Monday, May 30, 2011

Oh wow, 400 seuraajaa!

Koetan viimeisillä jaksamisillani saada lukukauden viimeisen ja ison kouluduunin valmiiksi. Suurin osa ajasta on mennyt suunnitteluun, empimiseen, kaiken tyhmäävään itsekriittisyyteen ja ahdistukseen. Ei siis mikään ihme, että viikonloppuna tein pesän kissani kanssa sohvannurkkaan, ja karkasin todellisuudesta RPG-maailmaan. Tämän päivän keskeytys on tullut ihan toisesta, häkellyttävästä syystä, minkä näette tässä:


Vaikka en välitä mistään lukija/kommenttimäärillä kisaamisesta niin on iloni nähdä, että kirjoittamisellani on jollekulle väliä. En vain kykene käsittämään että noin moni on osoittanut kiinnostustaan tätä kohtaan! En, vaikka loogisesti luvut ovatkin nousseet pikkuhiljaa sitä mukaan, kun olen blogannutkin. Ällistystäni lisää se, että tämä blogi on mulle tosi henkilökohtainen aiheeltaan ja sisällöltään, olematta mikään tyyliblogi kissanristiäis- ja pukukoppikuva -kuorrutteella. Adasgaff mulla menee nyt lauseet ihan sekaisin, ja liikaa aikaa kun pitäisi vääntää kouluduuneja. Siis, long story short:

Mielettömät kiitokset kaikille lukioilleni & ihanille kommentoijille!
Osoitettu siis ihan kaikille lukioille, niin satunnaiskävijöille, kuin google readeriin rekkautumattomille. Kiitos että ootte jaksaneet katella mua näin pitkään, ja erityisesti kaikista kommenteista: että olette uskaltaneet ja nähneet sen vaivan kirjoittaa tänne. ♥

Tämän kunniaksi ajattelin repäistä à la rättiblogit, ja järjestää pienen arvonnan palkintoineen! ...mutta siitä lisää myöhemmin kun olen saanut vikatkin koulutyöt pois alta, huoh. Vai - kuulostaako liian kaupalliselta tai muuten vaan daijulta idealta?

Wednesday, May 25, 2011

"There is no magic cure, no making it all go away forever"

Sain viimeksi pitkiä kommentteja, kiitos kaikille niistä. Mulle jokainen sana on arvokas, olkoon se luonteeltaan mitä vain. Mieleni tekee kirjoittaa vielä asian vierestä jotain, ihan itselleni ja vähän vastaten kommentteihin. Yleinen linjani on etten kommentoi omassa päiväkirjassani toisia (kommentoijia, muita blogeja, läheisteni asioita jne), sillä minun puolestani jokainen saa sanoa mitä haluaa, ja siihen puuttuminen ei kuulu mun asioihin.


Toivottavasti ei tule yllätystietona, että tarkoitukseni ei ole olla huomionhakuinen kusipää, joka ilkeyttään vaikeuttaa omaa ja muitten elämää. Itsesääli on aika suhteellista, sillä totta kai välillä ruikutan elämästäni, mutta en sillä tarkoita "Voivoi oon raukka ja maailma epäreilu paikka!". Nääh. Oikeasti tarkoitan joka haukkumasanaa itsestäni, sillä se on mitä todella tunnen. Riitely kanssani on yleensä aika turhaa, sillä mulle jokainen haukkumasana on vain bensaa liekkeihin.

Huomionhakuisuus on taas kaksipiippuinen käsite. Terapiassa keskustellessani kuulin ettei huomionhakuisuutta pitäisi tuomita negatiivisena asiana, sillä meistä jokainen tarvii välittämistä, muistamista, huomiota. Ilman sitä ei ihmistä "olisi". Oma tarkoitukseni ei ole ikinä ollut "näyttää maailmalle miten pahoin voin" tai saada ihmisiä passaamaan ja paijaamaan minua. Ensimmäiset kelpaamattomuuden ja ulkopuolisuuden tunteet tulee ala-asteelta, lukiosta eteenpäin olen kirjaimellisesti halunnut sulautua tapettiin, ja näin on yhä. En nauti esillä olemisesta. Koska aidosti häpeän ja inhoan itseäni, ja olen uskonut että se on aivan omaa syytäni. Karman laki?

