Saturday, December 31, 2011

Hyvää uutta vuotta '12!


Viime ossareissustani on ~vuosi, ja kutsu kävi pieneen tarkastukseen juttelmaan mitä minulle kuuluu ym. Haastattelun jälkeen täyttelin läjän papereita: beckiä (klassinen masennustesti), bulimiatestiä, sh-ajatuskyselyä ym. Koetin googlaa noiden muiden testien nimiä, mutta en löytänyt, ehkä ne ei ole Suomessa niin yleistä riistaa ollakseen nettilevityksessä? Sivukaupalla ympyröintiä, jossa testattiin esim. masennuksen voimakkuutta, oire- ja vakavuusasteikkoa, kehonkuvaa, toimintakykyä, lapsuuteen kaipausta ja perfektionismia.

Tulokset sain sairaanhoitajaani tavatessa, ja pojot painottuivat melko oikein (paperitestit eivät ole ihan 1:1 elämän kanssa), vaikka yllätyin että tilanteeni näytti niinkin vakavalta paperilla. WTF, enhän mä enää halua edes kuolla tai ole anorektinen!! Jos kiinnostaa niin masennus oli yhä vaikea, vaikka oon par.. pahimmillani saanut +15p. Oletuksiani vastoin myös bulimian oire- ja vakavuustasot olivat vakavat. Kolmas testi oli aika itsestään selvä: laihdutustarve ja kehonkuvakriittisyys oli korkeat, kun taas toimintakykyni oli melko hyvä (jee!). En oo koskaan kaivannut paluuta "turvalliseen lapsuuteen" tai ollut perfektionisti - enemmänkin vain ra'asti rehellinen ja kriittinen itselleni.

Paljon olisi ratkottavaa, joten toivon ja rukoilen että terapiarahoitustani jatketaan vielä ensi vuonna, otherwise I'm fucked. Kuntoutustuki on onneksi kevään loppuun, joten mulla jää aikaa taistella itseäni terveempään ja hoikempaan kuntoon, sekä pitää kiinni koulusta ja erityisesti ihmissuhteistani. Totta vitussa pelottaa ja epätoivo valtaa ajatellessani über rehellisesti negatiivisesti itsestäni, laihdutuspakko ei anna rauhaa, ja kaikki mikä täytyy tehdä ahdistaa niin helvetisti. Pakko myöntää että mieltäni ylentää ettei syksyn rakkaudenhaavat enää vuoda, enkä ole enää ihan yksinkään... ♥ ♥ Jos ymmärrät mitä tarkoitan, hehee.

Tehkää tekin tänä iltana parempia lupauksia itsellenne, unohtakaa läskien laskeminen ja painukaa hymyillen hyvässä seurassa kohti v. 2012!
Lämmintä ja aivan ihanaa uutta vuotta kaikille! ♥

Tuesday, December 27, 2011

Mulled wine and mince pie


Joulu meni ok, vaikka söinkin mielestäni turhan paljon (tosin, kuka ei?) ja en ollut missään super-hyper joulufiiliksissä. Hyvään mieleen riitti silti läheisten näkeminen, ne pari normaalia yhteispäivällistä, lahjojen antaminen ja aattona illalla videopelien mättäminen. Ei juuri haittaa vaikka lunta ei ole maassa, voisin mielelläni nyt skipata talven ja mennä suoraan kesään. En mahdu yhteenkään talvitakkiini ja ajatus uusien vaatteiden ostosta iljettää, sillä pelkään paisuvani vain lisää ja lisää.

Eli paljon on tehtävää ennen kesää. Mm joku 'kesäkuntoon' hankkiutuminen, vaikka voisin hakata päätäni seinään joka kerta kun TV:ssä mainostetaan "kinkkujen sulattelua" tai väännetään kättä mikä huuhaa trendiruokavalio on paras. Pakko silti on jotain tehdä tälle ruholle, sillä kohta olen jokaisen normaalinkin ihmisen mielestä muodoton, ja tällä kertaa aion pitää kiinni päätöksestäni. Plärään nettiä ja mietin millaiseen liikuntamahdollisuuteen olisi rahaa ja jaksamista, sillä kaikki kiiltävät kuntosalijäsenyydet ja vihaamani lenkkeily pois suljettu.

