Saturday, December 29, 2012

Balancing bites

Olin innoissani kun ulkomailta kotoisin oleva ystävättäreni kutsui illalliselle. Saan tällaisia kylään kutsumisia harvoin (lukuunottamatta jotain 30 ihmisen kaljahuuruisia kotibileitä), ja omia vieraita en juuri kotonani kestitse. Ystävättäreni on juuri niin hoikka, kaunis ja nuoren näköinen kuin kotimaansa naisstereotypia, ja aika lailla saa minut lamaantumaan ontuvalla Laudaturin englannillani. Vaikka tiedän että kelpaan oikeille ystävilleni painosta riippumatta, häpeän olla se möhköfantilta, Karviselta, Spongebobilta tai muulta leveästi muotoidulta animaatiosankarilta näyttävä. Oh shi--! sitten vielä se syöminen..

Kafi: "I've stopped eating milk and gluten. If it's too much trouble I can bring something to myself.."
Ystävätär: "Don't worry, I know low lactose vegetarian dishes!"
Kafi: "It's not lactose but all dairy.. oh yeah, and soy as well.."
Ystävätär: "What do you DO EAT? Do you drink any alcohol?"

Tässä tulee pidennetty vastaukseni, sillä tiedän että teitä kuitenkin kiinnostaa. Minua ainakin, sillä ruokapäiväkirjat ovat salainen perversioni, kuten rohtuneiden huulien pureskelu tai sokeriton ketsuppi. Paitsi ettei tämä ole ruokapäiväkirja tai sisällä mittoja, mutta jos sekin ahdistaa niin skippaa loput. ;--)

Before (2006->): maitorahka^n+100, porkkana, soijarouhe, jäävuorisalaatti. Kärjistetysti elin aika monta vuotta pääasiassa noilla 4:llä. Päälle vielä aspartaamimehukeitto, Pepsi Max, Activia jugurtit, on/off puuro ja ruisleipä, ne pakolliset hedelmät ja rehut (paljon pakkasesta), tölkkituna, kumiset juustot, sokeriton jäätelö.. = kaikki rasvaton, keinomakeutettu, etiketillä varustettu ravintoköyhä vatsantäyte.

After (syksy 2012->): tattarista tehty (raw)puuro, vaihdellen kasvikset ja hedelmät, pavut, linssit, tuore kala, idut, chia- ja hampunsiemenet(!), avocado(!!), kookosöljy(!!!), yrtit ja mausteet, merilevä, ravintohiiva, riisikakut, hummus, miso ja hapankaali, kuivatut hedelmät/marjat, sosekeitot, prodejauhe/patukat/valkuainen, raakasuklaa, Poikakaverin kanssa välillä riisiä, bataattia ja quinoaa. Mutta vedän yhä Läkeroleja, sokeritonta Felixiä, kihlaudun keittiöva'an kanssa, käyn Lidlissä,  otan porkkanaöverit, vedän keltuaiset lavuaarista ja juon kahviaEILISTÄ  ja MIKROSSA  lämmitettyä!! There! Shoot me!

Ruokavaliolinjaukset saattanee kuulostaa toisten silmiin rajoittavilta, hippisuperfuud-huuhaalta, orttoreksialta jne, ja valehtelematta ruokakaupassa iskee yhä itku, ahdistus jos tietyn rotuisia luomuomenoita ei löydy, riita viikonlopun yhteisruokailuista, kauhu ravintosisällöistä, kaloreista, rasvasta, hintalapusta, ruumiillisesta halusta, liian hyvästä mausta tai sysirumasta pakkauksesta. Ehkä logokyttäys on eri kirous kuin sh.. Uskon silti suhtautumiseni ruokaan muuttunut positiivisesti loppuelämäkseni; näen prosessoidut teollisuuden tuotteet robottikamana (=keksittyinä ruoan kaltaisina esineinä), en ravintona (=ihmisten polttoaineena).

Miltä kuullostaa? Toivottavasti jaksat vastaa tähän, myös ne eriävät mielipiteet!