Formspringissä tuli kysymys, että ihan kuin minulle olisi tärkeää saada olla syömishäiriöinen, ja en haluaisi parantua. Tavallaan totta, mutta tähän painotan ettei minun tarvitse *saada* mitään kun ongelmat on jo (voitte mennä jostain suomikaksneljästä etsimään niitä proana-teinejä jotka tahtoo prinsessataudin, ou jea!). Yleistäen jos on _sairas_ niin kuuluu ihan oireisiin ettei halua parantua, mutta paranemishalu ei ole sama kuin tahto olla terve tai onnellinen.

Minun on hankala puhua mistään paranemismotivaatiosta, sillä viimeisistä teinivuosista asti ihannepainoni on ollut 0kg ja kuolema kiitos perään. Sittemmin kuolemanajatukset on pompahdelleet esiin ajoittain, mutta ei ole enää ollut kiire hautaan - mutta ei varsinaisesti halua tai uskoa elää.
Yhyy oon siis lävistetty emokid, masentunut angstaaja tai syömävammanen.. no wait, niitä kaikkia. :-D Darn!

Miksi sitten käyn hoidosssa tai terapiassa jos mulle on tärkeä pitää kiinni rakkaasta sh:sta ja muista ongelmista? Koska ajattelin ettei mulla ole mitään hävittävää, jos vaikka joskus löydän toisen reitin. Kiitos nyt 2v terapiaa (olen tosi etuoikeutettu ja kiitollinen tästä!) ja miljoonan eri lääkitysvaihdon, sekä unohtamatta ihania läheisiäni, niin olen oivaltanut haluavani nähdä/kokea/iloita asioista. Osastojaksot ovat olleet sitä varten kun en ole enää pärjännyt kotona. Mutta ajoittaiset positiivisemmat päivät ja normaalipainoisuus ei tarkoita että olisin terve.

Vierastan kyllä tota terve/sairas-nimittelyä itseni kohdalla, sillä en oikeastaan "tunne" että olisin sairaus. Oireeni on arkipäivääni, ja aika dominoiva osa sitä. En siis ymmärrä miten "sairaus" ei voisi olla mulle tärkeä, sillä tämä kaikki on elämääni. Jokainen pitkään samoja kokenut varmaan ymmärtää ajatuksen turvasta, tasapainosta, kontrollista/elämänhallinnasta ja palasta omaa identiteettiä, mitä diagnoosien taakse petollisesti kätkeytyy.

Nyt olisin tosi iloinen saamaan kommentteja tähän: onko sinulle tärkeää olla syömishäiriöinen (tai masentunut/bipo/etc?) Tai vähän eri lailla muotoltoituna: onko sairaus sinulle tärkeä? Lyhyesti perustellen miksi/miksi ei? Kiitos etukäteen ♥

Monday, May 23, 2011

To the right/ To the left/ We will fight to the death


En kestä tätä kroppaa, se on niin iso, etten mahdu mihinkään ja häpeä rajoittaa elämääni. Vaatteet ei purista - ne ei vaan mahdu. En kehtaa nähdä tuttujani tai perhettäni, en käydä missään, en ostaa mitään, en näkyä missään koska olen niin ruma. Mikään ei vaan ole tepsinyt jatkuvaan turvattomuuteen, levottumuuteen tai tylsyyteen, ja siitä johtuvaan mussuttamiseen. Ruoka ja syömiset 24/7 mielessä, usein oksennuksen maku suussa. En tajua kuinka olen joutunut tähän tilaan, pilannut itseni pikkuhiljaa. Näin vain kävi, oma vika. Me, of all people!

Pakko, pakko, pakko nyt oikeasti vähentyä, pienentyä. Nyt ei enää sanojen jankkaamista ja toisin toimimista. Ainoa vaihtoehto voida paremmin on laihtua, edes ihan vähän. Minulle se on tässä koossa jopa sopivaa, jopa Terapeuttini kannustaa muutaman kilon tiputtamiseen. Tippuu muka itsestään jos opin täsmäsyömään. Se sopii jos laihdun vanhaan ihannepainooni, jossa olin semiterveenä. Se mikä lienee toinen biologinen painoni, johon va'an luvut jumittuu.

