Wednesday, November 30, 2011

How are things on the west coast?

Tässä samalla olen pohtinut myös hoitojuttujani. Viime lääkärikäynti oli raastava ja kiusallinen, en löytänyt mitään oikeita sanoja kuvaamaan vointiani. Jos on mennyt 'hyvin' niin ehkä en ole vakavasti otettavissa, en oikeutettu saamaani hoitoon ja lennän oman onneni nojaan.. Jos taas vastaan 'huonosti' niin mut voidaan leimata kroonikoksi, auttamattomaksi sairaaksi joka ei edes yritä, parempi sellainenkin lempata pois! Oli vain vääriä vastauksia, vaikka mitään ei varsinaisesti käynytkään.


Seura tekee kaltaisekseen: lähiaikoina oon lukemalla ja kuuntelemalla altistunut pienten ihmisten valitusvirsille, kuinka he eivät ole oikeutettuja hoitoon koska 'viimeksikin painoin vähemmän', 'on olemassa huonompikuntoisia', 'vien hoitopaikan joltain toiselta'. Tosi tyypillisiä ja ulkoa opittuja sh-selityksiä, joita vasten mun pitäisi olla kypsä ja aikuinen ollakseni välittämättä. Mutta en ole, ja ulinat lyövät naamaan kuin epäsuorat nimittelyt läskiksi. Jos pikku anorektikot eivät ole oikeutettuja hoitoon, niin mitä vittua minä teen?! Mähän olen jo normaalipainoinen (yli vuoden!), eikä papereissani enää edes lue anoreksia vaan bulimia! Eihän se ole vaarallista.

Toisaalta tuntuu myös väärältä pelätä ja märehtiä hoidosta myös väärältä pelätä ja märehtiä hoidosta, kun sen saaminen ei ole kaikille itsestäänselvyys. Ei aikoinaan ollut mullekaan, Tiedän myös kamalia tapauksia, joissa vakavasti sairas on "lentänyt" sh-hoidosta pois yleispsyk. puolelle motivaation tms takia. Miten toi voi olla mahdollista? Motivaatiopuutekin kun voi olla oire, samoin tunne kelvottomuudesta ottaa apua vastaan..

Tiedän tämän hyvin itse, sillä vasta kun oirekuvani alkoi muuttua anorektisesta niin olen paljon ns. ymmärtäväisempi omaa pahaaoloani kohtaan. Otin tietty jo silloin koulusta lomaa, mutta vasta kun läskinä aivoissani leikkaa ja muistini pelaa (jotenkin) niin osaan objektiivisemmin vertailla vointiani. Aliravittuna raastaa sisältä, tuntuu kevyeltä päästä ja jaloissa on miellyttävä tunne kun lihaksisto syö itse itseään, mutta ei se mitään. Huomaa sana 'miellyttävä' = pahaolo on oikein jees, sillä tietääpähän että kuolee laihtuu!!1

Avauduin eilen sairaanhoitajalleni joistain viime aikojen positiivisista muutoksista, ja ahdistuin jälleen kuinka kaikki on hänestä niin hyvä!wau!mahtavaa!.. Ohan se, mutta oon mä yhä aika pimee toisinaan (es. 24/7 ruokarituaalit, pakkoajatukset) nyt hyvinä päivinä vaan unohdan sen koska olen kiireellinen virnumaan hyvästä fiiliksestäni - en koska aivoissani olisi liian vähän rasvaa. Pelottaa aina kun hoitopuolella ollaan tosi tyytyväisiä - oonko mä nyt valmis jatkaa tästä omin avuin? Sairaanhoitsun sanojen mukaan: ehkä en, sillä hyvistä viboista huolimatta se arkinen jaksaminen on yhä niin kortilla. Olen viime kk sisällä tehnyt pari keikkahommaa liittyen harrastuksiini, ja kivankin aiheen kanssa työskentely on ollut shokkiväsyttävää ja ahdistavaa. On vaikea niellä faktaa ettei vieläkään jaksa, vaikka fyysisesti siihen ei olisikaan mitään puutteita.

Mutta, missä vaiheessa syömishäiriöissä ja depressiossa oli mikään kyse fyysisyydestä? Se kannattaisi jokaisen muistaa, varsinkin kun ottaa apua vastaan.
Hyvää loppuviikkoa, murut.♥

Saturday, November 12, 2011

Kuulumisia ilman skandeja

En oo nyt pystynyt kirjoittamaan, koska oon ollu oman koneeni ulottumattomissa..
Kai mulle kuuluu ihan OK, paivisin oon reipas ja hyvantuulinen, enka niin valita syomistani kaloreista, hiilareista, sokereista, rasvoista.. illat taas on jotain ihan muuta. Syyllisyys ja ahneus kay yhtaikaa kimppuun. Valilla on niin helvetin vaikeaa, etten tajua miten voin yha olla nain sairas tai sairaan sekaisin..