Thursday, December 27, 2012

Xmas binge battle

Edellisestä tekstistä tuli turhan pitkä niin päätin erottaa nämä kaksi. Sori jos joku saa tekstit tuplina!

Olen niin kurkkuani myöten täynnä kaikkea "voi ei joulukilot" tai "voi ei ollaan taas ähkyssä" marinaa. Yritä siinä sitten nauttia pyhistä "vääristyneiden" ruokailutottumuksiesi kanssa, kun joka tuutista a) maalataan kauhua joulukiloista b) tyrkytetään lisää ruokaa. Totta kai juhlapäivinä saa syödä, vaikka vähän ylikin, mutta onko heti pakko valittaa samasta asiasta? Ei ne piparit väkisin suuhun väänny; oma vika jos tulee ahnehdittua. Jos tietää että yksi joulutorttu ei riitä niin eikö nauttimisen voi säästää aatton? (Helppo mun sanoa kun inhoon luumuhilloa ja lehtitaikinaa). Tai tehdä ruokaa sopivasti ettei tarvi viikkotolkulla rääppiä? (Helppo mun sanoa kun porukat roudas joulupäivänä kaikki kinkunjämät muuttolaatikossa toiseen talouteen). en myöskään välitä kuulla spinning-tunnilla ohjaajan motivaatiopuhetta kinkkukilojen sulattelusta. Tulin polkee. En arpoo kuinka taas on sorruttu/ mokattu/ lihottu.

Ihan vain kapinoidakseni päätin että tänä jouluna safkailut ei lähde lapasesta, jotta voisin osoitella toisia sormella. Menisin mökille poikaystävän kanssa ja olisin sievästi ja kiltisti. Fat chance!! Riisipuurot, lohet, lanttulaatikot ja mökkiletut upposi oikein hyvin thankyou very much. Päälle vielä suolalla läträys, gluteeniviljat ja maitotuotteet vääntämään mahaa kipeäksi ja kireäksi. Olin ihan yhtä teennäinen "Vitsit tän maku alkaa jo tympiä ... mutta jos vielä vähän". Enkä lähtenyt -18° tyhjentymään puucee-vessaan. Jos räkäkin muuttui jääpuikoiksi niin entä oksennus sitten. ^_^ Rauhoittavia meni kuitenkin vain 1kpl! Ja yleisesti fiilis paljon paremmin kuin 2 edellisenä vuonna, jolloin joulukuu oli yhtä sessiointikierrettä: lasittunein silmin jäistä porkkanalaatikkoa, ikuisuudelta tuntuva 5min kun piparit paistuu, kurkku verille oksentamista, kunnes mitään ei tullut ulos ja syömistä ei voinut lopettaa.

Suunnitelma B oli valmistautua ajatukseen että 2,5 päivänä tulee mussutettua yli tarpeiden, mutta se ei tule kaatamaan loppuvuotta. Ei tule, ei ei! Voin joko makaa mahani päällä mättämässä tästä ikuisuuteen tai 2 päivää, switch off, takaisin terveellisiin tapoihin. Liikuntaa josta tykkään ja puhdasta, ravitsevaa kasvisruokaa. Oli kivaa mennä talvella mökille, syödä läheisten kanssa, nukkua päiväunia, juoda kaivovettä ja tehdä pesä sohvannurkkaan hyvän kirjan kanssa. Paketeista löytyi mm kuulokkeet ja Twin Peaks taidelehti, sekä mummoni neulomat lapaset. Poikkis sai oikein ohjeen mukaan kuvioidut, joka oli aika special. Parasta oli jouluillan lopuksi lillua poikakaverin seurassa ulkona paljussa. Pilkkopimeä ja lumesta raskas metsä, kynttilöiden tuoksu, höyryävä ~40° vesi ja pakkanen oli aika.. maagista. Tähän onkin hyvä päättää.

miten teillä meni joulut?

