Sunday, October 30, 2011

Kumpa joskus elämä ei olisi ehdotonta

Pari viime lekurikäyntiäni on olleet kiusallisia.. aina ne ehkä on, mutta nyt erityisesti. Yleisesti ottaen inhoan hoitokokouksia ja lääkärikäyntejä, sillä häpeän hirveästi itseäni ja emmin sanomisiani. En ikinä pysty katsomaan silmiin, vaan katseeni hapuilee lattiaruuduissa tai nojatuolitekstiileissä. Nykyään sairaalassa ei edes kätellä niin vältän silloinkin silmiin vilkuilun. Anteeksipyydän myös mielessäni etten ole enää se pieni anoreksia-Kafi, vaan iso nykyminä. Ihan kun mua ei tarvitsisi enää tavata tai tuhlata aikaa säälittävien vaivojeni kartoittamiseen.. No tartteeko?

Tiedän että tuo ajatustapa on myrkyllinen ja väärin, sillä sairaalassa on pakollinen trendi voivotella ääneen omaa arvottomuuttaan hoitoon koska on: a) liian läski b) vie hoitopaikan toiselta c) tuolla ulkona on vielä laihempia!!1 En tiedä ajattelevatko kanssapotilaat lainkaan noita värssyjä hokiessaan miltä "isommista" tai normaalipainoisista häiriöisistä tuntuu? Oman itsensä äänekäs lyttäily voi olla toisille lyönti naamaan tai kuin epäsuora kehoitus painua vittuun = "Mitä vittua mä täällä teen jos noikaan ei kelpaa hoitoon?", ja ketjureaktio on valmis. Tiedän miltä tuntuu kun ei pidä itseään ihmisarvoisena, mutta tartteeko hoitoa aina ansaita? Ja jos 'joo', niin mikä tekee henkilöstä niin vitun erityisen ja poikkeavan, että juuri hän ei X kg:ssa kelpaa hoidettavaksi, mutta tekopyhästi se ei muita luonnollisesti koske?


Lääkärin vastaanotolla oma arvottomuuden tunneeni syöksyy kuitenkin katosta läpi. Lamaannun kun mun pitäisi yleisesti luonnehtia vointiani. Jos on mennyt 'hyvin' niin ehkä en ole vakavasti otettavissa, en oikeutettu saamaani hoitoon ja lennän oman onneni nojaan.. Jos taas vastaan 'huonosti' niin mut voidaan leimata kroonikoksi, auttamattomaksi sairaaksi joka ei edes yritä, parempi sellainenkin lempata pois! Oli vain vääriä vastauksia, vaikka mitään ei varsinaisesti käynytkään.

Seuraavalla kerralla sama lääkäri käski käsitellä terapiassa muita keinoja hallita ahdistusta ja tunteita kuin b/p, mutten tiedä olenko ihan niin pitkällä. Ensin pitäisi tunnistaa (ja hyväksyä) loputkin pinnan alla olevista tunteista, jotta voisin vaihtaa sairauteni johonkin käsitöihin, kävelylenkkeihin tai vaikka postimerkkien järjestelyyn.. Lääkäri ehdotti myös että mun pitäisi kokeilla mindfulnessia ja alkaa meditoimaan. :--D Excuse me, O RLY? Kuulostaa tosi kiusalliselta, sillä kerran-pari kokeilemani jooga ei lainkaan ollut lajini. Samoin mua epäilyttää jokainen muotifitness-ilmiö, jollaiseksi myös terapeuttini luonnehti tämän nk. läsnäolontaidon.

Mutta olisi ihanaa jos tunteita saisi purettua konkreettisesti johonkin turvalliseen, jopa miellyttävään tai kehittävään asiaan. Niitä miettii mielellään, mutta lohduton totuus vaan on, että oikein pahan olon iskiessä kaikki ne vaihtoehdot vaan katoavat..

