Thursday, October 13, 2011

Kipu kun ei vähene


Toivon ettei iltoja olisi, ne pari viimeistä tuntia ennen nukkumaan menoa ovat pahimmat. Ikävä-ahdistus-suru-ällötys kourii kun näen Hänet chatissa. Pelkään ihan tajuttomasti törmääväni Häneen kadulla, tutuissa vaatekaupoissa, en pysty menemään baariin sanomaan 'moi' yhteisille ystäville jos yhteentörmäys on mahdollista. Epäreilua miten minun täytyy jättäytyä kaikesta, ihan kuin paha olo ei valmiiksi eristäisi. Aivan kuin kadut, elokuvateatterit, kahvilat, baarit, bussipysäkit hieroisi muistoja ra'asti päin naamaani. Toinen kun saa mennä ja tulla miten lystää, jatkuvat bileet päällä, ja tehdä mitä tahansa. Kenen kanssa tahansa.

En pysty viettämään omaa perjantai-iltaani koska ajatus hänestä bilettämässä toisessa seurassa kuvottaa minua. Sain sentään chatissa sanotuksi ettei kommentoi minulle, ei vaikka olisi ikävä, en kestä ja tartten tilaa. Mutten voi käskeä toista jäämään pois yhteisistä menoista, eihän Hänellä ole mitään ongelmaa asian suhteen tai aikomusta rajoittaa omaa olemistaan.

Elän päiväosastolla ja koulussa, ravaan kummassakin vuoronperään. Jähmetyn ja kuolen yksin kotona. Käännän surun ja ahdistuksen itseeni, turrutan tunteet ruualla ja oksentamisella, vihan puren terin omaan ihooni. You know, the usual stuff. En voi näyttäytyä koulussa ilman pitkähihaista, päiväosastolla lakkasin välittämästä, esitteleväthän siellä muutkin läskejään luitaan miten lystäävät. Lyön unilääkkeet pari tuntia etukäteen naamaan, jotta aamu tulisi nopeammin.

3 comments:

  1. Täällä sama ongelma.. Ja mihin tahansa katson tai kenen tahansa kanssa puhun, aina sama tietty henkilö tulee esiin jollain tavalla. Aivan kuin haluaisi muistutuksia enempää. Välillä oma sänky ja peitto tuntuu liian houkuttelevalta eikä jaksa nousta ylös tai tehdä mitään..
    Koita pärjätä pikkuinen, kyllä se siitä ♥

    ReplyDelete
  2. Itsellenikin illat ovat kaikkein pahinta aikaa, jos mieliala on pitkään alhaalla. Unilääkkeitä uppoaa liukuhihnalta, kun pää ei kestä hereilläoloa.

    Ja voin samaistua niin hyvin noihin tunteisiin ajalta kun erosin edellisestä poikaystävästäni. Tuntui, ettei se kärsi yhtään, ettei meidän suhde merkinnytkään yhtään mitään kun hänen kipunsa ei näkynyt. Vuosia jälkikäteen hän myönsi minulle, että kyllä häneenkin sattui ja aivan järjettömästi, mutta ei tietenkään halunnut näyttää sitä muille / etenkään minulle. Tuli typerä olo, että miksi hänen kärsimyksensä näkeminen olisi parantanut omaa oloani, mutta jotenkin sairaasti, niin se vaan menee.
    Yritä puhua tuosta pahasta olosta mahdollisimman paljon, koska en osaa sanoa muuta mikä helpottaisi. Aika tietysti, mutta vittumaisintahan se on vain istua ja odottaa. Lämmin halaus sinulle, ja tiedä että olet usein mielessäni!

    ReplyDelete
  3. Kuulostaa kuule NIIN tutulta eronjälkeisajalta. Tosin sillon ku erosin, en ollu seurustellu niin kauan ku te, mut henkilö oli rakas ym. jokatapauksessa... Vieläki vihlasee nähdä se jossain ja jos törmätään esim. jossain keikalla niin vaihetaan pari väkinäistä lausetta ja vältellään toisiamme loppuaika. Ja hän jätti, itsekin olin se joka sit alko välttelee paikkoja missä se vois olla ja taidan yhä tehdä sitä. Vaikeita asioita nuo...

    Nyt oon jo näin muutaman vuoden jälkeen pystyny ajattelee et ehkä löydän vielä jonkun toisen ihanan ja pystyn jopa taas seurustelemaankin uudestaan.

    ReplyDelete

HUOM ole kiltti ja käytä jotain nimimerkkiä anonymous-sijasta, että eri vastaajat erottuisivat. Vastaan kommentteihin tähän samaan boksiin. :) Ethän kommentoi vain mainostaaksesi omaa saittiasi. Kiits. Nyt haluan kuulla jokaisen ajatuksesi, hyvät ja pahat. Avautuminen on sallittua, ellei jopa suotavaa ♥