Tartten vain vähän potkua. Meinasin ostaa halvalla netistä ateriankorvikkeita ja vetää niillä yhdeksän päivän nestemmäistä linjaa. Onneksi en, en tartte. Mulle riittää yliannostus IFA-pastilleja ja sokeritonta ketsuppia. Niistä ei lasketa kaloreita. Nyt uskon että mussa on sitä. On oikeasti. Mä pystyn, mussa on pystyminen. Pari kompastusta, lipsumista, mutta ne ei enää tule mun tielle. Ne ei enää pysäytä, en halua epäillä, enkä olla taikauskoinen, että paskon heti kaiken josta luulen selviäväni.

Syöminen tai syömisen vähentäminen ei ole olleet mulle vaihtoehtoja vaan sairaita ongelmia. Ne tulee ja tapahtuu, ja rukoilen että nyt toiseen suuntaan kuin viime vuoden sisällä.


Wednesday, May 18, 2011

Gloooria in excelsis Deo

Tussikynät, A5

Pitkä ohjelmaton viikko ja romahtamispelko. Yritin saada seuraa parista lähimmästä ystävästäni, sekä epätoivoissani tekstata niistä kauimmaisista jonkun kahville, mutta ei. Kiireitä, töitä, ulkomaanmatkoja (kolmella!). Tämä huono tuuri on jo naurettavaa? Menisin tekemään töitä koululle, mutta näihin duuneihin välttämättä tarvitsen kotona olevaa välinearsenaaliani: paperikasoja, läppäriäni, kynävuoria, maaleja, tekstinäytteitä. Opinnäytetyötä on turha suunnitella, sillä se ei ole 3-4 vuoteen vielä edessä. Miksei museoissa ole ilmaispääsyä opiskelijoille? Miksei kulttuuririennoista saa KELA korvausta jos nykyään jaetaan lekurissa kirja-reseptejäkin?

Mutta on jo keskiviikko - ilman maailmanloppua uhkaavia katastrofeja. Oh wow. Olen keskittynyt kirjaimellisesti tekemiseen, toisena vasta mitä se on. Kynsin hampain kontrolloidusti rakennan korttitaloa päivistäni, ja toistaiseksi se toimii odotettua paremmin. Juuri nyt kiitän kontrollifriikkeydestä ja ylitunnollisuudesta itseäni, koska ne kääntämällä koulu yms projekteihin olen saanut ajatukset pois ruuasta. Päättäväisyys lisää suorituksia, ja suoritukset merkkaa minulle tyytyväisyyttä, kelpaamista. Asioillani on nähtävästi taipumus ketjureaktioon (huom. "kaikki tai ei mitään"-ajatukset), olkoon se sitten hyvässä tai huonossa.

Jälleen kerran To Do-listojen, suunnitelmien ja aikataulujen laatiminen on auttanut. Kirjoitin kalenteriin joka päivälle tavoitteet esim. harjoitustyö x, y & z:n valmistelua, tenttiin lukemista, terapiat eri päiville, imurointi, pyödän raivaus, mahdollisimman kauas käymään kaupassa, kirjasto, pikavisiitti Poikaystävän työpaikalla. Maailman katsominen suorituksina ja niiden obsessointi yliviivaaminen listasta toimii maagisen hyvänä motivaattorina. Suunnitelmien laadinta ei tietenkään ihan vedenkestävä suunnitelma masentuneelle, jonka jaksaminen ja keskittyminen voi katketa kuin kalan lento, mutta ei mietitä sitä ja leikitään ah-niin-ihanaa positiivista ajattelua. Hautaan maton alle eiliset itkut stressistä ja ahdistuksesta jonkun koulutyön takia, koska se tulee esille kaikille muille, enkä ole tarpeeksi hyvä. Otetaan seuraava asia eteen. Lohdutan itseäni syömisten vähentämisellä ja kaikki on paremmin kuin hyvin.. Toivotaan että onnistumisten ketju jatkuu.