Monday, October 17, 2011

Olisipa joku jolle puhua



En päässyt viikonloppuna lähtemään mihinkään. Kävin perjantaina hyvällä keikalla, mutta edes drinkki ja loistava musiikki ei saanut rentoutumaan, niin pahoja edellisen postaukseni ajatukset olivat. Yleensä rakastan keikoilla käyntiä, tapaa jolla ne irrottavat arjesta, mutta tällä kertaa laskin minuutteja että bändi lopettaisi. Oli pakko hakea takki ennen encorea ja painua itku silmässä kotiin murtumaan.

Lauantaina otin takapakkia parin viikon edestä, nukuin tai makasin lamaantuneena, sekä purin ahdistustani oksentelulla. Ei ollut tarkoitus, mutta mikään isompi ei pysynyt sisällä. Sunnuntaina lähes sama show. Olen terapiassa viikkokausia käsitellyt ajatusta, että dumppaan tunteitani oireiluun, mutta nyt ensimmäistä kertaa siltä minusta myös tuntui. Havahduin ettei ruokapelleily ole vain ahneutta ja läskeyttäni, vaan seurausta surulle ja pahoinvoinnilleni.. joitten tuntemiseen minulla on painavat syyt.

Alunperin meinasin lähteä lauantaina ulos. Turhaan yritin psyykata positiivisilla ajatuksilla, kuinka lähtisin sosialisoimaan omaksi ilokseni, ehostaisin punaisella huulipunalla, viihtyisin, olisin vahva ja kaunis toisten seurassa (mutten liikaa ettei surumielinen herkkyyteni piilottuisi).. mutta ei. Pelko Exäni näkemisestä yhteisten tuttujen parissa pelotti niin paljon etten päässyt ulos. Pystyin kuvittelemaan kuinka yhteen törmätessä jähmettyisin kauhusta, pakenisin paikalta, kiemurtelisin kotona lattialla, yökkäisin ylleni surusta ja itkisin silmät ulos päästäni. Jos perjantain (mahdollinen) 1,5 km välimatka toisesta oli ajaa mut hulluuden partaalle niin en tod. ole valmis näkemään kasvotusten. Pelkästään toisen FB statusten katsominenkin on liikaa..

Tämä on niin kamalaa. Ja silti minulla on loputon ikävä..
(Sori jos tekstistä tuli sotkua. Oon niin rikki ja väsynyt etten osaa pukea kaikkea sanoiksi tai oikolukea.)

Thursday, October 13, 2011

Kipu kun ei vähene


Toivon ettei iltoja olisi, ne pari viimeistä tuntia ennen nukkumaan menoa ovat pahimmat. Ikävä-ahdistus-suru-ällötys kourii kun näen Hänet chatissa. Pelkään ihan tajuttomasti törmääväni Häneen kadulla, tutuissa vaatekaupoissa, en pysty menemään baariin sanomaan 'moi' yhteisille ystäville jos yhteentörmäys on mahdollista. Epäreilua miten minun täytyy jättäytyä kaikesta, ihan kuin paha olo ei valmiiksi eristäisi. Aivan kuin kadut, elokuvateatterit, kahvilat, baarit, bussipysäkit hieroisi muistoja ra'asti päin naamaani. Toinen kun saa mennä ja tulla miten lystää, jatkuvat bileet päällä, ja tehdä mitä tahansa. Kenen kanssa tahansa.

En pysty viettämään omaa perjantai-iltaani koska ajatus hänestä bilettämässä toisessa seurassa kuvottaa minua. Sain sentään chatissa sanotuksi ettei kommentoi minulle, ei vaikka olisi ikävä, en kestä ja tartten tilaa. Mutten voi käskeä toista jäämään pois yhteisistä menoista, eihän Hänellä ole mitään ongelmaa asian suhteen tai aikomusta rajoittaa omaa olemistaan.

Elän päiväosastolla ja koulussa, ravaan kummassakin vuoronperään. Jähmetyn ja kuolen yksin kotona. Käännän surun ja ahdistuksen itseeni, turrutan tunteet ruualla ja oksentamisella, vihan puren terin omaan ihooni. You know, the usual stuff. En voi näyttäytyä koulussa ilman pitkähihaista, päiväosastolla lakkasin välittämästä, esitteleväthän siellä muutkin läskejään luitaan miten lystäävät. Lyön unilääkkeet pari tuntia etukäteen naamaan, jotta aamu tulisi nopeammin.

