Wednesday, May 25, 2011

"There is no magic cure, no making it all go away forever"

Sain viimeksi pitkiä kommentteja, kiitos kaikille niistä. Mulle jokainen sana on arvokas, olkoon se luonteeltaan mitä vain. Mieleni tekee kirjoittaa vielä asian vierestä jotain, ihan itselleni ja vähän vastaten kommentteihin. Yleinen linjani on etten kommentoi omassa päiväkirjassani toisia (kommentoijia, muita blogeja, läheisteni asioita jne), sillä minun puolestani jokainen saa sanoa mitä haluaa, ja siihen puuttuminen ei kuulu mun asioihin.


Toivottavasti ei tule yllätystietona, että tarkoitukseni ei ole olla huomionhakuinen kusipää, joka ilkeyttään vaikeuttaa omaa ja muitten elämää. Itsesääli on aika suhteellista, sillä totta kai välillä ruikutan elämästäni, mutta en sillä tarkoita "Voivoi oon raukka ja maailma epäreilu paikka!". Nääh. Oikeasti tarkoitan joka haukkumasanaa itsestäni, sillä se on mitä todella tunnen. Riitely kanssani on yleensä aika turhaa, sillä mulle jokainen haukkumasana on vain bensaa liekkeihin.

Huomionhakuisuus on taas kaksipiippuinen käsite. Terapiassa keskustellessani kuulin ettei huomionhakuisuutta pitäisi tuomita negatiivisena asiana, sillä meistä jokainen tarvii välittämistä, muistamista, huomiota. Ilman sitä ei ihmistä "olisi". Oma tarkoitukseni ei ole ikinä ollut "näyttää maailmalle miten pahoin voin" tai saada ihmisiä passaamaan ja paijaamaan minua. Ensimmäiset kelpaamattomuuden ja ulkopuolisuuden tunteet tulee ala-asteelta, lukiosta eteenpäin olen kirjaimellisesti halunnut sulautua tapettiin, ja näin on yhä. En nauti esillä olemisesta. Koska aidosti häpeän ja inhoan itseäni, ja olen uskonut että se on aivan omaa syytäni. Karman laki?

Formspringissä tuli kysymys, että ihan kuin minulle olisi tärkeää saada olla syömishäiriöinen, ja en haluaisi parantua. Tavallaan totta, mutta tähän painotan ettei minun tarvitse *saada* mitään kun ongelmat on jo (voitte mennä jostain suomikaksneljästä etsimään niitä proana-teinejä jotka tahtoo prinsessataudin, ou jea!). Yleistäen jos on _sairas_ niin kuuluu ihan oireisiin ettei halua parantua, mutta paranemishalu ei ole sama kuin tahto olla terve tai onnellinen.

Minun on hankala puhua mistään paranemismotivaatiosta, sillä viimeisistä teinivuosista asti ihannepainoni on ollut 0kg ja kuolema kiitos perään. Sittemmin kuolemanajatukset on pompahdelleet esiin ajoittain, mutta ei ole enää ollut kiire hautaan - mutta ei varsinaisesti halua tai uskoa elää.
Yhyy oon siis lävistetty emokid, masentunut angstaaja tai syömävammanen.. no wait, niitä kaikkia. :-D Darn!

Miksi sitten käyn hoidosssa tai terapiassa jos mulle on tärkeä pitää kiinni rakkaasta sh:sta ja muista ongelmista? Koska ajattelin ettei mulla ole mitään hävittävää, jos vaikka joskus löydän toisen reitin. Kiitos nyt 2v terapiaa (olen tosi etuoikeutettu ja kiitollinen tästä!) ja miljoonan eri lääkitysvaihdon, sekä unohtamatta ihania läheisiäni, niin olen oivaltanut haluavani nähdä/kokea/iloita asioista. Osastojaksot ovat olleet sitä varten kun en ole enää pärjännyt kotona. Mutta ajoittaiset positiivisemmat päivät ja normaalipainoisuus ei tarkoita että olisin terve.