Wednesday, December 26, 2012

Balancing acts

Joku ehti jo kysyä missä olen ollut, kiitos huomaavaisuudesta.♥ Ihmettelin hetken kunnes huomasin kirjoittaneeni pari kolme tekstiä, mutta en kehdannut julkaista. Hetkittäin innostun purkamaan passiivi-agressioitani ja viljelemään kuihtuneen kuivaa huumoriani, mutta menen lukkoon kun pitäisi puhua Minun Asioista. Nykyään näteillä naamoilla varustettuja blogeja on ihan valtavasti, ja päivä päivältä valkenee totuus miten epäkiinnostava minä ja elämäni olen. (Enkä vieläkään osaa kirjoittaa teknisesti, lyhyesti ja ytimekkäästi.. >_<)

Päivät on menneet.. vaihtelevasti. olen varpaillani, joulukuu on yleisesti ottaen mennyt "hyvin", mitä "hyvin" sitten ikinä määritellään. Oksentanut vähemmän? Ahminut vähemmän? Syönyt vähemmän? Liikkunut enemmän? Suorittanut enemmän? Cheeeeck x5. Jos kehun vointiani muille kuin Poikaystävälle niin pelkään kaikkien olettavan että syömisvamot on nyt selätetty, ahdistukset kuopattu, unet nukuttu ja masennukset maalattu Rachel Rayn kanaviilokkien optimistisella hysteerialla. Että olen vain laiska ja tyhmä, kun kaikki katoaa päästä (paitsi ruoka/ravitsemus) ja tiskirätin nostaminen vaatii suunnatonta suunnittelua, sotanorsuja ja ponnistelua.

Stressi on huomattavasti vähentynyt ja sitä kautta olo virkeämpi, kevyempi.. huojentuneempi? Blackoutteja tulee, unohtelen ruuat uuniin ja asiat ei palaa mieleen. Ilmankos on kevyempi olo jos paikalla on tyhjä preeria, jossa tuuli ulisee ja sellanen risupallo loikkii. Köh. Keväällä muisti pätki etten muistanut tavallisia sanoja, ikääni, missä olin juuri ollut tai mistä viimeksi puhuin.. Siitä peloissani oon kiskonut epätoivon kiilto silmissä pähkinöitä, kookosöljyä, ruusujuurta, lääkesieniä (.. :---D) ja jotain intialaisia ayurvedahihhuli-yrttejä tapellakseni aivojeni toimimattomuutta vastaan.. ehkä ne, vähäiset oppitunnit/rästitöiden laiminlyönti, monipuolisen rajoittunut ruokavalioni, Poikaystävän olkapää ja liikunta on saanut paketin pysymään jotenkuten kasassa. Kiva niin, mutta ärsyttää ettei oma jaksaminen vastaa välillä parempaa mielialaa. Voiko masentunut olla hyvällä tuulella? Virkeä vaikka tiskirätin nostaminen tarvitsee pitkäjänteistä suunnittelua, ponnistelua ja sotanorsuja? Asdsfgf?

Thursday, December 13, 2012

Seven degrees of separation

Ikusesta laihdutuksesta huolimatta kaiken tieto-taidon mukaan pitäisi munkin syödä monipuolisemmin. Vaikkei tämä varsinaisesti paranemisblogi ole niin olen tehnyt rav.terapeutin mielestä oikuista huolimatta tehnyt 'valtavasti edistystä'. Ajattelin että tarpeeksi täsmävinkkejä ruokavammaisille ei ole tarpeeksi, ja ajattelin että tästä listasta voisi olla iloa sairastitpa mitä tahansa tai et. Nämä on henk.koht. kokemuksia ja ei salee tuu toimii kaikille maailman 7x10^9 ihmiselle, mutta pidä mieli avoinnna ja menee varmasti vähemmän väärin. Eli:

miten syödä monipuolisemmin tai päästää irti ruokapeloista:

1) spare yourself.
Mulla on adaptoituja ruokapelkoja/rajoitteita ties mitä, mutta osa on 90% varmuudella peräisin naistenlehtien sloganeista "kilot pois! jätä banaanit niin laihdut säästät x kcal ja laihdut vuodessa 0,00001kg!". Kaikkea ei voi olla lukematta, mutta älä jää märehtimään yksittäisiä kotkotuksia tai ime lisää 'faktaa' suomi24:stä. Ne ei palvele sinua, etenkin jos pöytätapojasi on hysteria, välttäminen tai turvaruokien syöminen.