Pelottaa silti onko musta yhtään mihinkään, sillä aina kun silmä välttää ja jään yksin, niin olen sotkemassa psyykettä ja ruumistani ruokavammailulla. Olen lihavempi kuin ikinä, mutta samalla kun anoreksia on ensimmäistä kertaa aikuisiälläni hellittänyt niin en tunne samanlaista kauhua ja pelkoa ruokaa kohtaan, tai tunne itseäni samalla sielua repivällä tavalla lihavaksi, että en uskaltaisi kaivaa jääkaapista porkkanaa. Pelkästään lihavaksi. Monet yleistää lihavat ihmiset tyhmiksi tai laiskoiksi, koska "eivät muuta tilannettaan", mutta tunnen itseni täysin kyvyttömäksi ja aseettomaksi oireiluani kohtaan.

Ollessani muiden seurassa koetan käyttäytyä mahdollisimman normaalisti, ja syödä vain toisten seurassa tai jos on oikeasti nälkä-nälkä. Kotona helposti nakerran jotain ylimääräistä, petyn ja ahdistun, ja taas se on menoa. Juuri kun ruvet rystysistäni olivat parantuneet ja kynnet kiiltävät kauniista lakasta, ei, allekirjoittanut kakoo viidesti illassa. Lähiaikoina ahdistus on vain kasvanut ja kasvanut, puristanut kovemmin rintaa ja olen itkenyt mitä lievemmistä asioista. Haluan tästä paskasta eroon enemmän kuin ikinä, mutta olen avuttomampi lihavuuttani kohtaan kuin koskaan.

Tuesday, December 20, 2011

Mieleni tekee itkeä ja hiljaa huutaa

Lähipäivinä on ollut tosi vaikeaa, oon ollu herkkä stressille ja onnistun tekemään pienistäkin asioista valtavia, valtavan vaikeita. Tämä näkyy mm. jatkuvana itkemisenä. Mun syvin tuntemuksni on ettei mua haluta, oon tiellä, liikaa, taakka joka mädättää olemassaolollaan muiden ilmapiiriä. Pelkään jatkuvasti tekeväni jotain väärin, enkä uskalla purkaa tätä epävarmuutta läheisillenikään. Pelkään että jos ilmaisen jotain negatiivista itsestäni niin muut loukkaantuvat ja kypsyvät seuraani. Haluaisin vain kertoa miltä minusta tuntuu, ilman että toiset heräisivät samaan totuuteen ja dumppaisivat minut kuin läjän paskaa. Onko väärin toivoa että edes joku ulkopuolinen näkisi minussa hyvää, jos olen sille itse alituisesti sokea?

Olen ahdistunut ja surullinen, mutta koska en saa lupaa pukea niitä ajatuksiksi kellekään niin purkaudun käyttäytymällä vaikeasti ja kiukkuisesti muille, samalla ottaen itseni jokaisesta toisten eleistä. Otan iskut naamalleni ja itken joka päivä (sängyssä, koulussa, kaupassa, kadulla). Tunnen olevani ihan vitun se ja sama, jonka jälkeen mädätän ilmapiiriä.

En kaipaisi muuta kuin jotain rohkaisua, jotain joka jaksaisi hetken rauhotella minua ennen kuin bentsot alkavat vaikuttaa ja potkivat pahimmat palat pois kurkustani. Mutta koska noita eleitä ei tule, loukkaannun lisää ja lisää, sillä olen varma ettei kukaan minusta voi pitää, ei jos ei kukaan edes yritä pitää kädestäni kiinni. En jaksa taistella kaikka vastaan olemalla reipas ja ekstrovertti, ahdistun jo kuollakseni kun pitäisi päättää mitä laitan päälleni.

