin sitä 500mg unen parantamiseen. Silloin kun ahdistus iskee kovaa niin käytän tarvittavia, bentsoja siis, joihin valitettavasti mulla on toleranssit vain nousseet. :/

    ReplyDelete
  5. Ei sen että syö lääkkeitä pitäisi olla niin iso asia, jos niitä oikeasti tarvitsee. Minuakin kyllä hävetti pitkään lääkkeiden otto, mutta kun selvisi että äitinikin itse syö masennuslääkkeitä en enää hävennyt...Ahditus on niin kamala vaiva, että ilman lääkkeitä olisin tullut jo hulluksi! Iso voima halaus, suuntaa ylöspäin <3

    ReplyDelete
  6. Hei Kafi. Olen seuraillut blogiasi jo pitemmän aikaa, mutta ensimmäistä kertaa kirjoitan kommenttia. Olet usein maininnut poikaystäväsi tärkeyden sinulle Mietin, että onko teillä poikaystäväsi kanssa suhde, jossa on myös läheisyyttä, hellyyttä, seksiä? Pystytkö nauttimaan niistä asioista? Olen usein miettinyt tämän sairauden kanssa painiskelevien seksuaalisuutta/seksuaalittomuutta. Onko mahdollista nauttia näistä tai osasta, jos ei pidä itsestään?
    Nimim. Kätilö-opiskelija

    ReplyDelete
  7. Ihan vahingossa eksyin jonkin kuvan perusteella tähän blogiin... Ja halusin muutaman sanasen kirjoittaa. Muistathan, että olet riittävän hyvä ja rakas juuri sellaisena kuin olet <3
    Toivottavasti läheisesikin sen sinulle näyttävät...
    Valoa sinne!!

    t. Eräs 30v äiti-ihminen täältä jostain...

    ReplyDelete
  8. Huomasin nytten sun uuden ulkoasun ja se on kauheen kiva ♥ Oot jo varmaan yrittänyt mut jos sanoisit sun äitilles jotenkin hienovaraisesti, että sen kuittailu ei kauheesti parannu sun oloa ? Toisaalta kerroit, että et voi jutella äitis kanssa joten.. No ei nyt ollu kauheesti apua mutta koita kuiteski jaksaa =/

    ReplyDelete
  9. Ainur, vähän samanoloinen tilanne, mutta oma Äitini on yhä tosi anti-lääkkeet.

    Kätilö-opiskelija, on mahdollisuus nauttia, mutta se ei ole itsestäänselvyys. Läheisyys ja hellyys toimii kun tuntee itsensä aidosti ja vilpittömästi rakastetuksi sellaisena kun on. Silloin pystyy keskittymään toiseen ja hyvään yhdessäoloon, ja hetkeksi hiljentämään oman itsevihan.

    Henk.koht. tunnen seksuaalisuuden vaikeaksi asiaksi, on hankala rentoutua kun oma kehoviha ja epävarmuus, sekä kiellot luvasta nauttia painavat päällä. Yksilönä olen tosi tosi epäseksuaalinen: ei kiinnosta, ruumisviha, jne. Ennen nykyistä parisuhdettani olin vuorenvarma että seksi on yliarvostettua ja mahdotonta nauttia. Onneksi Poikakaverini kanssa asiat on paljon paremmin tälläkin saralla, vaikka en siitä kehoinhostani ja epävarmuudestani kokonaan pääsisikään.

    johnu: olen joo sanonut Äidilleni asiasta, sekä toivonut kannustusta ja arvostusta niihin asioihin mitä *teen*. Viimeksi sain niskaani silmien pyörittelyä ja naurahdusta vastaukseksi...

    ReplyDelete

HUOM ole kiltti ja käytä jotain nimimerkkiä anonymous-sijasta, että eri vastaajat erottuisivat. Vastaan kommentteihin tähän samaan boksiin. :) Ethän kommentoi vain mainostaaksesi omaa saittiasi. Kiits. Nyt haluan kuulla jokaisen ajatuksesi, hyvät ja pahat. Avautuminen on sallittua, ellei jopa suotavaa ♥