Wednesday, October 05, 2011

One fragment stronger

Oksennan viikonlopun suu veressä, maanantaina tahtoisin kouluun, mutta en jaksa mennä suihkuun, pukea, meikata, lähteä. Lähteminen ulos on taas samanlainen tuska ja taakka kuin Kiinanmuurin juokseminen päästä päähän syömäpuikoilla. Teen pesän sohvalle, se haisee jo liikaa kissoille. Läski läski läski!! painan enemmän kuin ikinä.. Olen vuoden junnannut tässä samassa ihrassa ja paskassa.

Pakollinen ja peruuttamaton meno lähenee kun aika on valunut iltapäivälle.. Fuck-this-shit, ei näin vaan kestä tätä enää päivääkään. Havahduin kun katsoin kalenteria ja tajusin miten pian lähden maksamalleni matkalle. Vaikka (ero) ahdistaisi, surettaisi ja vihloisi jatkuvasti niin on pakko yrittää jotain. Muuten joudun maksamaan lentokoneessa vitusti jonkin muun kuin laukkuni kertyneestä ylipainosta! Jos kestäisin itseäni ja päivääni edes hetken, yrittäisin valita paremmin. Nyt päivä-pari takanapäin ja on sujunut.. jotenkin (huomaa sana 'sujunut'!). Jaksoin menoni, näin edes tunnin-kaksi kavereitani, raahauduin seuraavana päivänä kouluun ja oon pitänyt itseni äärettömän kiireellisenä. Päättänyt etukäteen mitä syön, järkeviä annoksia. Ateriasuunnitelma on ihan mahdoton noudattaa vaikka sitä olisi miten räätälöity, mutta ruoka-ajat jäsentää jotenkin struktuuria päivään, koulun ja muun tekemisen lisäksi. Mm, rutiinit. ♥

Terapia Tädin kotiläksy, tunnepäiväkirjan pitäminen, on tuntunut hyvältä tavalta vastata ahdistukseen, eikä dumpata tunnetta ruualla. Se toimii näin: kirjoitan ylös tilanteen/tapahtuneen, kaikki tunteet jotka tunnistan, sekä ns. sisäisen puheeni/ajatukset. Kävelen jatkuvasti seinää päin, mutta olen tällä viikolla koettanut kammeta ylös ja reagoida muulla kuin ruualla pelleilyllä. Pelottavan usein tunnen ärsyyntymistä tai kiukkua.. Soosoo! Paha tyttö! Et sä surkimus oo oikeutettu toisille suuttua! Käänny itsees ja mee saunan taa! Terapeuttini on tästä varmaan riemuissaan. Exäni sanoi että ymmärtää jos minulle olisi helpompi vihata tätä.. mahdotonta, sillä ikävöin ja kaipaan tätä äärettömän paljon.


Mutta juuri nyt on parempi olo kuin pitkään aikaan. Teen varovasti jotain asioita, mutta teen niitä itselleni.. siksi että minä pääsisin tavoitteisiini, minä viihtyisin edes 1h-2h kavereitteni parissa, ei siksi että koettaisin sopeutua Entisen poikakaverini tuttavapiireihin tai miellyttää. Ja vaikken viihtyisi niin tein sen minulle. Syön ja yritän siirtyä muihin asioihin. Ehkä toimin hampaat irvessä suorittaen, ehkä överipaljon ja väsähdän huomenna tämän takia seinään, mutta ainakin olen tänään tehnyt ja yrittänyt itselleni. Vaikka suru ja ikävä sekoittaa samalla pääni.

Toivottavasti teilläkin on ollut parempi viikko, tai edes parempi hetki, edes sekunti luettuasi tämän. ♥ Onko kellään suuria sydänsuruja viime aikoina tai menneisyydessä? Kaikki rakkaustarinat käy, kuulisin mielelläni.