Friday, December 16, 2011

Paska nakki


Käyn illalla va'alla. Sorruin illalla taas ahmimaan ja oksentamaan puuroa. 5 kiloa enemmän kuin ei kauaa sitten, toiset 5 kiloa enemmän kuin sitä ennen. Ja sitä ja sitä ja.. Vedän lääkkeet ja painun nukkumaan, unirytmi on totaalisen sekaisin ja viimeiset koulutyöt puristettavana. Ahdistus puristaa kurkkua ja kyyneleet painavat silmiäni, kunnes itken ja vollotan lohduttomasti. On pakko päästä ylös, tonkia kaapit jos löytäisin edes yden vintage partaterän. Viimeisestä kerrasta on yli kuukausi, vaikka ajatus onkin käynyt usein mielessä. Edes yksi skraadu, edes yksi pienen pieni pisara.. En mä enempää tarvi, kunhan pieni naarmu, yksi äänetön lohdutus tummassa yössä.

En löydä sanoja sille miten iso olen, en muita paitsi ylipainoinen. Ihan totta, ylipainoinen. Ei mitään aliravitsemuksen väärentämää luulotilaa omasta kehosta vaan ihan oikeasti iso, syntisen lihava, läski. Minä. Silloin ennen tunsin, ei, tiesin itseni ihan valtavaksi, mutta nyt oikeasti olen. Voitteko vain uskoa ettei minäkuvani ole kuitenkaan muuttunut niin paljoa kuin peilikuvani on? Pari vuotta sitten katsoin alas reisiäni ja ajattelin ettei ne niin pienet ole, päinvastoin todella suuret ja lyllyvät. Ihan samanlaiset kuin nyt, vaikka nyt erona on osuvatko reiteni yhteen ja aika paljon päälle.

Mutta tämä vartalo ei silti ole minun, ei ehkä ennenkään, mutta tämä on jo absurdia. Selluliittiä, painavia rintoja, jenkkakahvoja, t-paidan hihoista pursuvia alleja, reisiä, jenkkakahvoja, ylimääräisiä ulokkeita vatsassa ja kyljissäni. Saatanasti läskiä. Jalkani eivät taivu yhtä hyvin kun ihraa on tiellä, pistelee, ihan kuin jalkani olisivat jatkuvassa nesteturvotuksissa ja nielleet ylimääräiset tynnyrit, jotka kumisevat toisiaan vasten kyykistyessäni. Ei lihaksia vaan yhteen hölskyvää silavaa. Epätodellista, iljettävää, hikistä ja niljakasta, puristuksia ja valuvia sukkahousuja, makkaroita.

En vain kestä itseäni, ja silti syön, syön, ahnehdin, syön salaa, ahmin, oksennan, mussutan, turrutan tunteita, ahdistusta, inhoa ja pelkoani. En tajua miten oon voinut kehtaa olla toisten ihmisten seurassa, kiskoa pitkähelmaisia hameita ja pitkiä paitoja pokalla päälleni, ja kulkea kadulla. Olla toisten tyttöjen seurassa, joilla on sitä kaikkea mitä minulla ei: kroppa, iloa, energiaa, kunnianhimoa, ja ennen kaikkea - heiltä puuttuu syömishäiriö. Saatananmoinen synti, joka mädättää mut sisältä ja turpeaa ulkoa. Kuinka kukaa voi ikinä haluta mua? Koskea tai rakastaa? Kuinka mulla voi olla ikinä elämää tai edes mitään jos olen näin auttamattomasti pilalla, hirviönä.

Olisinpa aamulla tukehtunut kaksoisleukani alle, aamen.

Monday, December 05, 2011

Ulina seis, romaani pois ja töihin!

