En päässyt viikonloppuna lähtemään mihinkään. Kävin perjantaina hyvällä keikalla, mutta edes drinkki ja loistava musiikki ei saanut rentoutumaan, niin pahoja edellisen postaukseni ajatukset olivat. Yleensä rakastan keikoilla käyntiä, tapaa jolla ne irrottavat arjesta, mutta tällä kertaa laskin minuutteja että bändi lopettaisi. Oli pakko hakea takki ennen encorea ja painua itku silmässä kotiin murtumaan.
Lauantaina otin takapakkia parin viikon edestä, nukuin tai makasin lamaantuneena, sekä purin ahdistustani oksentelulla. Ei ollut tarkoitus, mutta mikään isompi ei pysynyt sisällä. Sunnuntaina lähes sama show. Olen terapiassa viikkokausia käsitellyt ajatusta, että dumppaan tunteitani oireiluun, mutta nyt ensimmäistä kertaa siltä minusta myös tuntui. Havahduin ettei ruokapelleily ole vain ahneutta ja läskeyttäni, vaan seurausta surulle ja pahoinvoinnilleni.. joitten tuntemiseen minulla on painavat syyt.
Alunperin meinasin lähteä lauantaina ulos. Turhaan yritin psyykata positiivisilla ajatuksilla, kuinka lähtisin sosialisoimaan omaksi ilokseni, ehostaisin punaisella huulipunalla, viihtyisin, olisin vahva ja kaunis toisten seurassa (mutten liikaa ettei surumielinen herkkyyteni piilottuisi).. mutta ei. Pelko Exäni näkemisestä yhteisten tuttujen parissa pelotti niin paljon etten päässyt ulos. Pystyin kuvittelemaan kuinka yhteen törmätessä jähmettyisin kauhusta, pakenisin paikalta, kiemurtelisin kotona lattialla, yökkäisin ylleni surusta ja itkisin silmät ulos päästäni. Jos perjantain (mahdollinen) 1,5 km välimatka toisesta oli ajaa mut hulluuden partaalle niin en tod. ole valmis näkemään kasvotusten. Pelkästään toisen FB statusten katsominenkin on liikaa..
Tämä on niin kamalaa. Ja silti minulla on loputon ikävä..
(Sori jos tekstistä tuli sotkua. Oon niin rikki ja väsynyt etten osaa pukea kaikkea sanoiksi tai oikolukea.)
jätetyksi tuleminen sattuu aivan älyttömästi. se ei satu samalla tavalla kuin avohaava taikka luoti selkään. Se sattuu enemmän. Ennemmin olisin itse kokenut kaiken fyysisenä kipuna. Henkinen tuska on kamalampaa. Fyysiseen saa helpotusta, henkiseen selviytymiseen vaaditaan ihan liikaa aikaa ja liikaa kyyneliä.
ReplyDeleteVoimia aivan älyttömästi Kafi !
Jumittuin otsikkoon. Tosiaan, kumpa olis joku jolle puhua...
ReplyDeleteHalirutistus sinulle!
sun pitäis poistaa se sun fb-kavereista :(
ReplyDeletevoi sua. :(
ReplyDeletekoitahan pärjäillä siellä.
vaikkei tää oikeesti auta mitään. toivoisin, että auttais, mutta tiiän, ettei kumminkaan auta.
minusta tuntuu niin kamalan pahalle puolestasi. paha olosi huokuu jokaisesta tekstistä.
ReplyDeleteitsekin hajoan aivan täysin aina, jos tulee ero. en tiedä, miten kestäisin jos nykyisen kanssa menisi poikki..
voimia ja halauksia ihan hirveästi. yritä keksiä kaikkea tekemistä ja nähdä ihmisiä, ettet jää yksin kotiin.
olet ajatuksissani <3
Kiitos kovasti kommenteista. ♥ Sananne on mulle tärkeitä ja lohduttavia, vaikka mikään ei veisi surua pois..