Munhan pitaisi olla jo terve, oon ollut niin monet kertaa tana vuonna paiviksella, istunut terapiassa puhumassa, ruvennu tietoisesti kaymaan enemman ulkona, olla sosiaalisempi, ajatellut etta ihminen (ainakin noi muut ihmiset) voi ja on kauniita ilman sairaalloista alipainoakin. Etta terve ja onnellinen on natti, ja kaikki muut mielipiteet on oikeasti psykoottisia, sairaita.

Mutta en oo silti terve vaikka haluaisin, kaikki ne samat demonit on aina mun kintereilla vaikka mihin karkaisin. Iltaisin lyo epatoivo, turvotus, ja itsetuhoiset ajatukset, joita olen silti onnistunut valttamaan hankkiutumalla eroon kaikista teravista esineista ja niiden lahelta. Oon lihonut ihan valtavasti, koska en ole laskenut kaloreita ja syonyt paljon ulkona ja mita tahdon. Paljon.

Silti, ihme kylla, paskoista asioista ja helvetinmoisesta todellisuudesta huolimatta, mulla on ollut upeat pari viime viikkoa. Olen reissaillut paljon, tavannut uusia ihmisia, seikkaillut kohti tuntematonta ihan ypoyksin. En juuri nyt kaipaa kotini turvaa ja sohvalle kapertymista, silla sinne pystyn vajoamaan koska tahansa muulloin. Terapia olis ainoa jota ikavoin, mutta Tati Terppa on ollut lomalla.. Just nyt yritan elaa ja antaa itselleni luvan nauttia siita, siitakin huolimatta etta olen yli ihannepainon, en siro tai hento, en voi shoppailla uusia sopoja vaatteita tai pukeutua vanhoihini, en ole mitaan sita mita ulkoisesti haluaisin olla. Mutta kai, siita huolimatta, etta on niin viallinen ja lihava, on lupa elaa ja joskus tuntea onnea, joka ei tule siita miten vahan on paivalla syonyt kaloreita ja mahtuuko kokoon 34.

Afsgfadg... kirjoitan sit taas fiksuja kun nappiskin toimii.
Pitakaa huolta itsestanne <3

Tuesday, November 01, 2011

It takes money and airplanes



Nyt on aika hyvä olo. Olen tehnyt kaikkea poikkeavaa entiseen, ja vaikka samat demonit yhä mekastaa päässä (unohtamatta niitä "normaaleja" ihmisen ongelmia, kuten koulustressiä, ihmissuhdekräniä ja arjen hankaluuksia) niin taidan tarkoittaa mitä juuri sanoin. Yhä vierastan kehua ääneen vointiani, sillä pelkään että seuraavaksi tapahtuu jotain kamalaa, mutta viime päivinä on käynyt niin ihania asioita että hampaisiin sattuu.

Olen yrittänyt olla myös mahdollisimman rehellinen itselleni tunteistani: antaa anteeksi tapojeni vastaisen kiukuttelun, mennä ihmisten ilmoille huulet punattuna vaikka läskini löllyvät, pyrkinyt tekemään asioita huolimatta mitä muut ajattelevat-pelosta, sekä ennen kaikkia ollut avoimempi ja rehellinen. Haasteellista, ihan kauheaa ja kauhean ihanaa.

Tiedän ettei asiat muutu sormia napsauttelemasta, ja olen hyvin itsetietoinen yhä virheistä, ongelmista ja itseinhostani, mutta siitä huolimatta mulla on ollut aika kivaa. En ole kuollut vaikka oon viikon sisään hajonnut ja pillittänyt niin luokan edessä, kuin kaverini pippaloissakin. Maailmani ei ole kaatunut vaikka olen juonut boolia kotibileissä, maistanut macaron-leivosta, ostanut valtavat farkut valtavalle perseelleni, sekä lähtenyt keikkatyöpäivän jälkeen tanssimaan. Bizarre, I know! Ei, mulla on ollut aika kivaa - koska olen tehnyt asioita itseni varten huolimatta hirveydestä ja läskeistäni.

En ole ikinä ajatellut minkään ton olevan mahdollista, koska olen niin valtava ja arvoton. Tuntuu utopistiselta että ikinä tuntisin itseäni erilaiseksi, sillä tämäkin pään nostaminen tyynystä on tarvinnut niin vitusti aikaa, työtä ja rohkeutta. Silti tässä yhä kärvistellään, kaikesta huolimatta. (Mutta tärkeintä on etten ole nyt ihan yksin.. ♥)