Yyh, ihan mega koulustressi. Matkasin viikonloppuna kauan venailemiini pikkujouluihin, ja törmäsin dösässä luokkalaiseeni, joka lungisti informoi jälkeenjäämistäni aiheista, sekä dissasi opiskelun vaikeustasoa. Päästyäni pippalopaikan ovelle olin valmis huulta purren itkemään ja kiukuttelemaan etten tule sisään. (Mutta tulin kuitenkin, ooooh! Olen nääs skarpannut edes tässä sosiaalisessa maailmassa! Aaltoliikkeitä!)

Loistin kumminkin poissaolollani melkein ~1kk koulusta, ja katsos vain en jäänyt vain yhdeltä kurssilta jälkeen, vaan missasin kolme. Mitä, oon siis saanut arvosanan tällä lukukaudella yhdeltä kurssilta? Ei yhtään auta ettei kaikista kursseista tipu mailia, koulumme nettiportaali on epäkäytännöllinen, epäinformatiivinen ja monimutkainen (lue: perseestä) ja nettilukkarin tunnit eivät pidä paikkaansa. Tällä viikolla sitten puristan kasaan rästitehtävää, yhtä megalomaanisen isoa projektiduunia, luen kahteen tenttiin ja istun iltatunneilla. Niin, kaikilla deadline tällä viikolla.

Poissaolosta, pitkäaikaissairaudesta ja laiskuudesta huolimatta, olen vuosien varrella oppinut että olen aika tehokas vikana-iltana-työskentelijä, sekä kova painamaan ventovieraista aiheista reaalitekstiä päähäni. Se mikä mua ottaa päähän on olla aina outsider, pihalla kaikesta. Luokkalaiseni on niin saa-tanan lahjakkaita, coolin osaavia, alalla sivuduuneja heittäviä, ja itsevarmoja - myös kaikilla "vaatimattomasti hissukoilla" taitureillakin paistaa se naamasta. Poissaoloja on muillakin paljon, ollaan niin korkealentoisesti artsyjä että läsnäolo on passé, mutta silti kaikki muut ovat niin perillä kaikesta (deadlinet, avaruusohjausjärjestelmiltä näyttävät tietokonesoftat, what's goin' on), eivätkä alusta alkaen kaatuneita omaan vitumoiseen itsekritiikkiinsä. Huom! Älkää käsittäkö väärin, jumaloin luokkalaisiani ja en mielestäni edes ole järin itsekriittinen kouluhommissa, enemmänkin realistisen tiedostava siitä ettei rahkeeni riitä. No yhyy.

Olen monesti huokaillut että pitäisikö hakea johonkin tiedekuntaan, missä riittäisi jos lukee, eikä tarvitsisi näppäillä tietokonetta tai olla "luova". Kaverini totesi että "No jos ei tämä tunnu omalta.." mutta kun tuntuupas! Kyllähän mua kiinnostaa, rakastan kouluani, alaani, tuntejani, työskentelyä! Mutta oon vain niin hautautunut itseinhooni, ulkopuolisuuden tunteeseen, enkä pysy oppiaineissa mukana, koska minulta puuttuu niin pirusti peruskursseja. Kun muut loistavat niin minä käperryn oksentamaan ja kiihtyvään salassa syöntiin ja ahmimiskierteeseen. Nice. Epätoivo ja ahdistus murskaa jo ennen alkuun pääsemistä, enkä pysty palauttamaan mitään täyttä paskaa. Ei voi kirjoittaa jollei osaa lukea, mutten ymmärrä edes aakkosia..

