Monday, August 29, 2011

Syksy vei rakennuksilta hanslankarin


Taas päiväosastolle. Itkupotkuahdistus ja masennus painaa mieltä, sillä en tahdo mennä. En näin vitun isona, nyt Isosti Oikeasti aivan valtavana, isoimpana oliona. Päiväosastolla on kuulemma nyt jopa niin vähän potilaita, että se on väliaikaisesti yhdistetty kokovuorokautisen kanssa. Lisää pieniä potilaita, joita voin litistellä seiniin läsnäolollani. Millä mä edes rahoittaisin koko lystin? (ketään kiinnosta tilata piirrustusta?)

Paheksun myös poissaoloani koulusta, mutta vielä enemmän etten palannut kouluun kesän jälkeen laihempana, nätimpänä, vähemmän tilaavievänä. Valmiina olemaan laihana fiksu, lahjakas, ahkerasti työskentelevä, ja saada paljon ystäviä. Opettajat ovat ymmärtäväisiä (luovalla alalla hulluus ei ole originaalia tai yllättävää), mutta poissaolot ja jälkeenjääminen ei kurssilukuja kasvata. Ihan sama, en kuitenkaan kelpaa sinne..

Monesko kerta tämä edes on? En tahdo tietää, mutta kolmas (3.) näin vuoden sisään.. Adsdsfd se on paljon!? Absurdia ja pelottavaa. Eikä 2 viikon jaksolla edes voi tulla mitän läpimurtoa, vuorenvarmuutta etten enää ikinä uudelleen tuonne joutuisi.. Muttei lääkäri tätä ehdottaisi, ellei tarkoittaisi mun varmasti tarvitsevan tätä (intin ja kysyin). Silmät kostuvat katkerasta totuudesta etten hallitse syömisiäni ja pärjää itsekseni. Siis.. menen, I guess?

Sunday, August 21, 2011

You're in then you're out/ You're up then you're down

Lyijäriluonnos valokuvasta

Elokuun puoliväli ja koulut on alkaneet. Ahdistaa, en halua olla paikalla näin isona. Minun piti kesällä sparrata, tiputtaa pois 8-10 kg, ja yhdessä välissä laihduinkin, enkä jäänyt monen kilon päähän tavoitteestani. Huokuin ylpeyttä ja itsekuria, kaiken piti mennä oikeen kun olen laiha. Sitten tuli ahdistus, mökkiviikonloput, ja kohtuuton mussutus ja oksentelu. Tunnen luokkatovereiden halveksivat vilkaisut ihollani kuin polttomerkinnät. Sika sikasika!

Pahanolon iskiessä koen ettei muu auta kuin itsensä rankaiseminen, ja kaikista ällöin ja repivin keksimäni keino olisi sessiointi. Mistään ei tule pahempaa katumusta ja itseinhoa. Antaa mennä kun kaikki on jo pilalla, fillarilla kauppaan ja takas, ehkä saisin mahani samalla tyhjäksi edellisistä ruuista? En saa. Toistuva oksentelu vieläpä turvottaa, ja tosi turvonneena koko homma kusee kintuille. Normaalisti kaupassa kaikki ahmimisruuat pelottaa tai ei käy edes mielessän. Deletointitarve ei ikinä laukea kaupassa, en koe kiusausta leipähyllyllä tms. Itseasiassa on parempi ettei poistettavat ruuat ole herkkujani, kunhan on halpaa. Mutta anivarhain tai iltamyöhään tunnen tehneeni jotain kiellettyä, epäonnistuneeni, ja ajatukset pakottaa toimimaan itseäni vastaan. Kaupan kautta, jääkööt muut asiat väliin.

Kesän alussa peruin päiväosastolle menon, sillä koin sen turhaksi. Olen perunut perumistani sairaanhoitaja-aikoja, koska olen hävennyt läskejäni ja pelännyt punnituksia. Sairaanhoitajakin siristää ivallisesti silmiään, ja salaa nauraa mulle ja kuperkeikkaa heittäneelle laihdutukselleni. Alan pelätä etten pian jaksa ilman apua. Olisiko sittenkin pitänyt mennä tsekkauskäynnille aiemmin, vaikka en koe saman jaarittelun parantavan oloani? Olisiko asiani voineet olla nyt jo paremmin? Ensi viikolla on pakko mennä, alkaisipa terapianikin vihdoin..