2) 'cheat' yourself.
Kokeile vaihtamista: jos näkyvä rasva pelottaa, kokeile pähkinöitä. Toimii koska ruokapelot on järkeistämisestä huolimatta tunnejuttu. Tässä pari esimerkki vaihtareista, jos syöt ennestään vaihtoehto A:ta, älä ota itsees vaan kokeile kaikkia:

  • näkyvä rasva = pähkinät, siemenet, liotettu siemengeeli, avocado, salaatinkastike, tahini, maapähkinävoi
  • viinirypäleet, banaanit = rusinat, ensin banskunmakuiset jutut es. hedelmäsmoothie tai jugurtti, sitten koko hedelmä
  • maidon juonti = soijamaito, kauramaito, mantelimaito, latte
  • karkki/herkut = kuivahedelmät, kasvisrasvajäätelö tai sorbetti, jälkkärirahkat, soijavanukkaat, luomuversiot, raakasuklaa(!)
  • (vaalea) leipä = hiivaton 100% luomu ruisleipä, riisikakut, näkkärit, siemenleivät, kasviswrapit, ruuat jossa on leipää es. täytetyt pitaleivät
  • luomu = voi vähentää syyllisyyttä, kun rasittaa vähemmän planeettaa ja kroppaa
On myös maailman käsikirjoitukseen kirjoitettuja ruokia ja -tapoja, jotka sunkin olisi hyvä tietää es. joulukalenterisuklaata ei lasketa päivän energiansaantiin. Tutustu myös näihin ohjeisiin. ;)

3) don't do it alone
Kerro läheisille tahdostasi syödä eritavoin tai ettet yksin uskalla ottaa sitä mitä sinun tekisi mieli. Sovi etukäteen kahvien sijaan muffinitreffit (muffini = muffinssi sanoo äikänopet :D) tai möläytä taktisesti ohimennen että "olisipa kiva joskus ostaa leffassa popcornia .." tarpeeksi usein ja kovaan ääneen. Myös leivonta tai kokkaus kaverin/siipan kanssa on hyvä idea, ja ilahdutat ja yllätät eleelläsi myös häntä.

4) don't just stare the f*ckin' foodie plan
Avauduin viimeisen vuoden sisällä päiviksellä hoitajalle tuskaani kun olin syönyt 2 porkkanaa yli iltapalasuunnitelman, ja nielin tuskaani kun reaktio oli "noudatat sitten paremmin" eli kafinkielellä "läski luuseri, syöt sitten tänään vähemmän!". Sitten kuulin että ateriasuunnitelmat on vähimmäismääriä, joka kattaa normaali-ihmisen ravintoainemäärät ja elintoiminnot yllä. Joustaminen, nauttiminen, soveltaminen ei ole samaa kuin repsahdus, sortuminen tai ylensyöminen. Jos menet ulos älä ala laskemaan paljonko "saat" syödä vaan paljon "pitää vähintään" syödä.

5) 'let food be thy medicine and medicine be thy food' -hippocrates
Unohda vitamiinipillereillä itsesi huijaus, ravintolisät on lisiä, niillä ei voi korvata safkaa. Tuhlaat rahasi tabuihin, joiden imeytymisprosentti on hyvin alhainen. Jos et syö rasvaa, ei vitamiinit imeydy. Jos mikään ei imeydy, kuolet. Simple as that. :--D Hyvinvointi lähtee suolistostasi, kunnioita sitä. Lihavakin voi olla aliravittu, ja toipuessasi ruoka on ravintoa/lääkettä, mitäs jos et "valitse" syömistä vaan asennoidut sinun nyt täytyy syödä. Parhaat mahikset ravinnon imeytymiseen on syödä vähän kaikkea, es. rautaa saa lihasta, mutta myös (ja sitäkin enemmän) vaikka linsseistä, soijajauhoista, auringonkukan siemenistä tai ruisleivästä.

