Wednesday, September 28, 2011

Jokatoinen päivä

..On katatoniapäivä. En ole viitsinyt blogata, koska ei yksinkertaisesti tapahdu mitään.

Herään ja nousen tuhat kertaa, mutta en oikeasti tahdo olla valveilla. En tiedä onko lääkityksellä pientä osaa väsymykseeni, sillä aika monena päivänä olen liian "väsynyt" ottaakseni edes lääkkeitä. Dumppaan ahdistusta ruualla, mutta en ole sentään niin villisti oksennellut kuin ennen päivistä (jotain hyvää?). Se iso painomäärä joka tipahti eron sattuessa hiipi takaisin, of course. Niissä samoissa lukemissa digitaalinumerot pysyttelee, ehkä valas on ominaispainoni, mutta en halua uskoa tai hyväksyä. Se on näin iso vain koska en ole liikkunut, en ole syönyt säännöllisesti, olen turvonnut, olen pilalla. Näköjään kun mun elämässä ei ole mitään, voin sentään tarkkailla painoani, oh well.


Kiloista viis, pakollinen syömishäiriöpuhe pois, mun elämässä ei ole tapahdu mitään. Murhaava ikävä murtaa jos ajattelen mitään. Mitään ei voi tehdä ilman että muistuttaa yhteisistä asioista. Jätän näkemättä yhteisiä kavereita, mä oon se joka uhrautuu ettei tulisi kiusallisia yhteentörmäyksiä. Passiivipaska. Mitä ruokaa syön, mitä päälleni puen, televisiota katson, pelejä ajattelen, kaupungilla kuljen, kahvikuppia käytän, kissaa silitän.... kaikissa vihlaisee muistot ja ikävä, kuin ajatukseni katkaisisi partaterän viilto ranteeseeni. Jos ajattelen näitä niin itku murtuu padostani läpi, yksinäisyys ja kaipuu täyttää sisälmykseni. Mussa on Hänen tekemä tyhjä paikka, eikä sitä korjaa mikään. Olen saanut seuraa vellomiseeni, mutta se ei ole sama.

Yhdessä sovitut, puhtaaksi puhutut ja selvitetyt asiat, itkut ja halaukset, ystävyyslupaukset. Hänen aloite, mutta yhdessä päätetty. Ei lohduta, bullshit. Entäs jossittelu kiusaa mieltäni silti.  Jos olisin ollut erilainen, parempi, aktiivisempi, kelpaavampi, sopivampi, riittävämpi. Jotain edes.. Ajatteleekohan edes minua? Muistaako yöelämän ja kavereittensa kanssa riehunnan, pusuttelun keskeltä..?

Makaan, kiemurtelen sohvalla, teen siihen pesän. Kissat koettaa lohduttaa, toinen kääriytyy sohvalle viereeni, toinen saa hepulin kun itken lattialla tai viillän itseäni. Elukat myötäelää paremmin kuin ihmiset, heidän tylsät letkautukset ja lohdutukset, mutta sekään ei ole sama. En halua päivänvaloon, menen siitä pilalle. Älkää vaatiko multa mitään, menkää POIS! Pistän puhelimen äänettömälle, en vastaa vaikka ystäväni tyrkyttää hanakammin seuraansa kuin ennen, ja soittaa kiusallisen kauan. En lue viestejä, katso puheluita, jaksaa vastata maileihin (anteeksi), jos ignooraan tarkistamatta niin en loukkaa muita.. muka. Voin rehellisesti sanoa etten ole nähnyt. Tiskivuori, panaanikärpäset ja pölypallot valtaa asunnon, ihan sama. Maailmalta suojeleva villavilttini alkaa haiskahtaa, haen sängystä untuvapeittoni ja kääriydyn takaisin piiloon. Suihku, hampaat, lääkkeet, whatever. Kun ajattelen mitään niin itseinho viiltää samalla lailla kun ikävä, ja tiedättekin ehkä mihin mieluummin viiltoni puran jos vain saisin...