Vierastan kyllä tota terve/sairas-nimittelyä itseni kohdalla, sillä en oikeastaan "tunne" että olisin sairaus. Oireeni on arkipäivääni, ja aika dominoiva osa sitä. En siis ymmärrä miten "sairaus" ei voisi olla mulle tärkeä, sillä tämä kaikki on elämääni. Jokainen pitkään samoja kokenut varmaan ymmärtää ajatuksen turvasta, tasapainosta, kontrollista/elämänhallinnasta ja palasta omaa identiteettiä, mitä diagnoosien taakse petollisesti kätkeytyy.

Nyt olisin tosi iloinen saamaan kommentteja tähän: onko sinulle tärkeää olla syömishäiriöinen (tai masentunut/bipo/etc?) Tai vähän eri lailla muotoltoituna: onko sairaus sinulle tärkeä? Lyhyesti perustellen miksi/miksi ei? Kiitos etukäteen ♥

20 comments:

  1. Vastaan kysymykseesi.
    Ja se on vaan niin helvetillisen totta, että sairaana olo on tutun turvallista. Siinä on helppo elää, koska se on tuttua, se on sitä mitä olet ollut jo kauan. Minulle diagnosoitiin jo monia vuosia sitten depressio, joka on nykyisin diagnoosilistassani nimellä jaksoittaiset masennusjaksot. Kävin osastolla kun luisuin vakavaan masennustilaan.

    Omaan tahdon parantua. En minä tällainen tahdo olla, ei tällainen ole normaalia elämää. Itsensä viiltely ja leikkely, huonovointisuus niin fyysisesti kuin henkisesti, ahdistuneisuus.. Kaikki tällainen, kaikkea on mahdotonta edes listata. Mutta esim. nämä ovat osa lähestulkoon päivittäistä elämääni, kuten sinulla on sh'si. Se on ja on ollut jo pitkään, se on niin tuttu, että uusi asia on vaikea ottaa vastaan, koska se on tuntematonta; terveys. Mutta siihen me pyrimme kaikesta huolimatta. Odotamme vain sitä jotain ..

    ReplyDelete
  2. Luin vasta tän postauksen jälkeen ton aiemman tekstin kommentit. Vihakommentit on aina niin kivoja..........nooot. Aika harvakseltaan oot kyllä saanu niitä onneksi! Mä sain yhden vihakommentin ja pistin koko blogin tauolle, mä en tiedä mikä siinä on mutta en vaan kestä anonyymejä. Ne satuttaa.

    Mutjoo. Mulle ei oo tärkeä olla syömishäiriöinen, PAITSI joskus ahdistaa jos kuulee aiheesta puhuttavan ja puhujat ei selkeesti tajua mitään kyseisestä sairaudesta. Silloin tekisi mieli kertoa mitä kaikkea paskaa tää sisältää. Ja silloin ahdistaa kun on ollut ns. normaalin näköinen ja saa kommentteja että "no etsä kyllä näytä et sul olis mitää syömishäiriötä" .. mä en tiedä miksi se ahdistaa, silloin tulee vaan se olo että "mähän sulle vielä näytän laihtumalla taas olemattomiin..sit sä YMMÄRRÄT että mulla on syömishäiriö"

    En tiedä miksi haluan todistella mitään kellekkään. En mä ole kuitenkaan laihduttanut/oksentanut ym. huomionhakuisuuden vuoksi, vaan henkisen pahan olon. Ja jossain vaiheessa siihen jäi koukkuun, ja alkoi oireilemaan pelkästään rutiinin vuoksi. Koska se kuuluu arkeen, jokapäiväiseen elämään.

    p.s. katotaan avaanko ton blogin uudestaan lähiaikoina.... pitää yrittää siedätyshoidattaa itseään anonyymien ilkeille komsuille :--D

    tsemii ja virtuaalihali<3

    ReplyDelete
  3. On tärkeää sinällään, pelkään olla ilman syömishäiriötä, tai edes mitään vammaa koska en tiedä. Se on ollut osa minua pitkään, miten vaikeaa onkaan ajatella itseään ilman jotain vammaa?

