Sunday, October 30, 2011

Kumpa joskus elämä ei olisi ehdotonta

Pari viime lekurikäyntiäni on olleet kiusallisia.. aina ne ehkä on, mutta nyt erityisesti. Yleisesti ottaen inhoan hoitokokouksia ja lääkärikäyntejä, sillä häpeän hirveästi itseäni ja emmin sanomisiani. En ikinä pysty katsomaan silmiin, vaan katseeni hapuilee lattiaruuduissa tai nojatuolitekstiileissä. Nykyään sairaalassa ei edes kätellä niin vältän silloinkin silmiin vilkuilun. Anteeksipyydän myös mielessäni etten ole enää se pieni anoreksia-Kafi, vaan iso nykyminä. Ihan kun mua ei tarvitsisi enää tavata tai tuhlata aikaa säälittävien vaivojeni kartoittamiseen.. No tartteeko?

Tiedän että tuo ajatustapa on myrkyllinen ja väärin, sillä sairaalassa on pakollinen trendi voivotella ääneen omaa arvottomuuttaan hoitoon koska on: a) liian läski b) vie hoitopaikan toiselta c) tuolla ulkona on vielä laihempia!!1 En tiedä ajattelevatko kanssapotilaat lainkaan noita värssyjä hokiessaan miltä "isommista" tai normaalipainoisista häiriöisistä tuntuu? Oman itsensä äänekäs lyttäily voi olla toisille lyönti naamaan tai kuin epäsuora kehoitus painua vittuun = "Mitä vittua mä täällä teen jos noikaan ei kelpaa hoitoon?", ja ketjureaktio on valmis. Tiedän miltä tuntuu kun ei pidä itseään ihmisarvoisena, mutta tartteeko hoitoa aina ansaita? Ja jos 'joo', niin mikä tekee henkilöstä niin vitun erityisen ja poikkeavan, että juuri hän ei X kg:ssa kelpaa hoidettavaksi, mutta tekopyhästi se ei muita luonnollisesti koske?


Lääkärin vastaanotolla oma arvottomuuden tunneeni syöksyy kuitenkin katosta läpi. Lamaannun kun mun pitäisi yleisesti luonnehtia vointiani. Jos on mennyt 'hyvin' niin ehkä en ole vakavasti otettavissa, en oikeutettu saamaani hoitoon ja lennän oman onneni nojaan.. Jos taas vastaan 'huonosti' niin mut voidaan leimata kroonikoksi, auttamattomaksi sairaaksi joka ei edes yritä, parempi sellainenkin lempata pois! Oli vain vääriä vastauksia, vaikka mitään ei varsinaisesti käynytkään.

Seuraavalla kerralla sama lääkäri käski käsitellä terapiassa muita keinoja hallita ahdistusta ja tunteita kuin b/p, mutten tiedä olenko ihan niin pitkällä. Ensin pitäisi tunnistaa (ja hyväksyä) loputkin pinnan alla olevista tunteista, jotta voisin vaihtaa sairauteni johonkin käsitöihin, kävelylenkkeihin tai vaikka postimerkkien järjestelyyn.. Lääkäri ehdotti myös että mun pitäisi kokeilla mindfulnessia ja alkaa meditoimaan. :--D Excuse me, O RLY? Kuulostaa tosi kiusalliselta, sillä kerran-pari kokeilemani jooga ei lainkaan ollut lajini. Samoin mua epäilyttää jokainen muotifitness-ilmiö, jollaiseksi myös terapeuttini luonnehti tämän nk. läsnäolontaidon.

Mutta olisi ihanaa jos tunteita saisi purettua konkreettisesti johonkin turvalliseen, jopa miellyttävään tai kehittävään asiaan. Niitä miettii mielellään, mutta lohduton totuus vaan on, että oikein pahan olon iskiessä kaikki ne vaihtoehdot vaan katoavat..

1 comment:

  1. Just niin. Kirjoitin muuten kerran höyrypäissäni Välskärinkadulta palattuani tuosta "mindfullnes" -hoitomuodosta ja oi voi kun edelleen provosoidun kun kuulenkin se sanan.

    http://innerviolence.blogspot.com/search/label/mindfullnes

    Kauheinta siinä oli se, etteivät hoitajat osanneet selittää sitä (tai "puolustautua") millään tavalla muutaman esittämäni tarkentavan kysymyksen jälkeen. "Tää ois silleen vaan niinku tosi hyvä juttu. Olis silleen niinku mieli täynnä."

    Voimia sulle ihan hirmuisesti!

    ReplyDelete

HUOM ole kiltti ja käytä jotain nimimerkkiä anonymous-sijasta, että eri vastaajat erottuisivat. Vastaan kommentteihin tähän samaan boksiin. :) Ethän kommentoi vain mainostaaksesi omaa saittiasi. Kiits. Nyt haluan kuulla jokaisen ajatuksesi, hyvät ja pahat. Avautuminen on sallittua, ellei jopa suotavaa ♥