6) less is more? or not?
Inhoan sanaa 'täsmäsyöminen', mutta kantapään kautta on opittu että mitä enemmän ruokailua (määrä, laatu) supistaa niin sen enemmän se kaivelee. Vaikka laihduttaisi niin nälkäisenä nukkumaanmeno ei tuu auttamaan, sillä ahmimishimot seuraa perästä. Ei ehkä huomenna tai ylihuomenna, mutta tulee. Hyvä kikka on ottaa illalla vielä jotain pientä, vaikkei mieli tekisi ja usko jos-nyt-tällä-kertaa kontrolliin olisi vahva.. On epäloogista paastota ennen bileitä tai pyhiä että saa syödä, sillä syöt enemmän. Mitä vähemmän syö sen enemmän obsessoi ja läskisi leviää omissa silmissä. Kiellä pois, mutta näin se biologia menee...

7) fall down seven times, stand up eight
Pääasia että syöt jotain. Vaikka 2kg karkkia päivässä jos toinen vaihtoehto on olla syömättä mitään. Tee uudet ruokavaliolinjaukset vasta voidessasi paremmin, silloin tietää tekevänsä ne muista kuin syömishäiriön sanelemista syistä (lähetän rakkautta kaikille vegeille, mutta en vaihdosta sh:ssa rypeville, ellei ole 100% varmaa sen vähentävän ahdistusta ja lisäävän syömistä). Mustavalkoiselle ajattelulle ei ehkä nyt oo vaihtoehtoa, mutta älä anna 1 (tai 2, 3, 4..) mokan päivässä kaataa loppuelämää - niiiiin paljon kuin se houkutteleekin. Kun omatunto soimaa miten huono anorektikko, vanhempi, lapsi, kumppani tai yhteiskunnan jäsen olet niin heitä vaikka tikkaa jalkaasi, tulee parempi mieli.

8) bonus for binging (**lisätty illalla)
Huomasin yhdestä kommentista menneeni vähän liikaa ana-vaihteelle, mutta epäilin osaanko kirjoittaa ahminnan välttelystä ilman laihisvinkki-fiilistä. Tässä siis jotain, sillä en usko pelkän täsmäsyönnin jankkauksen muuttavan emotionaalista ongelmaa. Terapia. Period. Mikäli ahminnasta voi hetkeksi irtautua, kohta 2.&6. ja ruuan vaihtelu! Lähde pienistä jutuista: hölmöt ja yksinkertaisetkin auttaa. Syön ruokapöydän ääressä - en koneen, ei TV päällä (musiikki OK). Viivytä: pystyisinkö juomaan kupin teetä/siivoamaan kissanpaskan/käymään suihkussa ennen ruokaa? Ole raakarehellinen. Käytä alkuun ruoka- ja tunnepäiväkirjaa, mittoja (ei överisti) tai pieniä annospakkauksia, asettele kaikki kerralla lautaselle - ei ehkä syön vain vähän, oho eka sitä sit tätä. Viivytä: sen sijaan että b/p heti aamusta edes tunnustelen *voisinko* käydä suihkussa/juoda teetä/siivota kissanpaskan ennen ruokaa. Mättösafkaa vainotessa skippaa lähikiska ja katso riittääkö draivi toiselle puolen kylää. Vikana: pelaa VIDEOPELEJÄ ja harrasta seksiä!

tärkeintä on antaa itselleen lupa, loppu tulee perässä. ♥

Monday, December 10, 2012

The girl without the dragon tattoo

"Eikö noi tunnu ikäviltä? Toi on punanen, punanen tarkottaa että on tulehtunut!"
Ei mummo hyvä, ei ole tulehtunut, ja ÄLÄ KIILAA MUA KASSAJONOSSA. Ahem. Sori. Jäädyttelin ärsyyntymistäni piehtaroimalla bussipysäkillä hangessa ja syynäsin näppylänaamaani himassa wc-peilistä. Väriä, mutta ei lähelläkään punaista. Vaikka jutteleva mamma ruokakaupassa onkin kiva juttu verrattuna suomalaisen harmaaseen massaan ja myyjien karjuntaan alaikäisten hedelmäpeliyrityksille (mikä siinä on vittu vikana että pitää olla eka päristä Ee Ässissä ja sitten suunnata niille raharohmuille vempeleille?), niin kiitos, ei, en tarvitse ketään kommentoimaan millaisia killuttimia pidän aina leveissä ruumiinosissani. En sinua, en häntä, enkä äitiäni. (anteeksi äiti)