    Olen alkanut selvitä siitä helvetistä pois, osaisin varmaan elää ahdistumatta syömistäni ja kropastani (ainakaan niin pahasti) mutta haluan väkisin ajatella vielä miten pitää laihduttaa vaikka salaa olen tyytyväinen aamulla katsoessani peiliin (paitsi joskus).

    Haluaisin päästä irti, mutta en kuitenkaan. Mitä minä olen ilman häiriötä, kuka minä olen, mihin silloin pakenen, mitä salailen?

    Sekavuus.

    ReplyDelete
  4. Eris, ymmärrän tosi hyvin noita sun sanoja, itsensä satuttamista, ja vakavaa masennusta. Samoja ollaan koettu, ja komppaan ettei siinä maailmassa todellakaan tahdo elää. Mutta itsetuhoisuuskin on sellainen oire, josta voi olla pahanolon keskellä vaikea päästää irti.

    Elisa, äh avaa takaisin! Oikeasti, sun blogisi on yksi suosikkejani ja tod tahdon tietää mitä sulle kuuluu. Laita blogisi invite only? Ole kilttikivaihana?

    En minäkään usko tarpeeseen "todistella" kellekään sairauttani, lukuunottamatta noita sun mainitsemia ikäviä kommentteja, enkä tod. oireillut huomion saamiseksi.

    Enkeli, juuri tuohon sun pointtiin yritin kysymykselläni pyrkiä. On hankala kuvitella maailmaa/elämää/tulevaisuutta kun reality on ollut pitkäaikainen sairaus. Totta kai olen pahoillani sun pahasta olosta, ja uskon ja toivon että sä tän vielä selität!

    Kummallekin vielä, tosta miten miten sairaudesta tulee osa arkea, sinällään tärkeä osa elämäää, on yhtäaikaa tuhoisaa ja vaikeasti niin irti päästettävää. Minusta ainakin on vaikea kuvitella mitään maailmaa, itseäni tai elämääni ilman kaikkea paskaa niskassani. Päivää jolloin pitäisin itsestäni, oh wow. Masennus ei yhtään helpota toivottomuutta.

    Halaukset kaikille <3

    ReplyDelete
  5. mulle oli vuosia HYVIN tärkeää olla syömishäiriöinen. se oli se, mikä minut määritti. pitkän sairastamisen jälkeen aloin toipumaan, ja painon SEKÄ käytöksen normalisoituessa huomaamatta aloin lipumaan poispäin sh-identiteetista. välillä tuntui vielä hetkittäin, että haluan tarrata siihen kiinni ja saada sen takaisin, kunnes muutamat kuolemantapaukset lopullisesti muuttivat elämäni. nykyään mulla on aika lailla hakusessa se, mitä ja kuka olen, koska sh-identiteettia mulla ei enää ole, mutta tavallaan ei ole tullut mitään tilalle. pientä päihdeongelmaa on pukannu tuohon tyhjiöön- siihen oon saanu ja haen jälleen apua. tilanne ei onneks ole aivan toivoton. terapiaa kuulemma tarvitsisin saadakseni selville mm. sen, kuka olen ja mitä kapasiteettia mulla olis, koska vielä en jaksa enkä osaa itseeni uskoa. olen päässyt myös mökkeytymään kotiini, mutta tähänkin hoidossa haetaan ratkaisuja...
    kylläpä mä aloin höpisemään. point being: tilanne on nyt se, että mulla ei ole enää sitä sh-identiteettia minkä taakse piiloutua. ajan kanssa oon siihen nyt tottunut, alussa toki tuntui helvetin pelottavalta. mutta hitaasti pelkokin on lieventynyt...
    saitkohan tästä mitään selvää. :D hope so... voimia sulle Kafi!!