..Ja tulee päivä kun puhtaudenkaipuu kiskoo pystyyn. ("Tää on muuten eka päivä tällä viikolla kun kävin suihkussa" "..Kiitti että kerroit... meen täst kauemmaks!") Suorituspäivä! Äkkiä asunto kiiltää jälleen: on tiskattu, imuroitu, järjestetty ja pesty lattiat. Istun koulussa pukeutuneena ja pakkeloituna, kirjoitan sivukaupalla muistiinpanoja, olen tuntiaktiivinen (anteeksipyytäen mielessä äänekkyytäni, tilanvientieäni), vedän Temestani ja sinnittelen koululounaalla, piirrän ja opiskelen lisää ajankuluksi. Kulissit hyllä, hymy päällä, kynä käy ja nautin suorittamisestani. Totta vitussa suoritan. Olen on tai OFF, henkilökohtainen helvetti tai hikipinko päällä/pois. Ruotsintehtävät ja lauantaipäivä, mikä utopinen yhdistelmä. Sitten jokin taas muistuttaa, kauhu valtaa mieleni ja äkkiä vedänkin paniikkikohtauksen koulussa hyperventilaatioineen..

Mikähän päivä on huomenna päällä?
PS: Kiitos kaikille, ihanat, kommenteista & muistamisesta. <3 Luen ja huomioin tärkeänä jokaisen, en vaan ole nyt pystynyt vastailemaan kummemmin.. ehkä vähän myöhemmin. Kiitos kovasti.

Thursday, September 22, 2011

Kuulakärkikynäsydän

Ruokalassa. Ryysis, osa safkasta/aterimista aina loppu, metrittäin kassajonoja, odottelua, ja istumapaikan harontaa ihmismassasta. Leipääkin pitäisi vielä noutaa. Kuinka luokkani voi haluta tunnin jatkuvan 30min kuluttua?

Jengi mättää lounaansa, tai sen määrän mitä eivät jätä (tarkoituksellisesti) syömättä. Jokaisen pitää olla sankari ja näyttää miten mahaan ei vaan mahdu sitä 1/2 pottua/2rkl salaattia/3cm kalapuikkoa. Mukavat luokkatoverini kailottavat melun yli, lähes huutaen vastapäätä istuvalle, siinä samalla "ohosori osuinko suhun"-tuuppaus tuntuu kuin lattialle taklaukselta, tahallisesti henkilökohtaisen tilani rikkomiselta. On kamalaa. Kuin istuisi Auswitchin kaasukammiossa, väenpaljouden onnellisen tietämättöminä ympärillä leijuvasta kuolemasta.

(piirsin tunnilla.. klikkaa paremman kokoiseksi) 

Puoli tuntia aiemmin Eksältä tekstari. Ahdistus, ihmismassat, lautaset, tekstari ja alitajunta, kaikki vyöryy päälle. Ne uhkaa mun koskemattomuutta, ne tönii ja haluaa pahoinpidellä vyörymällä niskaani. Suuttumus ja itsesuojeluvaisto vihlaisee, tahtoisin  heittää tarjottimeni ilmaan, kaataa keiton maahan ja iskeä vesimukini seinään. Painukaa vittuun, en kestä teitä enkä taatusti itseäni tässä ja nyt! Ei sentään, poistun mahdollisimman vähäeleisesti alettuani kyynelehtiä pöydännurkassa

Ahdistus ja pelko leviää jäseniin. En saa enää hillittyä itkuani, kätkettyä äänekästä nyyhkytystäni, joten hoipun hyperventiloiden kohti käytävän perällä olevaa säilytystilaailaa/vessaa. Istuttuani alas itseinho käy läpi ahdistukseni ja ikäväni. Päästyäni piiloon piiloon eka rakentava ratkaisu ajatuksissani on partaterä, mä tarvin terän nyt, ja kuinka saisin käsivarteni jälleen punaisiksi. Ikävöin entistä rakastani. Itken ja ikävöin ja suren ja inhoan itseäni. Mulla on vaan niin helvetin paha olo.