Epäilen pystynkö kertomaan pahasta olostani, puristamaan suurta kukkivaa saastapalloani. Hyvinä hetkinä torjun mielestäni kaikki mokaukset, apukeinoni parempaan itsekontrolliin toimii, ja leijaillen utopiassa ettei virheet enää toistu. Mutta enimmäkseen vain masentaa, ja pahimman tapahtuessa pelkään etten enää hallitse itseäni, en vaikka minähän se tiedostaen päätän satuttaa itseäni. Tuntuu vaan ettei päätöstä tee minä, en omasta tahdostani tai toisten käskystä, oli kyse deletoinnista tai syömättömyydestä. En vain osaa, vieläkään.

Monday, August 15, 2011

"Te kaikki ympärilläni olette ruokavammasii!"

Järkeilystä huolimatta en aina vaan tajua normaaleja ihmisiä. Ahdistun kun seurani alkaa iltapäivällä perustella nälkäänsä "En ole syönyt tänään mitään". Minäpäs olen, en ole ikinä paastonnut, ja tunnen huonommuuden pallon painavan kurkkuani. Tälläinen syömätön tavis voi silti olla popsinut leipää, jugurttia, karkkia, croissanttia, hedelmiä, mitä tahansa nyrkin kokoista tai pienempää. Excuse me, sittenhän olet syönyt!? Ei oo loogista! Jos ei ole syönyt niin sitten ei todellakaan ole! Ei lainkaan! Syömättömyys on sama kuin 0 kcal. Kokemustasolla ajatusmallini ei muutu, vaikka pitkän havainnoinnin & järkeilyni tuloksena: 'ei syönyt mitään' = 'ei [vielä] syönyt lämmintä/kunnon ateriaa'. Eli aina kun muut eivät ole syöneet 'mitään' koetan pitää turpani kiinni etten pikkutarkasti luetteloi jokaista grammaa jugurttia, porkkanaa, torin maistiaismansikkaa ja hypoteettista kahvimaitoa. Jos siis käyttäisin maitoa, hyvin olennaista korostaa. ;--)


Muuten en hätäänny toisten niukemmasta huomiosta omaan kroppaan/ruokaa/epäonnistumiin, päinvastoin. Enemmän saan slaageja jos terveet tuttuni hössöttävät suu vaahdossa yllä mainituista aiheista. Säästän jääkaapissani kananmunia siltä varalta jos joku vielä tulee raportoimaan mulle karppauksesta in detail. Karppikarppi karppiii, voin ja pekonin nimeen aamen! Huh. Tiedän tuttavapiiristäni tarpeeksi karppaajia pieneksi pakanaseurakunnaksi. Ne trendikkäät pinaattipirtelöt ja raakasuklaat vois myös kaikki pitää omana tietonaan. Joku päivä vielä hajoan ja avaudun kaikesta bullshitistä paasto/raw/super food valistuksessa. Mistä lähtien treenaaminen on kans joku partiomerkin arvoinen juttu, jota täytyy jakaa sos.median statuspäivityksissä? Siksi koska liikunta on kivaa ja tulee hyvä olo? Epäilen. Ne tahtoo mut vertaamaan kuinka laiska ja läski olen. Entä miksi muotibloggareiden pitää valokuvata jokaikinen puputtamansa lounassalaatti? Sekä kotona leivotut ihqusöpöt pellilliset cup cakeja.. leipomusten syömistä ei kuitenkaan ikinä kehdata dokumentoida.

Kävin sukulaisellani kylässä, ja hän välttämättä halusi nauttia ostamaansa vadelma&macadamia -jäätelöä kanssani. Ei ole harvinaista jos tarjoaja kiljuu "Ei kun anna mulle se pienempi!", se on tätä pula-ajan suomalaista kohteliaisuutta, mutta en ollut uskoa kun sukulaiseni intti munkin ehdotonta pakkoa ottaa - koska yksin ei vaan voi. WTF, she knows!? Ei tietenkään voi herkutella seurassa jos muut eivät tee samoin! Kaikkia kiinnostaa yksin syöty pulla, koska olet niin läskiahnerohmukakka.

Onneksi olen yrittänyt päästä tuosta neuroosistani eroon, ja uskallan ostaa leffateatterissa pehmiksen vaikkei Poikaystävä tekisi perässä. Mutta että sukulaiseni noudattaa samaa.. logiikkareksiaa? Niin tiukasti että empiessäni pakastinovi vaan paukkui. Lopulta istuttuamme alas lasimaljat kädessä, hän alkoi toistamaan: "Eikö ole hyvää? Minä niin EN PIDÄ jäätelöstä!" Repeat x 3 ... Miksi sitten oli niin tärkeää ottaa yhdessä! Arrgh! Ehkä pitäisi iloita voivani käydä sukuloimassa, jossa pätee sama logiikka, kaikki on ehdottomasti rasvatonta ja Hermesetas-purkki vahtii pöydällä.
To me, it's just weird..