Saturday, May 14, 2011

With shivering hearts we wait

Perjantai 13 ja päivällä hoitokokous lääkärini (jota en ole nähnyt kuukausiin) ja sairaanhoitajani kanssa. Hirvittää, ahdistaa, mä oon vain läskeytynyt ja läskeytynyt viime näkemiltä. Pelkään ettei mua oteta vakavasti koska olen ollut tosikivareipas ja käynyt koulussa ja terapiassa. Pelkään että mua ei voi enää auttaa kun olen lihava. Häpeän ja inhoan niin hirveästi itseäni, kun annan ajatusten luvan tulla, enkä patoa niitä. Valmistauduin tapaamiseen tyhjentäytymällä ja raaputtamalla jälkiä taas itseeni. Ei se ole niin vakavaa, rumaa vain.

Kauhuskenaariot jatkuvat vain. Viikko alkoi sillä että terapeuttini ilmoitti olevansa sairaslomalla koko viikon, enkä minä tietenkään uskalla soittaa hänelle jos voin pahoin, en vaikka kuinka mua siihen kannustettaisi. Ajattelin että viikonlopun olisin turvassa, poikaystävän kainalossa, ilman mahdollisuuksia ruokahäröillä tai mädäntyä kotona. Mutta hän joutui lähtemään viikonlopuksi pois jonnekin tapahtumaan, ja ensi viikon alussa työmatkalle. Äitikin on töissä ja reissussa ensi viikon. Pala nousee kurkkuun, ikävä kalvaa ja harmittaa. Onneksi mulla on kuitenkin koulu, päivärytmi, hetkellinen turvapaikka omista nurkista ja muuta ajateltavaa.



..Kunnes kuulen ettei mulla ole lainkaan opetusta ensi viikolla. Sydäntä alkaa puristaa, ahdistus nousee alhaalta ylös kohti rintakehää, sormenpäitä ja jännittämään kyynelkanavia valmiiksi. Olen yksin koko viikon, ja olen aivan paniikissa. Juuri kun sain syömiseni tällä viikolla "haluamaani kontrolliin" niin se rakoilee pelkojen, epäilysten ja turvattomuuden alla. Löydyn uudelleen ja uudelleen pakonomaisesti tunkemassa ruokaa sisälleni, saadakseni oksentaa että päässä heittää, jalat tärisee ja kuset tulee housuun. Oh wow, how lovely. Ei läheisiä, ei koulua, ei turvallista päivärytmitystä: kaikki syitä jotka ajaa pääni ja syömisteni balanssi ja kuri päin mustinta helvettiä. Juuri kun sain kiinni siitä ettei mun tartte syödä niin paljoa..

En keksi mitään apua tilanteeseeni. Olen kauhun valtaama ajatuksesta että herään puoli viisi joka aamu kaatamaan jääkaapin sisälleni, ulos sisältäni, ja jään mätänemään likaisena kotisohvalleni, asuntoni peittyessä tahroihin, mahani turvotessa turpoamistaan kunnes tukehdun toivottomuuteen ja itsevihaani. Apua, mitä mä selviän vain itseni kanssa koko viikon? Yhtään ideoita tai ehdotuksia? Oon epätoivoinen en enää kestä yhtään ruokaa, saati itseäni..

Sunday, May 08, 2011

Kafi neuvoo: Idätys

Jostain syystä olen pitkään halunnut kirjoittaa ohjeet idätyksestä. Ihmettelen vähän itsekin että miksi, mutta oletettavasti: a) netissä ei ole liikaa hyviä & kuvallisia ohjeita idätyksestä b) se on kivaa, edullinen, helppo ja ekologinen tapa saada terveelistä ruokaa c) rakastan blogien vinkki-sivuja d) ruoka kiinnostaa aina kaikkia, ja nykypäivänä vähän liikaakin. Ja niin, kai mä myös salaa toivon että tällä lailla jokaisen sisäinen ituhippi nostaa päätään, kaikki kääntyy kasvissyöjiksi ja rakennatte kohta komposteja kerrostalonne kukkapenkkiin. Hehe.

Nyt asiaan ilman kilometriselityksiä, sillä muuten väsähdät pelkästä lukemisesta ja et taatusti kokeile. Idätykseen ei tartte mitään laitteita - ne luontaistuotesivut yms jotka niin sanovat tahtovat vain rahaasi. Tarttet tasan: kuminauhan, sideharsoa ja lasipurkin. Lasipurkin ei tartte olla mikään erikseen ostettu - erinomaisesti käy mm. pestyt makeutusaine- ja kahvipurkit. Sideharsoa saa apteekista, valitse noin ~6cm leveää ja venyvää. Hintaa välineille tulee max 2€ - kaupassa saat maksaa saman parista sadasta grammasta! Idätykseen sopivia siemeniä/papuja saa jokaisesta marketista kuivahyllystä, omat lempparini on mungpavut ja sinimalainen.