Friday, December 02, 2011

Tyttöjen kesken

Istuin eilen iltaa porukassa, jossa sukupuolijakauma oli sattumalta 50/50. Sattumalta tytöt istuivat pöydän ympärillä vierekkäin, ja vanhojen kavereiden kesken tuli vaihdettua kuulumisia, koska viime kerrasta oli vierähtänyt tovi. Sitten jossain vaiheessa tuli viinin maistelun ohella haaveilut tyttöjen illoista, tyttöjen risteilyistä, tyttöjen siitä-ja-tästä porukalla. Hymyilin ja kilistin lasiani, mutta sisälläni muljahteli jotenkin epämiellyttäväksi. Nyt tiedän miksi, se on tämä tyttöpainotus.




Ensin: tämä ei nyt ole mikään feminismi- tai syvällinen sukupuolianalyysi, no worries. Ei ole mun juttu, vaikka kyllä naisten pitäisi olla tasavertaisia, oikeutettu samaan palkkaan, sekä vapaita yksilöitä. Mutta niin miestenkin. En silti sano että sukupuoliroolit pitäisi nyt kärventää tulessa, sillä erot ovat ihan biologisiakin, mutta on naurettavanaa että kaiken pitäisi aina mennä 1800-luvun kaavojen mukaan.
Tokaksi: myönnän että minulla ehkä on enemmän naispuolisia ystäviä, mutta en tule ajatelleeksi sitä koska he olisivat naisia - ennemminkin koska visuaalisissa kouluissa on ollut naisenemmistö yms. Läheisimmät tyyppini kuitenkin miehiä, who cares? Toisin sanoen, en tunne erityisesti lokeroivani ihmisiä naisiksi, miehiksi, lesboiksi tai heteroiksi, siksi tästä asiasta puhuminen on vähän vierasta, sillä minua äklöttää puhua erikseen Naisista ja Miehistä. Siksikö mua kauhistuttaa ideat tyttöporukoista?

Ei, vaan koska olen itse henkisesti epävarma, ulkonäköäni arvosteleva, sekä analysoin jatkuvasti seuraani. Minua tyttöporukassa pelottaa helvetisti olla huonompi, vieraampi, nuhjaisempi toisten seurassa - kyllä muussakin seurassa, mutta ehkä naiset ovat tässä arvostelevampia. Minulla on (yhä) ujoutta jos keskustellaan seksiasioista, vielä enemmän jos keskustellaan vaatekokoista. Toisten iloisuus, ulkonäkö ja makuasiat saavat mut vajoamaan maanrakoon, sillä ne saavat minut jatkuvasti mittailemaan ja arvostelemaan omiani. Kuinka en välitä suklaasta, jaksa puunata ja huolehtia itsestäni, ole intohimoinen happyjoy samoista asioista. Helvetti, minä mieluummin pelaan sotapelejä ja kaivan vaikka kissanpaskaa kuin katson frendejä ja laitan manikyyrejä.

Ja ei, en ole mitenkään erityisen "äijä", vaan ihan tavallinen hamejalkainen ja meikattu tyttö henkilö. Mutta ehkä jotain asenteessani on erilaisempaa, ehkä olen vähän tomboyish ja lonely rider. Tai sitten vain vitun epävarma, epävarma että kaikki itseään sättivät naishenkilöt ovat kiinnostuneet laskemaan lisääntyneitä makkaroita ja kilojani. Uskallan nykyään kysyä tylysti asioista, joista olisi korrektimpia ehkä hiljentyä, sillä en pelkää - tiedän olevani nuija. Mutta että en jaksa olla samasta iloisesta virtapiiristä ja mietin enemmän jaksoinko käydä eilen suihkussa kuin ranskalaisia rakennekyrsiäni. Ja vielä, koska olen epävarma niin muistutan että kukin tavallaan, ja kynsienjatkeista saa pitää jos siltä tuntuu - vaikka ne ei olisi mun juttu.;)

Tämä aihe tuli alunperin mieleeni kun luin lehdestä artikkelia "naiskavereiden" välisesestä kitkasta, kateudesta, syyllisyydestä yms, vaikka en periaatteessa ihan niitä tarkoittanutkaan. Ääh, samoja fiiliksiä kellään koskaan? Anyone?