Wednesday, September 28, 2011

Jokatoinen päivä

..On katatoniapäivä. En ole viitsinyt blogata, koska ei yksinkertaisesti tapahdu mitään.

Herään ja nousen tuhat kertaa, mutta en oikeasti tahdo olla valveilla. En tiedä onko lääkityksellä pientä osaa väsymykseeni, sillä aika monena päivänä olen liian "väsynyt" ottaakseni edes lääkkeitä. Dumppaan ahdistusta ruualla, mutta en ole sentään niin villisti oksennellut kuin ennen päivistä (jotain hyvää?). Se iso painomäärä joka tipahti eron sattuessa hiipi takaisin, of course. Niissä samoissa lukemissa digitaalinumerot pysyttelee, ehkä valas on ominaispainoni, mutta en halua uskoa tai hyväksyä. Se on näin iso vain koska en ole liikkunut, en ole syönyt säännöllisesti, olen turvonnut, olen pilalla. Näköjään kun mun elämässä ei ole mitään, voin sentään tarkkailla painoani, oh well.


Kiloista viis, pakollinen syömishäiriöpuhe pois, mun elämässä ei ole tapahdu mitään. Murhaava ikävä murtaa jos ajattelen mitään. Mitään ei voi tehdä ilman että muistuttaa yhteisistä asioista. Jätän näkemättä yhteisiä kavereita, mä oon se joka uhrautuu ettei tulisi kiusallisia yhteentörmäyksiä. Passiivipaska. Mitä ruokaa syön, mitä päälleni puen, televisiota katson, pelejä ajattelen, kaupungilla kuljen, kahvikuppia käytän, kissaa silitän.... kaikissa vihlaisee muistot ja ikävä, kuin ajatukseni katkaisisi partaterän viilto ranteeseeni. Jos ajattelen näitä niin itku murtuu padostani läpi, yksinäisyys ja kaipuu täyttää sisälmykseni. Mussa on Hänen tekemä tyhjä paikka, eikä sitä korjaa mikään. Olen saanut seuraa vellomiseeni, mutta se ei ole sama.

Yhdessä sovitut, puhtaaksi puhutut ja selvitetyt asiat, itkut ja halaukset, ystävyyslupaukset. Hänen aloite, mutta yhdessä päätetty. Ei lohduta, bullshit. Entäs jossittelu kiusaa mieltäni silti.  Jos olisin ollut erilainen, parempi, aktiivisempi, kelpaavampi, sopivampi, riittävämpi. Jotain edes.. Ajatteleekohan edes minua? Muistaako yöelämän ja kavereittensa kanssa riehunnan, pusuttelun keskeltä..?

Makaan, kiemurtelen sohvalla, teen siihen pesän. Kissat koettaa lohduttaa, toinen kääriytyy sohvalle viereeni, toinen saa hepulin kun itken lattialla tai viillän itseäni. Elukat myötäelää paremmin kuin ihmiset, heidän tylsät letkautukset ja lohdutukset, mutta sekään ei ole sama. En halua päivänvaloon, menen siitä pilalle. Älkää vaatiko multa mitään, menkää POIS! Pistän puhelimen äänettömälle, en vastaa vaikka ystäväni tyrkyttää hanakammin seuraansa kuin ennen, ja soittaa kiusallisen kauan. En lue viestejä, katso puheluita, jaksaa vastata maileihin (anteeksi), jos ignooraan tarkistamatta niin en loukkaa muita.. muka. Voin rehellisesti sanoa etten ole nähnyt. Tiskivuori, panaanikärpäset ja pölypallot valtaa asunnon, ihan sama. Maailmalta suojeleva villavilttini alkaa haiskahtaa, haen sängystä untuvapeittoni ja kääriydyn takaisin piiloon. Suihku, hampaat, lääkkeet, whatever. Kun ajattelen mitään niin itseinho viiltää samalla lailla kun ikävä, ja tiedättekin ehkä mihin mieluummin viiltoni puran jos vain saisin...