  • Laita siemeniä 0,5-1 dl purkkiin ja täytä x3 vedellä. Leikkaa harsosta sopiva pala ja kiinnitä se kumpparilla purkin suuhun, ja anna purkin seistä pimeässä yön yli. 
  • Älä kaada liotusvettä lavuaariin, sillä se on kukille erinomaista kasteluvettä. 
  • Huuhtele siemenet ja aseta purkki n. 45° astiakaappiin, että vesi valuu pois. Myös muu pimeä paikka käy, esim. komero ja tupperware lasipurkin alle - kunhan vesi pääsee valumaan pois. 
  • Huuhtele siemeniä 2-3 kertaa/pvä ja pian satosi on valmis! Mungpavulla menee ehkä ~2vrk itää, sinimalaisella yksi yö pidempään, mutta niitä tulee todella paljon (n. 0,5dl siemeniä = +4dl valmiita ituja!)
  • LISÄYS: Ota valmiit idut pois pimeästä ja aseta valoisaan paikkaan hetkeksi, jotta itusiin muodostuu lehtivihreää. Säilytä jääkaapissa.
  • Muista hygienia (kädet, purkki, vesi ja älä käytä samaa harsoa uudelleen), sillä useissa ohjeissa varoitellaan pöpöistä ja  homeesta - näitä mokia ei kyllä itselleni ole ikinä käynyt.
  • Syö leivällä/salaatissa/wokeissa/keitoissa jne.



Mung- ja sinimalainen (ja Kafin astiakaappi??!)

Idätyksessä vitamiinipitoisuudet moninkertaistuu, ne ovat ystävällisiä ruoansulatukselle koska ovat osaltaan sulaneita ja sisältävät myös lehtivihreää, mineraaleja, blaablaa ja maistuvat hyvälle. Eikä niissä ole paljoa kaloreita. Hoksottimet nyt esiin: älä heittäydy nyt siis tyhmäksi ja päätä että syöt nopeaan hautaasi asti vain ituja koska mä tässä niitä kehun. Olet sitten ruuasta friikki tai et niin iduilla voit kuitenkin täydentää ruokaympyrääsi ja tehdä kropallesi hyvää - ilman että tarttee pelätä tai stressata. ♥

Joo, lupaan ettei näitä tylsiä kodinhoito-ohjeita tule enempää. :--D 
Mutta ottamiani kökkö-valokuvia ehkä..?

PS: Ihanaa äitienpäivää! Leivoin omalleni yllätykseksi sitruuna-kookoskakkua. Lukeeko tätä moni mamma (nyt saa tunnustaa)?

Lisäys 25/10/2012: Kokeile idättää myös näitä! Mungpapu, sinimalainen (alfafa), kaikki kaappiin lorvimaan jääneet kuivat pavut (vaikkapa aduki), vehnän, tattarin ym. viljakasvien jyvät (idätettyinä gluteenittomia), parsakaalin siemenet, kokonaiset punaiset linssit. Tsekkaa ekokaupoista kokonaisia jyviä, nettikaupoista harvinaisempia siemeniä ja aasialaisista marketeista kuivapapuja.

Friday, May 06, 2011

Koulutöitä ja keittokuureja

Lyikkäri Moleskine-viholle.

Tällä ja viime viikolla olen lintsannut liikunnasta, siivoamisesta ja sosialisoinneista. Kouluun meno on päivieni selviytymiskeino numero yksi, päälimmäinen prioriteetti, ja muusta elämästä voin oikasta koulu-verukkeella (myös niinä päivinä kun olen lintsannut koulusta). Viime viikon istuin luennoilla, ja tällä viikolla tehnyt isotöisiä kuvitusharjoituksia. Oikeasti koulupäiväni ei ole mitään pitkiä, "rankkoja" ja epämielenkiintoisia. Kummallista kyllä, mutta mitä pidemmälle opinnoissa menee niin sen vähemmän istutaan tunneilla! Ala-asteella saatiin kärsiä kun ope halusi koulia koeviikkoja varten, lukiossa taas istuin lähes poikkeuksetta kahdeksasta neljään. Mutta nyt ammattikorkeakoulussa opetusta on korkeintaan kl 9.15-15, ja yleensä olen kotona vähän puolenpäivän jälkeen. Totta kai koulussa on paljon haasteita ja vastuuta, mutta opetus ei nypi samalla lailla kuin lukion ruotsintehtävät - ehkä koska olen unelma-alallani? Maybe!