    ReplyDelete
  6. Minäkään en tunne varsinaisesti olevani sairas. Syömis- ja liikkumiskäyttäytymiseni, ajatukseni sekä tekojani ohjaavat motiivit ovat varmasti muiden mielestä sairaita, mutta jotenkin... En osaa ajatella niitä niin, eritellä ajatuksia tyyliin 'sairauden ajatukset' ja 'minun oikeat ajatukseni'. Mistä sitä sairas voi olla varma onko sairas, kun 'sairaus' on kaikki mitä tietää - ei ole vertailukohtia normaaliin, ei tarkkoja muistijälkiä 'terveistä' ajoista.

    Haluaisin tavallaan olla vain normaalisti, mutta toisaalta vaalin kaikkia tapojani, tavoitteitani. Miksi minä niitä haluaisin muuttaa? Toisaalta taas en koe pitäväni siitä kiinni, koska en tiedä onko mitään sitä oikeasti olemassakaan vai onko kaikki vain minua ja tapojani toimia...

    Olen epäselvä, pahoittelen. Kysymyksesi on vaikea.

    ReplyDelete
  7. Liippasipa tosi läheltä. Oot ilmeisesti saanut aika samanlaisia kommentteja, kuin mulla pyörii päässä. Että jospa sitä onkin vain itsesäälissä rypevä huomionhakuinen ikuisuuskakara, joka tykkää syömisvammailla niin paljon, että ei koskaan "normalisoidu". Jospa onkin vain pelkuri, joka luulee haluavansa parantua, mutta ei uskalla kuvitella tulevaisuutta arkiaikuisena. Kun on kaikin puolin niin epäonnistunut.

    (Hetkinen, leimaako näitä ajatuksia joku jollekin vinoutumalle ominainen negatiivinen minäkäsitys? Kumma juttu.)

    On muuten hirmu jännä kuinka moni anonyymi kuluttaa aikaansa lukemalla sellaisia blogeja, joiden päähenkilöt eivät kehity heidän mielestään kivalla tavalla sen sijaan, että lukisivat vaikka fanfictionia. Blogihenkilöille kun ei voi huutoäänestää mieleistänsä loppua.

    Tietysti minäkin toivon, että joku päivä voit kirjoittaa, kuinka ei ahdista, vaan hymyilyttää ja jaksatuttaa ja on niin kiva kun aurinko paistaa, eikä sokerillinen ketsuppikaan ole paholaisesta, mutta en usko, että potku palleaan avittaa ahaa-elämyksen saavuttamisessa.

    Siispä lähetän ison virtuaalihalin ja toivotan jaksamista. Sinussa on ihan uskomattoman paljon sisua ja tiedän, että se vielä voittaa :)

    Siihen asti, pura ahdistusta niin paljon kuin tarvii <3

    ReplyDelete
  8. Hei Elisa, tääl on yks lisäkaipailija sun blogille! Se on ihanan suora ja kuvaava.

    ReplyDelete
  9. Hyvä kysymys. Olen ollut todellakin masentunut melkein kaksi vuotta putkeen. Ensimmäisen masennusjakson minulla oli n 5-6 vuotta sitten. Sen jälkeen on tullut masennusjaksoja ainakin kerran vuodessa. Aloitin viiltelemisen 10 vuotta sitten ja 7 vuotta sitten minulla oli ongelmia alkoholin kanssa. Olen aina itsetuhoisissa suhteissa kun olen suhteessa ja minulla on ollut syömishäiriöitä ainakin 6 vuoden aikana. Olen nyt 24.