Jos jostain *pidän* kropastani niin bodymodeista. En naamani palloudesta, en kilometrihartioista, en kilometrihartioista, en mahani sumomaisesta uhkeudesta, enkä taatusti tynnyrin malliin asettuneista kylkiluistani. Vaan ite muokkaamistani kohdista. Ehkä blondaus, kolon nyrsiminen kulmakarvaan tai otsiksen omatoiminen saksiminen kolmioksi ei ole ollut vahvin momenttini, mutta olen pitänyt jokaikisestä reiästä, kolosta ja musteläikästä itsessäni. Ainakin sillä sek. kun sellaisen päätin ottaa.

Random fact: en ole seinäidiootti. Hullu, kusipää ämmä, raivostuttava itsesäälissä rypevä, yli-suora, mutten tyhmä (at least en seinäidiootti). Ei ole oma valinta ettei AO:ni ole toistaiseksi surkastunu yhtä paljon kuin lähimuistini. Tiedän miten hoitaa lävistyksiä tai tatskoja, hyvissä mestoissa et edes voi ottaa sellaista ilman lukematta ohjeita tai allekirjoittamatta papereita. En ehkä joka päivä keitä korujani merivedessä tai hiero nassuani teepuuöljyllä, I get it, mutta en tartte Siwa-mummoa selittämään ihoni väritystä. Minua ei läksytä kuin joku Itseäni Pätevämpi.™ Otin yhden rakkaan lävärini pois ihan siksi että kyllästyin ihmisten huomauttelevan "punaisuudesta", sillä korun lähelle tuli aina finni. Sitkeä sellainen, mutta ei koruun, never ever, vaikka jokainen sanoi "toi kasvaa irti"! Että sori mutsi, sori mummeli, tällä mennään.

Sain ylioppislaslahjaksi lahjakortin haaveilemaani tatskastudioon. Lakki päässä poseeraan Corpse Bridemaisessa koltussani kilttinä tyttönä, mutta kompensoin asiaa pian kuvilla ja metallilla. Kuva oli ollut mielessä jo vuoden, piirsin sen itse ja menin hakkauttamaan. Ei mikään kaunotar, mutta ainakin jälki näyttää käsialaltani, tatskasetä oli rento ja lävistäjätyttö tarjosi hakeutumaan mulle laten Robert's Coffeesta. Toteutin myös unelmani läväreistä ihailtuani tarpeeksi vapaamielisten rokkitähtien, IRC-galleria teinixien ja Suicide Girlsien etumatkaa. Sain vinkkejä miten venyttää lobet korvatopseilla ja kokeilin korviksien päälle naamaa, napaa, muita ulokkeita ja suoraan ihon päälle. Osa sai lähdön läskiahdistuksen takia, osa kissani. Ei mitään eksessiivistä, enimmillään 8 muualla kuin korvissani ja siellä siitäkin enemmän - paitsi traguksessa (korvannipukassa), koska luin että se on nälkää kiihottava akupiste. ^__^

Noh, näin vanhana ja paksuna koruista ei ole juuri jäljellä muuta kuin iloisia muistoja. Tatuoinnit eivät ole vielä lähteneet pesussa, mutta ne ei juuri matkassa näy. En ehkä pääse Japanissa kylpylään, mutta kasvoin silti ihan tasapainoiseksi (...) nuoreksi leidiksi. Ihailen ihmisiä jotka uskaltavat tehdä itsestään makunsa mukaan värityskirjoja tai neulatyynyjä, mutta ei ehkä mulla. Onneksi voin leikkiä yakuzaa pukemalla päälleni tekohihat tai feikkitatskahaalarin! Jokaiselle jotakin, en ikinä uskonut että smiley (ylähuulen ja ikenen välissä oleva jänne) tai septum (nenärusto keskellä) voisi olla kaunis, mutta oikeilla tyypeillä sellaiset nähtyäni olen pyörtänyt sanani.