Tänään oli jälleen kammoksumani kritiikkipvä (=kaikkien työt laitetaan esille ja yksitellen annetaan palautetta), jolloin yleensä olen vuoroni tullessa karannut paikalta. Käytetystä ajasta ja vaivasta huolimatta olin niin tyytymätön töihini (ylläri), ja häpesin ripustaa niitä taululle. Huono, tyylitön, teknisesti paska! En oikeasti ole mielestäni ylikriittinen vaan pidän rimani ammattitaitoisena ja realistisena. Pystyn laittaa joitain kuvia nettiin ja kestän kritiikkiä, mutta en haluaisi esitellä töitäni luokkalaisilleni tai heidän aikaansaannosten vierellä. Yllätyksekseni en silti saanut murskapalautetta tai vaivaantunutta hiljaisuutta. Olen ymmälläni. Pienet kehaisut ja kuvien rinnastus toisten aikaansaannoksiin, ja omani eivät enää näyttäneet niin extreme-huonoilta? Oooooh. Tässä kohtaa omantunnonarvoni soitti Final Fantasy-fanfaareja.  

Kotona oivalsin iloita että ylipäätään olen jaksanut käydä koulussa tänä keväänä! Viime syksynä ajatus oli vielä aika utopistinen, puhumattakaan parista viime vuodesta. Tsemppiä vielä kaikille jotka pyrkivät uuteen oppilaitokseen/duuniin tänä keväänä! Mielelläni kuulen kans joku on päässyt pääsykokeisiin tai saanut (kesä)duunia.

Sitten taas ruokapöytäkeskusteluihin. Oon jotain ahdistustani kouluruokailusta vuodattanutkin, kuinka ihmiset syövät tosi vähän, jättävät pakonomaisesti ruokaansa ja suosikkini - kommentoivat paljonko ruokaa on lautasellani: "Salaattia salaatin kanssa!" tai "Oho, mikä kasa salaattia!" Vittu se on sa-laat-ti-a, ite syöt valkosta voiklönttistä leipää! Mitä se sulle kuuluu millä mä täytän mahaani! Antakaa mun olla! Hymyilen hiljaa, jäykästi takaisin.

Nojoo, tänään eräs luokkani kaunottarista kiskoi smoothieta ruuan sijasta, ja kuten ihaniin tapoihin kuuluu - me muut kuittailtiin millä ihmeen paastolla neiti on. Heko-heko. Mutta neitokainen heti perään myönsi juuri lopettaneen parin päivän kaalikeitto-detoxinsa, se kun "puhdistaa" niin paljon. Sori, mutta tällä ruokavalistuksen trendiaikakaudella ei sairaaladieetin terveellisyydet mene läpi. Onneksi eräs goottineito kommentoi asiaa "Kaali pierettää".. ♥ Tunsin itseni salaa loukatuksi että joku muukin vinoilee ruualla. Miksi? Kellään muulla samaa? Entä, uskallatteko ikinä kommentoida takaisin jos joku huomauttelee syömisistänne? Onko sekään normaalia luontevaa käytöstä? Edes niiltä jotka eivät tiedä mahd. ruokavammailusta..