..Ja tulee päivä kun puhtaudenkaipuu kiskoo pystyyn. ("Tää on muuten eka päivä tällä viikolla kun kävin suihkussa" "..Kiitti että kerroit... meen täst kauemmaks!") Suorituspäivä! Äkkiä asunto kiiltää jälleen: on tiskattu, imuroitu, järjestetty ja pesty lattiat. Istun koulussa pukeutuneena ja pakkeloituna, kirjoitan sivukaupalla muistiinpanoja, olen tuntiaktiivinen (anteeksipyytäen mielessä äänekkyytäni, tilanvientieäni), vedän Temestani ja sinnittelen koululounaalla, piirrän ja opiskelen lisää ajankuluksi. Kulissit hyllä, hymy päällä, kynä käy ja nautin suorittamisestani. Totta vitussa suoritan. Olen on tai OFF, henkilökohtainen helvetti tai hikipinko päällä/pois. Ruotsintehtävät ja lauantaipäivä, mikä utopinen yhdistelmä. Sitten jokin taas muistuttaa, kauhu valtaa mieleni ja äkkiä vedänkin paniikkikohtauksen koulussa hyperventilaatioineen..

Mikähän päivä on huomenna päällä?
PS: Kiitos kaikille, ihanat, kommenteista & muistamisesta. <3 Luen ja huomioin tärkeänä jokaisen, en vaan ole nyt pystynyt vastailemaan kummemmin.. ehkä vähän myöhemmin. Kiitos kovasti.

4 comments:

  1. Älä satuta itseäsi. Lupaan että joskus tuntuu vielä paremmalta.

    ReplyDelete
  2. Mulla on ollut niin samanlaiset fiilikset viime viikkoina. Oon vaan joko maannut sängyssä/sohvalla masennuksen itkupuuskissa päivä tai sitten yhtäkkiä saan tsemppauskohtauksia ja oon siivonnut ja saanutkin käytyä koulussa. Toivottavasti tänään menee hyvin :)

    ReplyDelete
  3. Saanko kysyä että miksi teillä meni poikkiksesi kanssa poikki? Löysikö hän uuden? Mua pelottaa, että meille tulee ero jossain vaiheessa mun poikaystävän kanssa. Kuka vittu jaksaa kattoa tällasta, makaan vaan sängyssä enkä jaksa edes suihkuun ja kaiken lisäksi jääkaappia tyhjennän mutten täytä. Kamalaa satuttaa toista, mutta satutan ehkä enemmän itseäni tässä..

    ReplyDelete
  4. Anonyymi, ei en ole pokannut uutta. Enkä kauheasti tahtoisi ratkoa syitä eroon, sillä todellisuus muuttuu joka päivä, mutta siihen liittyi paljon ahdistus silloisesta nykytilanteesta: olin kipeä vuosikausia, en jaksanut lähteä mihinkään, Poikakaverini ahdistunut avuttomuudestaan tilanteessa, ja tahtoi kuitenkin mennä vapaasti ja nähdä kavereitaan.

    Mä toivon että sä pystyt olemaan rehellinen poikakaverisi kanssa, ja keskustelemaan niistä kipeistä ja sairaistakin ajatuksista. Siitä toisen välittämisestä ja läheisyydestä voi saada kummaa voimaa ja motivaatiota. Haleja ja kaikkea hyvää sinne!

    ReplyDelete

HUOM ole kiltti ja käytä jotain nimimerkkiä anonymous-sijasta, että eri vastaajat erottuisivat. Vastaan kommentteihin tähän samaan boksiin. :) Ethän kommentoi vain mainostaaksesi omaa saittiasi. Kiits. Nyt haluan kuulla jokaisen ajatuksesi, hyvät ja pahat. Avautuminen on sallittua, ellei jopa suotavaa ♥