Millaisia tatsoja, lävistyksiä tai -unelmia teillä on ollut? Vai inhottaako jo kun puhun asiasta? Vastauksia pliis!

Friday, December 07, 2012

Tacks for snacks

Gluteeni sai kyytiä. Seuraavaksi maito. Superterveellisen syömisen piti olla utopistinen out of question, koska en pysty olemaan päivääkään irti maitorahkasta ja mehukeitosta. Psyykkauksen, kiristyksen ja epäjumalien manauksen heitin haasteen josko pääsisin S-marketin läpi ilman Ehrmannin lahtaamista käsikoriin. Ei voi olla näin vaikeaa luopua yhdestä ruvaruuasta 1. päiväksi. Ei ne kylmähyllyt ehdi sukupuuttoon kuolemaan siinä välissä. Eihän? Siitä on nyt reilu viikko.

"Ei meillä Suomessa ole diagnoosia orttoreksialle, mutta kyllähän tuo sinun ruokavalio kuulostaa aika tiukalta terveellisyyden tavoittelulta"
"Jouluna ei sitten gluteenitonta tipu, tiedä se nuori nainen!!!!"
"Taasko sä supistat? Mistä sä nyt saat kalsiumia?!"

Kalsium. Vetonaula, joka otetaan esille potilaan, tyttären tai asiakkaan kiristämiseksi suomalaiseen lautasmalliin. Missään muualla maailmassa maitoa ei ryystetä yhtä paljon kuin Suomessa, mutta pohjola on johtoasemassa osteoporoositilastoissa. Ne maitotuotteet joita proden takia käytin, rahka ja luomu jugurtti/viili, eivät lisättyä kalsiumia edes sisältäneet. Jos maito olisi paras kalsiumin lähde niin miksi sitä pitää vielä lisätä? Koska suomisankari nro. 2 eli reissumiehen fytaatti heikentää imeytymistä? Vai koska maidon prosessointi (separointi, vakiointi, homogenointi, pastörointi, termisointi) tuhoaa bakteereja ja vitamiineja, joita meille myydään gefilusshotteina ja ammujen kanssa niityllä kirmaavalla Heikki Paasosella.


Annoin periksi 1:lle kaupalliselle videolle ja oh wow pakko antaa toisellekin että saan mitään korvausta. :P Keittiökameleontilta löytyy yllä olevasta reseptistä hieno raw-versio, täältä vain maitomarinaa.

Jos maitoa haluaa juoda ja prosessointi ei pelota, löytyy manteli/soija/riisi/kaura "maidoista" varteenotettavia vaihtoehtoja - samalla määrällä kcal ja kalsiumia (120mg/100g). Kuvittelisin kasvismaitojen olevan järkevämpi vaihtoehto laktoosi-intolerantikoille kuin vaivaa varmasti parantava lehmälitku. Luonnollisempia kalsiumlähteitä on mm. tummanvihreät lehtivihannekset (nokkonen 594mg/100g, lehtikaali, parsakaali), siemenet ja pähkinät (manteli 276mg/100g), soija, pienet kalat, superfoodit (lucuma). Pelkkä kalsiumkittaus ei kuitenkaan pelasta luustoa syömishäröilyltä.

