Wednesday, July 27, 2011

Raging and raving

Muistan vuosia sitten lukeneeni lääkärinlausunnostani sanan "ambivalentti". En ymmärtänyt niin hienoa sanaa, enkä todellakaan miten se minuun muka liittyi. En muista silloista asianyhteyttä, mutta nykyään ajattelen sanaa aina kun heittelen ääripäistä toisiin syömisteni kanssa.

Ahdistaa, hävettää ja vituttaa. Olen niin läski, niin iso ja vammainen. Kotona punnitsen kaiken, kirjoitan ruokapäiväkirjaa, huokailen ihastuksesta jääkaappini tyhjyyttä ja turvaruokia. Rehuja, kissanruokaa, maitorahkaa. Pompin va'alla pari kertaa päivässä, ja hymyilen tyytyväisenä talvesta tippuneille kiloilleni. Ei niitä tässä makkaramuodossa muut huomaa, mutta toinen samanlainen satsi vielä ja.. Mikään ei tuu estää, vittu mähän näytän teille vielä.

Paska päivä off/ON, ja herään ennen aamuaurinkoa, haparoin jääkaapille ja mussutan tieni YLE:n uutislähetysten alkuun. Sleep, repeat. Perun asioita kakomalla ja skippaamalla loppupäivän safkat. Illalla täytyy varoa ettei asiat toistu. Mutta päätin lopettavani sessioinnit, sillä a) tartten kipeästi siihen menevät rahat b) kehoni on niin kipeänä etten saa mitään ylös.

Paskin päivä ja meen stadiin pehmismaahan tai äidille, jossa nopeat hiilihydraatit valtaavat suuni, mahani, turvotuksena koko loppu ruumiini. Vihaan itseäni, en välitä, syön itseni niin pinkeän pulleaksi että voin kotona taas palata päiväkausiksi punnitsemaan mustikoita, viilatakseni mahni pienemmäksi. Nyt ollaan tässä hiilarimodessa, hyi vittu. Olen alkanut syömään asioita, mistä olen vuodet kieltäytynyt koska ne ovat niin vaarallisia. Leipä, karjalan- ja mustikkapiirakka. Syön ne vaikka toisten puolesta. Miten mä voin olla tällainen, miten mä voin olla näin PILALLA ihmisenä? Mä haluan saada peukalon ja keskisormen päät yhteen hauikseni kohdalta, nyt mä tarttisin siihen ylimääräisen sormen.

Haistan vahingonilon ilmassa, ja toivon että lakkaisin olemasta ennen kuin painan grammankin enemmän.

11 comments:

  1. Voi ei kun harmitti tätä lukiessa, enkä osaa oikeen mitään sanoa. Pelkät syömistavat eivät tee susta "pilaantunutta ihmistä", sä olet aivan uskomaton söisit sitten minkä verran tahansa. Yritä unohtaa vaaka edes viikoksi, se ei ole sen arvoista eikä ole koskaan ollut, kyllähän sä sen tiedät.
    Voimia hirveesti!

    ReplyDelete
  2. This comment has been removed by the author.

    ReplyDelete
  3. Rakastan lukea sun tekstejä!

    ReplyDelete
  4. Olet ihana ihana ihana, miten osaatkaan aina pukea mun tunteet sanoiksi.

    ReplyDelete
  5. Se on jännää. Ite itken itteni uneen jokaikinen ilta, koska mulla peukalo tapaa keskisorven hauiksen ympärillä, enkä voi sietää sitä. Mutten osaa syödäkkään. Vittu, en osaa syödäkkään..

    ReplyDelete
  6. Tiedän tunteen/tunteet TÄYSIN. Yritä hengittää syvään ja älä ole niin ankara itsellesi! Kukaan ei myöskään varmasti ole vahingoniloinen!
    -Chrystal

    ReplyDelete
  7. Mulla on ihan samanlainen olo. Tosin oon just saanut ties monennenko kerran laihdutettua itseni (en tyytyväiseksi, mutta kuitenkin) ja nyt se syöpöttely sitten taas on lähtenyt käyntiin. Ylä- ja alamäkiä riittää. Kaikista parhain vaihtoehto molemmille olis vain hyväksyä itsensä ajattelematta niitä painolukemia. Ei se olo loppujen lopuksi miinuskiloista helpotu, vaikka hetkeksi se kai tuokin mielihyvän. Mutta sanopas se taikasana, millä se itsetunto taiotaan. :<

    ReplyDelete
  8. Haluan vain sanoa että olet ihana <3

    ReplyDelete
  9. Hei, luin sun formspring-vastauksia, ja se osastomuisto-vastaus jäi mieleen. Ahdistushan on ihan hirveää, tiedän, mutta se vessapaperi-kattolamppu-heitto oli jo niin absurdin koominen että nauratti. Kiinnostais tietää, että miten siihen reagoitiin ja otettiinko sut oikeesti tosissaan?

    Kaikkea hyvää sinne ja pärjäile!:)

    ReplyDelete
  10. Kiitos kaikille kovasti kommenteista. Helpottaa vähän oloa etten ole ihan yksin, vaikka ei tätä hirveyttä haluaisi edes pahimmalle vihamiehelle..

    Pinja, totta kai julkaisen sun kommentin. :P En mä ota itseeni, "hereille ravisteluhan" on sitä että välittää. En tahtois kuulostaa kaksinaismoralistilta, mutta tarkoitan kun sanon olevani vilpittömästi iloinen jos joku pääsee irti sh:sta tai voi muuten paremmin. Samaa on vain niin vaikea toivoa itselle? Kuin olisi hukkapala, joka ansaitsee kaiken paskansa?

    En ole aikuisiällä ollut kauheasti muuta kun ruoka/keho on vienyt suurimman osan kapasiteetista.. Olen pitkään ajatellut etten eläisi kauan, nyt kun mulla ei ole enää kiire ennen aikaiseen hautaan, niin en silti osaa haaveilla olevani oikeasti jotain. Tuntuu vielä niin kaukaiselta.. Kroonistumista en ole tullut edes ajatelleeksi.

    azur, haha toi vessapapru-kattolamppu on oikeasti totta! Otettiin se vakavasti, silloisen kakkos hoitajani kanssa ei oltu ihan samalla aaltopituudella, vaikka sarkasmiahan se vain oli. Huumorintajuni on kai jotenkin roisi? En tiedä! :D Tuskin tuo lause oli ainoa syy, mutta tosiaan "pääsin" sinä yönä Lapparista suljetulle yökylään.. Hyvin epämiellyttävä kokemus, ei kiitos ikinä uudelleen!

    ReplyDelete

HUOM ole kiltti ja käytä jotain nimimerkkiä anonymous-sijasta, että eri vastaajat erottuisivat. Vastaan kommentteihin tähän samaan boksiin. :) Ethän kommentoi vain mainostaaksesi omaa saittiasi. Kiits. Nyt haluan kuulla jokaisen ajatuksesi, hyvät ja pahat. Avautuminen on sallittua, ellei jopa suotavaa ♥