Tuesday, May 03, 2011

Boohoo poo-food

 Toinen kisuistani. Tussit, A5

En tykkää vapusta. Yleisesti ottaen on aika vähän juhlapyhiä, joista osaisin nauttia. Kaikkiin kuuluu poikkeuksetta ruoka-ruoka-ruoka ja sosiaalinen riehuminen, joka vääntää vatsani tuplaten solmuun. En osaa iloita työväenjuhlasta, juhannuksen keskiyön auringosta tai jouluntuoksusta, kun näen ne kaikki vain tekosyiksi ryypätä, sotkea, ylensyödä ja pakko-seurustella. Ei tällainen vammainen arkajalka samaan seuraan sovi. Siksi olinkin ylionnellinen kun tänä vappuna sain hypätä junaan ja karata mökille järvenrantaan, kauas pois pääkaupunkiseudun iloista. Ainoa miinus tähän rauhaani oli kun enoni soitti ja tivasi lauantai-iltana kylään, mihin reagoin taas itkupotkuraivari-kauhulla. Tuloksena paljon kiukuttelua ja 6km edestakasrämmintä jäätävän kylmässä metsässä. Brr! Mä vaan *en kestä* sosiaalisia yllätyksiä.

Sain viikolla ruokamussutukseni aika hyvin takaisin aisoihin, ihanan tutun kontrollin käsiini, mutta ne kaikki on taas kaatui mökillä Äidin kanssa. Pistelin kaksin käsin hiilareita ja valkoisia jauhoja suuhuni, vatsa on taas turvonnut ja huutaa pohjattomuutta, josta saan takuulla kärsiä viikon. En tajua kuinka silti, vaikka syön syön syön, niin pystyn riitautumaan Äidin kanssa ruokailuista. Hermostutan hänet hajalle kun "kyylään vieressä" ja puutun safkan valmistustapoihin: miksi sä kuorit kesäkurpitsat, älä täytä mun herkkusieniäni juustolla, ei en syö mitään sun öljyllä pilattuja grilliruokia, et-voi-kiristää-mua syömään tota jos en halua! En!

Päälle vielä paljon sokeritonta ketsuppia ja miljoonassa osassa syödyn rahkapurkin rippeet lojumassa jääkaapissa (no täällä en sentään punnitse ruokalusikallisiani!), ja bensaa lentää haavoihin ja kyynelkanaviin. Aamulla sain kuulla taas kuinka Äiti ei ole nukkunut yöllä suriessaan mua: "Tuleeko susta koskaan ihmistä? Saatko sä koskaan töitä? Noi sun salaattijutut on niin 2007!!!" Bohoo. Olen niin paska tytär, vaikka suuni on kaiken aikaa ammollaan. En vaan osaa, en tarpeeksi, oikein ja terrrveellisesti ja norrrrmaalisti. Adafdgfagfs. Eilen&tänään olen tunkenut naamaani kaikkea taas vain liikaa, liikaa. Vttuvttu-!
---

Tiedättekö mikä pistää sappeni kiehumaan? (Siis yllätysvierailuiden ja syömisen lisäksi..) Noh, kissanruokamainokset! En voi sille mitään, mutta ylianalysoin yleisesti ottaen mainoksia/julisteita/tv:tä: sisältöä, värimaailmaa, ohjausta, jne. Ehdottomasti ärsyynnyn kaikesta valheellisesta mainonnasta, kuten danonevanukkaiden terveellisyydestä, ja 1-sijalla on erityisesti ne kissanruoka-mainokset.

Wshitkas ! Tussit, A5.

Mainokset on luotu ihmisille, ei eläimille, joten eläintenruuasta koetetaan saada houkuttelevampaa ihmisille, koska kissa ei käy kaupassa - vielä vähemmän ostaisi jotain tölkitettyä sontaa. (Tässä välissä TV:stä tulee joku GurmeeGöld-mainos.) Säästän teitä sotapuheeltani tiivistämällä että kissojen ruokaa on hiiri: ei kastike/mousse/pathé, ei myöskään hiilihydraattipitoiset raksut tai lautasen vierelle asetellut persiljat. Tiedättekö mitä on eläinruokien mystinen "hehkutusjäännös"? Tuhkaa, poltettuja luita. Tiedätkö paljonko sheeboissanne on proteiinia? En minäkään.

Toki aina on niitä kissoja jotka on eläneet 20-v pelkällä mummon perunamuusilla, mutta in a nutshell markettien kissaraksut on samaa kuin syöttäisi ihmiselle pelkkää McDonald'sia. Syötä siis paremmin lemmikkiäsi, ja opiskele hiukan kissan (ja miksei koiran!) oikeaoppisesta ravitsemuksesta (BARF).

t. obsessioin-myös-toisten-safkoista-Kafi.