    Silloin kun oireilin voimakkaasti kun olin 17-22 en itse tajunnut että jotain oli väärin. En omasta mielestäni ollut sairas ja oireilu oli vaan osa arkeani enkä ajatellut asiaa sen kummemmin.
    Sitten kun aloin tajuamaan että hei, jotain on vialla kaikki meni vaan pahemmaksi ja oireilin todella voimakkaasti nämä viimeiset 2 vuodet ja silloin sairaudesta muodostui ehkä jopa identiteettiä.

    Se meni niin pitkälle, että nyt kun alan vihdoin päästä jaloilleni, en tiedä mitä on normaalia minulle ja mitä on joku sairaus. Jos minulla on todella hyvä vaihe päällä minua rupee pelottaa että entä jos minulla sittenkin on kaksisuuntaista ja olen menossa hypomaniaan?
    En pysty rentoutumaan ja kaikki on vierasta enkä tunne itseäni. Parantumisvaiheen alussa olin ihan sekaisin. Sairastumisen aikana olin menettänyt kaikki tulevaisuuden haaveet, en tiennyt mitä halusin tehdä elämälläni. En tiennyt edes mitä halusin tehdä sillä hetkellä ja kaikki tuntui toivottomalta. Lähinnä halusin itseasiassa vaan nukkua pois seuraavat 15 vuodet. Kyllä se kuolemakin houkutteli.

    Kun piti irrottaa itseään sairaudeista pelotti eniten se, että olin erakoitunut lähes täysin. Olin menettänyt yhteyden lähes kaikkiin ystäviin ja perheeni oli todella uupunut ja pettynyt minuun. Koulu oli kussut minun mielestäni, olin toivoton ja paska ja musta ei olisi ikinä mihinkään. Olin luovuttaa täysin sen suhteen.
    Eli mitä minulla olisi jäljellä jos heittäisin partaterät menemään ja luopuisin laihduttamisesta? Mitä TEKEMISTÄ mulla sitten enää olisi? Iso tyhjyys vaan.

    Niin joo, silloin se sairastaminen oli iso osa identiteettiäni. Olin täysin menettänyt itseäni, kuka minä olen? Ja tiesin vaan miten oireilen. Kaikki muutkin vaan näkivät oireitani.
    Etenkin kun selvisi että minulla on persoonallisuus häiriö oli todellakin vaikeaa jotenkin erottaa mitä on minä ja minun tunteet ja mitä on joku hemmetin sairaus. Onko minulla edes oma persoonallisuus tai oireilenko vaan?

    Nyt olen onneksi saanut psykoterapiaa muutaman kuukauden aikana ja olen itse löytänyt halun elää taas, kiitos sen että olin niin pohjalla keväällä ettei ollut muuta vaihtoehtoa kuin kuolla pois tai tehdä viimeisen yrityksen saada elämä takaisin raiteilleen.
    Olen edelleenkin vähän hukassa siinä että kuka olen. Mutta kun osa oireilustani on jäänyt pois, kiitos tiukkalle terapeutilleni, niin olen taas ruvennut löytämään itseäni siinä jossain.

    Okei, sori tästä tuli pitkä romaani mutta oli vaan niin läheinen teema. Eli lyhyesti, sairaus on ollut tärkeä minulle sillä tavalla että siitä on muodostunut identiteettiäni pahmimman vaiheen aikana. Mutta onneksi ei enää ole. Vaikka edelleenkin välillä houkuttelee... :P

    ReplyDelete
  10. Vaikka on ihan hirveää myöntää, niin kyllä nämä sairaudet ovat mulle tärkeitä. Kun monien vuosien ajan on ollut masentunut ja syömishäiriöinen, niin ei oikein enää tiedä muusta. Näin on turvallista. Ei tarvitse pärjätä, eikä ottaa vastuuta.

    ReplyDelete
  11. Syömishäiriö on usein coping-keino, tapa pysyä elämässä kiinni. On vaikeaa päästää irti selviytymiskeinostaan, on vaikeaa päästää irti elämästään, varsinkin, kun tilalle ei ole näköpiirissä tulossa *mitään*.

