Tuesday, June 07, 2011

Slam your body down and wind it all around /

Viikonloppuni oli varmaan aktiivisempi kuin viime kuukausi yhteensä. Olen rätti-poikki-väsynyt ja koetan yhä palautua, koska normaalisti jaksan ehkä yhden-kahden asian/menon/tapaamisen per päivä. Hyvinä hetkinä kuvittelen niin vahvasti että jaksan ja pystyn kaikkeen, enkä ole ollenkaan sairas tai muissa ongelmisssa ongelmissa.. mutta kompastelen jokaisella askeleellani, kun henkinen kapasiteettini ei vain riitä. Välillä kokonaisvaltainen uupumus ja ahdistus veti polville ja ruville, mutta itkut ja vastoinkäymiset on niin arkipäivää, etten huomioi niitä poikkeuksina arkeeni.




Oon tässä pannut merkille, että syömiseen liittyvät rangaistushetket ovat usein sattuneet niinä aamuina, kun painoni on ollut huomattavasti edellispäivää isompi. Vaikken tapahtumahetkellä koe ajattelevani asioiden syy-seuraus -suhdetta sitten yhtään. Myös tosi aikaisin/myöhään syöminen saattaa alkaa painamaan omaatuntoa, ja siitä seuraava turvattomuus häröilemään. Tahdon niin näistä eroon, mutten yhä uskalla soittaa Terapeutilleni tai tajua napata bentsoa ajoissa.

Pari kertaa lähipäivinä oloni oli tosi sietämätön (let's not go into detail), mutta niistä huolimatta sain raahauduttua paikasta toiseen, ja vieläpä sosiaalisiin tilanteisiin. Puistossa istumista, anoppilassa käyntiä, lautapeli-iltaa, ulkona geocatchingiä, sekä yhdet villit syntymäpäiväjuhlat, jossa oikeasti jaksoin ja viihdyin! Ihan alkuillasta pikkutunneille saakka, vaikka olin cocislinjalla toisten tuhotessa 3-4 maljallista boolia. Ainoa mitä en tehnyt oli alusvaatteisilleen riisuminen, koska öö.. läskit ja arvet, mutta tanssin ja lauloin joukossa ysäribiisejä. Parasta oli etten tuntenut itseäni enää niin kamalan ulkopuoliseksi Poikkikseni kaveriporukan kanssa.. ehkä minäkin voin alkaa joitain kutsua omiksikin kavereikseni? Pikkuhiljaa?

Pahin ja syvin kolhu sattui kuitenkin samoissa synttäribileissä. Ex-kämppikseni oli myös kutsuvieraslistalla, ja vaikka olimme netissä keskustelleet erimielisyytemme ja minä pyydellyt anteeksi kaikkea käytöstäni (noh.. olin yhdessä asumisen ajan aika aivoporkkana), niin silti en olisi saanut edes kysyä 'mitä kuuluu'. Hän ei voinut edes istua samalla sohvalla kanssani, joten menin kysymään emmekö voisi olla edes puheväleissä, sillä olimme olleet lukiosta asti kavereita, enkä mielestäni ollut tappanut, valehdellut, pöllinyt tai pettänyt toista ts. tehnyt jotain anteeksiantamatonta. Plus niinä aikoina kun asuimme yhdessä olin tosi pahassa kunnossa, enkä todellakaan tarkoittanut mitään aiheuttamaani pahaa. Tuskin edes tajusin. Hän ei silti halunnut katsoa silmiin ja totesi niin kylmästi "onko hänen pakko (puhua/hengittää/katsoa samaa ilmaa kuin minä) ja eikö hän saa valita itse seuransa". Loppuvihjeen, ts. painu vittuun mun elämästä, ymmärsin sanomattakin ja vetäydyin.

Vetäydyin juhlista synttärisankarin huoneeseen, ja sain pitkästä aikaa ahdistuskohtauksen, jolloin itkua ei voinut hellitä tai kunnolla vetää henkeä. Yllätyksekseni tämä puolituttu päivänsankari tuli luokseni, sulki oven, ja lohdutti. Vaikka tiesinkin hänen jostain mt-ongelmista niin yllätyin miten hyvin hän ymmärsi pahoinvointiani, sovinnon yritystäni ja yksinäisyyttä. Lämmitti kuulla että hän ainakin on ystäväni(!?), vaikka emme kovin läheisesti toistaiseksi edes tunne.. ja sainpa häneltä yhden taikatabletin, kun omani eivät riittäneet.

Kai mun täytyy hyväksyä se että on myös ihmisiä, jotka avoimesti inhoavat minua, enkä vain kuvittele sitä. Totta kai harmittaa, mutta vastapainoksi oon tuhannesti onnellisempi niistä parista tärkeästä ihmisestä elämässäni, joiden kanssa riitoja seuraa aina sovinto. Etten ole ihan 110% yksin.

KILPAILU! Vielä huomisen ajan, piristäkää päiväni ja osallistukaa! <3

2 comments:

  1. Itelläin kesti pitkään hyväksyä se, että 98% ihmisistä jotka tapaan ei pitkää kanssani viihdy ihan jo sen takia, että olen niin "vaikea". Vaikka olen saanut vihamiehiäkin, ainakin tietoisesti yhden niin helpottaa kun jättää ne omaan arvoonsa ja keskittyy niihin ihmisiin jotka pitää minusta semmoisena kun olen.

    ReplyDelete
  2. Tashee, mulla on päässäni oletusarvona, että kaikki kohtaamani ihmiset inhoavat minua tai "eivät pidä minään". Varsinaisia vihamiehiä mulla ei muistaakseni ole ikinä ollut, joten olen hämmentynyt ja ahdistaa sen toisen ihmisen puolesta, että mitä paskaa olen tehnyt ja miksei sitä voi korjata...

    Lähitutuille olen samalla lailla "vaikea", mikä on näkyy katkaistuissa yhteydenotoissa. Sinällään ymmärrän, mutta pakostikin harmittaa.. Tuntuu vielä tosi pahalle kun joku toteaa syyn mun huonoihin ihmissuhteisiin: "No sähän OLET vaikea!"

    ReplyDelete

HUOM ole kiltti ja käytä jotain nimimerkkiä anonymous-sijasta, että eri vastaajat erottuisivat. Vastaan kommentteihin tähän samaan boksiin. :) Ethän kommentoi vain mainostaaksesi omaa saittiasi. Kiits. Nyt haluan kuulla jokaisen ajatuksesi, hyvät ja pahat. Avautuminen on sallittua, ellei jopa suotavaa ♥