Itken itken itken kunnes räkä ja maskara valuu kyynelten mukana, mustina raitoina alas kohti leukaani.

Sunday, September 18, 2011

It's final.

Anteeksi etten pysty juuri nyt päivittämään. En pysty puhumaan tai kirjoittamaan selkeämmin. Sanani eivät yksinkertaisesti riitä tähän..

Olen vain niin järjettömän surullinen, että en jaksa muuta kuin eristäytyä ja maata kotona paikoillani. Ahdistus painaa keuhkoja kasaan, silmiä kirvelee itkusta ja väsymyksestä, yöisin uni ei tule, ja herään epäinhimillisen usein ja aikaisin. Juuri nyt kaipaisin viiltelyä, mutta puolentoista viikon takaiset haavat irvistävät ilkeästi ja ennätyksleveästi. Käsitellä tunteeni kehollani.

Olen niin käsittämättömän tyhjä sisältäni.

Olen jätetty. Eikä ole mitään paikkaamaan yli 3 1/2 vuoden muodostamaa aukkoa aukkoa sielussani. Hiljalleen tunteet alkavat tulla pintaan, vallinnut katatonia rakoilee itkuksi ja hysteriaksi.

Kamala ikävä.

Tuesday, September 06, 2011

it's something i must live with every day
and all the pain i put you through
that's why i need you to hear


i found a reason for me
to change who i used to be

a reason to start over new
and the reason is you

Sunday, September 04, 2011

Pedon luvut


Note to self: Tuhdintamalla turva-annosta x grammalla napostelutarve ja santsaus vähenee. Ei pidä myöntää. Vaikea. Kumpi?

Nämä vuodet kun olen punninnut safkojani (huomaa kun, sessioidessa ei todellakaan ole voimassa), en ole ikinä ikinä kasvattanut annoksiani. Nyt en tarkoita keiton tilavuuden kasvattamista vedellä tai muita puolikaloritomia laimenna+lisää kikkailua, vaan x grammaa 'oikeaa ruokaa'. Ärsyttävä metafora! "Syö jotain oikeeta, äläkä kittaa mehukeittoa!", "Ota kerralla enemmän niin ei tarvitse uudelleen", paskaa! Epämuodikkaasti valitsen enemmän kevyttä mahantäytettä kuin pienen palan suklaata. Punnitut määrät on tärkeitä, absoluuttisia, vaikka en olekaan absoluuttinen juuri mistään. Eri merkkisissä raejuustoissa on 5kcal ja 3g P eroja per 100g, mutta minulle proteiinilähteen annoskoko on grammalleen sama. Omenan painon osaan sanoa käsituntumalla.

Sairaalassakin ruokaa otettiin (jos sai ottaa itse) millin tarkasti. Tavallisesti maitolasin piripinnasta tuli erimielisyyksiä, ja helvetti saattoi revetä jos oli enemmän kuin vierustoverilla. Kotonakaan rajat eivät ole mun hallinnassa, astioiden ylle tulee näkymätön seinä, kun x grammaa näkyy digitaalinäytöltä. Grammat on yhtä kuin vakio. Äh, en osaa edes selittää! Se vain menee niin. Hoitajat käskee ottamaan muussia ja kastiketta yhtäaikaa haarukkaan, ne ei tajua että se kuuluu mennä yksi kerrallaan, järjestyksessä ja oikean kokoisina paloina. Kurkku ja mustikat aina ensin, koska sekin menee niin.

En ole neuroottinen tai OCD, mutta tärkeilen. Ja olen ylpeä perintöaterimistani. Taviksillakin on suosikkikahvimukit ja omat lautaset eri tarkoituksille. Kuten tietty lusikka ja kulho marjarahkalle, mutta toiset pelkälle rahkalle. Kolmas kulho jäätelölle, paitsi kevytversiolle, mutta sama lusikka kuin edellä. Lista jatkuu... Itsestäänselvyyksiä, mitä ongelmaa siitä on? (Tiskiä, mutta vain vähän.) Miksi edes miettiä poikkeuksia.. turhaan kiusata ja pelotella itseäni.