    Sh:lle on aika ominaisia ajatukset siitä, että se oma toiminta on mielekästä, päämäärällistä ja sillä yritetään saavuttaa itselle jotain positiiviseksi koettua. Ja jos ajatusmaailma on tuo, niin silloin tuntuu epäloogiselta ja sekopäiseltä yrittää päästää irti, vaikka järki ja muu maailma sanoisi mitä. Järki ja mielisairaus on kaksi eri asiaa.

    Kaikesta tästä johtuen kyllä, sh on mulle tärkeä. Sh on mulle tärkeä, koska elämä ja onnellisuuden saavuttaminen ja itseni pelastaminen on mulle tärkeitä tavoitteita. As crazy as it sounds. (Ehkä just tän takia sitä kutsutaan psyykkiseks sairaudeks?)

    PS. Oon tosi ylpeä susta, sun rehellisyydestä ja diplomaattisesta tavastasi reagoida kommentteihin ja keskustella. Oot rakas.

    ReplyDelete
  12. No jos ihan totta puhutaan, niin sh on minulle ehkä tärkein asia maailmassa. Joo, se saattaa olla säälittävää ynnämuutasellaista, mutta jollain lailla en koe sitä itse ongelmaksi, vaikka jokainen muu ihminen maailmassa haluaisi minun olevan normaalipainoinen ja terve. No, ei kiitos minulle! Ainakin vielä nyt haluan olla kiinni siinä ja totella sitä...Ehkä joskus kyllästyn tai jotain vastaavaa, mutta en vielä.

    ReplyDelete
  13. Ei ole tärkeää olla persoonallisuushäiriöinen. Vihaan sitä kun en voi hillitä enkä hallita tunteitani niinkuin "normi"ihmiset. Ja vihaan sitä, että koen kaiken niin voimakkaasti. (esim. Lautanen rikki -> viiltelyä, maailma loppuu, pitää tappaa ittesä ja lopulta ehkä vuorokauden päästä pystyt taas olemaan "normaali").

    Ei ole myöskään tärkeää olla masentunut, muuta kuin siltä kantilta, että pahimmatkin masennusjaksot ovat helpotus tähän tunteiden pyörremyrskyyn.

    ReplyDelete
  14. "Yleistäen jos on _sairas_ niin kuuluu ihan oireisiin ettei halua parantua, mutta paranemishalu ei ole sama kuin tahto olla terve tai onnellinen."

    Tämä osui ja upposi..
    Pitkään olen mietiskellyt, että pitäisi kai hakea apua, mutta sitten se pieni ääni pään sisällä kitisee kuinka tärkeä sh minulle loppujen lopuksi on.. En tiedä uskaltaisinko hakea apua ja/tai haluaisinko parantua..
    On se vaikeaa.

    ReplyDelete
  15. Mun mielestä paranemishalu on aikalailla sama kuin tahto olla terve, mutta samalla ihmisellä voi samaan aikaan olla kaksi toisistaan niin erillistä toivetta. Minulle sairaus ei ole tärkeä sinällään, minä olisin mielelläni #normaali" mitä se ikinä onkin, että pysytisin arvostamaan kehoani, ottamaan vastaan positiivista palautetta, olemaan kuulematta ääniä ja näkemättä harhoja.
    Diagnoosit kuitenkin koen tavallaan tärkeiksi. Koen usein, että olen vain säälittävä, ja että aikuisen pitäisi osata elää iekin, että kunhan vain otan itseäni niskasta kiinni, olisi kaikki hyvin. Että mitä vähän masentaa ja joskus ehkä ahdistaa, ja vähän on itsetuhoisuutta, mutta kunhan vain päättäisi. Mutta kun niin ei ole, ja diagnoosilistalta löytyy masennuksen, ptsd:n ja persoonallisuushäiriön lisäksi psykoottinen häiriö, diagnoosit kertovat minulle siitä, että tarvitsen hoitoa johon kuulu terapian lisäksi lääkitys, etten ole terve.