(Huom!! Nyt ei saa ottaa karppi/raw/etc angstejani henkilökohtaisesti! Marinani on kohdistettu yleiseen ilmapiiriin, kahvipöydän keskusteluun ja mediaan, ei teihin. Anteeksi myös huonoa kielioppiani.. väsyttää)
Otsikko on toisen perheenjäseneni vakiofraaseja, ja kohdistuu löyhästi samaan aiheeseen.
EDIT: Postaus no. 444!

Friday, August 12, 2011

Taste of my life - vomit!


Guess what? Paska päivä, katkeamaton henkilökohtainen helvetti off/ON. En voinut päivittää aiemmin, mulla ei ole ollut mitään lisättävää. Edellisen viestini parasta ennen-päivä on voimassa. Enkä ole vaan jaksanut. Ei keksi ääntä päästä pahoinvointiani sanoiksi, ei voimia nousta syvyydestä, jossa ruoka on saatana ja minä sen pirullinen orja.

Kävelen kotiin kauppakassien kanssa katsellen asfalttia ja puita, pitäis blogata, mutta ei vaan pysty. En katsomaan itseään peiliin. Vieressä on uusia omakotitaloja, kivoilla terasseilla, petunia-amppeleilla ja aidatuilla pihoilla. Vieressä kasvaa lapsiperheiden idylli, taloissa jotka vielä talvella olivat keskeneräisiä ja asumattomia. Aidat kasvaa vieressä kun pääsen kotiin, rumaan elementtirakennukseen, piha ripoteltu tupakantumpeilla ja ikkunat vuorattu Iron Maiden-kuvilla. Niitten lapsiperheiden aidat on tarpeen, olispa mullakin muurit rumaa maailmaa vastaan.. Mutta suojelisko esteet itseltäni? Siltä etten puolipukeissa polkisi ostamaan sessiointisafkani, ja juoksisi kotiin portaita niin lujaa ettei jäätelö sulaa.


Odotan että aamutv alkaa, kahvit lojuu tuntikausia pannussa. Se naksuu välillä. Mukavaa että minulla on seuraa. Yes, I'm losing it. Syön, löhöön ja nukun koiranunta. Oon syönyt liikaa, pilannut itseni, tehnyt jotain peruuttamatonta, tuhonnut kaiken! Kaiken! Kaikki on tuhoon tuomittu. Saatana pakottaa sovittaan syntejä, huijaa syvemmälle lankeamukseen. Ei auta kuin ahmia, (yrittää) oksentaa ja käpertyä takaisin. Lukea kirjaa ja hoitaa kissoja. Pullistelen mahaani peilin edessä, oon pilalla enkä saata mennä toisten silmien eteen. Ikävöin Poikkistani. Kaverit, bileet, polikäynnit, anteeksi muttei mua saa nyt nähdä. Anteeksi. Anteeksi sekavat tekstinikin.

Olen päivän vapaa ja oon kuin ongelmia ei olisikaan. - Ai muka söisin TOTA?? En mitenkään voisi syödä NOIN PALJON! Excuuuuse me, menen tästä takaisin punnitsemaan maitorahkaa ja syömään salaattiani syömäpuikoilla (oi kyllä).

Kunnes se taas käy - eikä kun siis käyn. Tapahdun. Pilaannun. Huomasithan otsikon? Yritän mutten tiedä miten pystyn tästä pois. Masentaa aina vain enemmän, ja mua on vaan enemmän ja enemmän. Ei toi olio voi olla minä, ei tolla mahalla, ei tolla painolla. Eitoioleminäeioleeiole!! Miksi näin tapahtuu? Maailma on kääntynyt ympäri ja en kestä tätä enempää. Toi en ole minä. Parantuuko pintahaavat nopeammin Bepantenilla? Sain tänään tietää terapian jatkuvan vasta syyskuussa.. Silloin vasta?! Iloinen alkukesä tarvitsematta ahdistuslääkkeitä ja laskevalla painolla tuntuu niin kaukaiselta.. Haluan vain lopettaa, en kaipaa itseäni enempää.

Mitä teille kuuluu?