ReplyDeleteHei. Jatkan samaa mantraa kuin muutkin. Miten pitkä yhteinen matka teillä oli, jos saa kysyä? Oman miekkoseni kanssa oltu yhdessä melkein 3,5 vuotta, en voisi kuvitellakaan sitä tuskan määrää, jos tämä syystä tai toisesta loppuisi. En selviäisi.
ReplyDeleteemilie, suunnilleen yhtä kauan kuin te.. Noin 3,5-4 vuotta.
ReplyDeletehei Kafi. joo niinhän se on ettei se oikeasti auta vaikka kuin tietää että on ihmisiä lähellä ja myös kaukana jotka välittää...sitä kun on siinä tuskassa niin yksinhän sitä on. ei sitä siinä ahdistuksessa muista ja tajua että ON olemassa ihmisiä jotka välittää. terveisiä kuitenkii täältä göteborista. irene
ReplyDeleteHei muru, oletko hengissä vielä? Teetä & sympatiaa, jaksamista arkeen. Mustaa huumoria, jos ei muuta.
ReplyDeleteSinä pystyt tähän!
irene, olet ihana kiitos ♥
ReplyDeletepihlaja, oon mä! Näin on/OFF, ehkä, mutta tässä näin päivästä toiseen, steb by step/little by little. Oon varma että sä pystyt myös, kiitos viestistä *hug*
Voimia Kafi. Olen lukenut blogiasi jo vuoden päivät koskaan kommentoimatta :/ Nytpä halusin vaan sanoa, että olet aivan loistava kirjoittaja(etenkin niinä päivinä kun olet täynnä tunteita ja vimmaa--silloin syntyy tunnetusti parasta tekstiä :)), ja piirustuksesi päihittäisivät monen taiteilijan työt mennen tullen.
ReplyDeleteToivon valoa risukasaasi ja paljon myönteisiä ajatuksia!
Tiedätkös, niin kauan on toivoa kun henki pihisee. Sen olen tullut itsekin tietäneeksi vuosien aikana, sairastettuani anoreksiaa liki 6 vuotta, masennusjaksoja ajoittaisten maanisten kausien ohella. Olen kuitenkin päättänyt uskoa että elämä voittaa, ja että tällaisenkin pään kanssa on mahdollista elää. minä riitän tällaisenaan. Jokaisella heikkoutensa.
Jos haluat, kurkkaa(ja kurkatkaa muutkin) blogiani, jossa kirjoitan nykyisestä opiskelijaelämästäni Englannissa, elämästä yleensä, ja naiseudesta eri ikäisten naisten näkökulmista. Aloitin ---ylläri--ravitsemustieteen opinnot syyskuussa täällä Bournemouthissa. Aion kääntää hyödyksi kaiken "tietotaidon" mitä on kertynyt näiden sairausvuosien aikana. Eipä mennyt hukkaan typeristä typerimmät kalorilaskennat! :D
Hyviä jatkoja, ja parempia vointeja! <3
Blogini: kolmensukupolvennaiset.blogspot.com
-Maria
Maria, kiitos viestistä, tsekkaan sun blogin kun kerkeän! Oot oikeassa, tekstiä tulee silloin tunnekuohuissa kaikista parhaiten, sitten nyt kun on masentanut niin sanoistakin tulee lakonisia.. Kiitos myös kehuista piirroksiani kohtaan, olen tosi otettu.
ReplyDeleteAnd agreed, niin kauan kun on elossa on kaikki mahdollisuudet auki.. Vaikka toisinaan surkea arki sekoittaakin pääni. Oon kuitenkin koettanut hokea "kylllä se siitä", niin absurdilta kuin se tuntuukin, mutta niin kauan kun ei ole kiire kuolla - tuollainenkin lohduttaa.
Ravitsemustiede ei kauheesti jostain syystä yllätä mua ;-D Tunnenkin muutaman sh-sairastajan ruoka-ammatin parista, myös rav.tieteen. Toivottavasti voit hyvin ja nautit opiskelupaikastasi, kaikkea hyvää *hali*