    ReplyDelete
  16. Tosi pitkään mä kuvittelin, etten voi elää ilman sairauksiani (bulimia ja kakssuuntane mielialahäiriö), mutta nyt tuntuu tosi tyhmältä kaivata sairautta. Ihan kuin musta muka tulisi parempi ihminen, kun työnnän kaikki pois luotani ja yritän itsemurhaa, eihän siinä ole mitään järkeä. Kyllä ajoittain kaipaan bulimian tuomaa omaa kontrolliaan, mutta olen ylpeämpi siitä, että pystyn kontrolloimaan itse sairauksiani ja elämään miten itse tahdon :)

    ReplyDelete
  17. Mä just ymmärrän noi sun ajtukset ;o Mut sori ku en oo muistanu kommentoida, mut en oo ollu bloggeris, ku mun äiti "löys" mun blogin (lue: veli selas sivuhistorian läpi)Mut vaihdoin ossan: http://meijun-maailma.blogspot.com/ Toivottavasti jaksat käydä edes vilkasees :)

    ReplyDelete
  18. en itse osaisi paremmin sanoa, että pitää vielä lainata Pirttis:iä tässä :D :

    ""Yleistäen jos on _sairas_ niin kuuluu ihan oireisiin ettei halua parantua, mutta paranemishalu ei ole sama kuin tahto olla terve tai onnellinen."

    Tämä osui ja upposi..
    Pitkään olen mietiskellyt, että pitäisi kai hakea apua, mutta sitten se pieni ääni pään sisällä kitisee kuinka tärkeä sh minulle loppujen lopuksi on.. En tiedä uskaltaisinko hakea apua ja/tai haluaisinko parantua..
    On se vaikeaa. "

    ReplyDelete
  19. Voin ihan suoraan myöntää, että sairaudesta kiinnipitäminen on mulle tärkeää. Takana 7 vuotta anoreksiasta ahmimiseen, oksentelulla ja ilman, ja niistä viimeiset kaksi ovat olleet aika hyviä; opiskelen, käyn töissä, harrastan, olen avoliitossa ja mulla on rakkaita ystäviä - silti en ole terve. Olen ison osan ajasta hyvin lähellä onnellista, ehkä jopa onnellinen ihan oikeasti, mutta lasken kaiken syömäni kalorit ja haluan laihtua, hallitusti ja vähän vaan... Tiedän kyllä riskin tossa ajattelussa.

    Juuri sairaan statuksessa roikkuminen on ristiriitaista - tiedän, että laihtuisin todennäköisesti helpommin jos en laskisi mitä syön, koska en ajattelisi syömistä koko ajan, mutta käyttäydynkö tarpeeksi sairaasti ollakseni Virallisesti Syömishäiriöinen jos olen normaalipainossa, näennäisen onnellinen enkä laske kaloreita? Rehellisesti en muista, millaista oli ennen syömishäiriötä, joten haluan pitää kiinni sairausstatuksesta, josta on tullut osa identiteettiäni.

    ReplyDelete
  20. Luin monta fiksua ja järkikommenttia mutta sun vastaanottaminen on tosiasioiden välttelyä ja otat kaiken väärällä tavalla itseesi. Jos opettelet ensin kritiikin/kommenttien rakentavan vastaanottamisen niin sullakaan ei olisi niin vaikeaa. Muut varmaan tietävät mitä tarkoitan mutta en tiedä sinusta.

    ReplyDelete

HUOM ole kiltti ja käytä jotain nimimerkkiä anonymous-sijasta, että eri vastaajat erottuisivat. Vastaan kommentteihin tähän samaan boksiin. :) Ethän kommentoi vain mainostaaksesi omaa saittiasi. Kiits. Nyt haluan kuulla jokaisen ajatuksesi, hyvät ja pahat. Avautuminen on sallittua, ellei jopa suotavaa ♥