Painonlaskun sijaan odotin ja pelkäsin rahkabreikin aiheuttavan loputtomaan proteiininälän, sessiointikierteen ja turvaruokien loppumisen. So far no change. Rajoittamisen sijasta oon tuntenu laajetaneeni syömisiä ottamalla ikuisten rasvattomien maitotuotteiden tilalle scary as hell pähkinöitä, eläinprodea ja kaloripommeja 'superfoodeja'(!!!).. outo olo. Alle vielä kokeilunarvoista reseptiä, joita olen kuluttanut rahkan tilalla:


Kafin aamu'puuro':

- 1,5 dl idätettyä tattaria*
- 2 dl vadelmia tai mustikoita
- 3 liotettua taatelia
- pari rkl lioetettuja manteleita
- 1-1,5 dl taateleiden liotusvettä tai kasvimaitoa
- 1-2 tl lucuma
- 1-2 rkl lupiinijauhoa (tai muu prodejauho)
- 1rkl riisinlesejauhetta/tocoa
- leseitä ja/tai psylliumia
- aitoa vaniljajauhetta
(hunajaa/steviaa ja laadukasta suolaa)
+ 1tl siitepölyrakeita + 1rkl mulperimarjoja

Laita illalla eri kuppeihin likoamaan mantelit ja taatelit. Idätä pari dl tattaria vähintään yön yli tämän ohjeen mukaan (10-20min liotus riittää). Jos käytät tuoreita ja pehmeitä taateleita (es. medjool) liotusta ei välttämättä tarvitse, mutta manteleiden liotus moninkertaistaa ravintoaineiden vaikutuksen ja tekee niistä helpommin sulavia. Käytä mahistesi mukaan luomutuotteita.

Laita mantelit, taatelit ja tattarit blenderiin, lisää haluamasi marjat ja puolet nesteestä. Surrauta pari kierrosta, sekoita mukaan loput jauheet ja asteittain nestettä haluamasi paksuuden saamiseksi. Anna blendaantua samettiseksi ja tarkista makeus - käyttämällä mantelimaitoa/makeaa kasvimaitoa et ehkä tarvitse lisämakeutta. Jos kaipaat paksumpaa 'puuroa' voit antaa leseiden/psylliumin hetken turvota.

*Jos et välitä idättelystä, tee tuorepuuro kaurahiutaleista (höyryttämättömistä eli ei pika): laita 1,5dl hiutaleita kulhoon soseutettujen marjojen ja manteli/kasvimaidon (n. 3dl) kanssa, ja anna turvota yön yli. Helppoa kuin hengitys.

Koristele siitepölyrakeilla ja lievästi toffeelle maistuvilla mulpereilla - nauti! ♥

Lehtikaalisipsit:

- pss lehtikaalia
- 1 rkl vaaleaa misotahnaa
- 1/2 sitruunan mehua
(hipaus hyvää suolaa - misossa yleensä on tarpeeksi)

Lämmitä uuni 45°. Huuhtele lehtikaali ja taputtele kuivaksi keittiöliinalla tai talouspaperilla. Revi lehdet varsineen sipsien kokoisiksi paloiksi. Sekoita miso, sitruunamehu ja suola kulhossa, lisää lehtikaali ja pyörittele hellästi käsin mausteet kaalinlehtiin. Levitä lehdet pellille leivinpaperin päälle ja tökkää uuniin. Jätä uunin luukku rakoselle että kosteus pääsee ulos, esim. pyykeen avulla ja anna kuivua rapeiksi 8-12h. Aika riippuu kuinka paikkaansa pitävä uunisi on pienellä lämmöllä, sipsit kannattaa myös kääntää kerran puolissa välin. Rouskuta pois.

Monday, December 03, 2012

Movemember

Ei, ei ne hyväntekeväisyysviikset vaan Kafin eka treeni *~jumppalogi~*. Kertauksen vuoksi mulle liikunta on ollut yhtä kuin portaat psykakeskuksen 5. kerrokseen ja läppärin-jääkaapin välimatka. Lapsena mummo tunki tahtomattani tennistunneille "koska se on niin nätin näköistä", joista muistan vain ohjaajani haukkuneen kesäleirillä hulluksi laittaessani lihapullan kokonaisena suuhuni ja toisen toruneen etten ole tervetullut takaisin jos käytökseni jatkuu. Väliin mahtui jotain muutakin, mutta mitä enemmän anoreksian jälkeen painoa tuli takaisin niin sen iljettävämmäksi ajatus muodon vuoksi vedetyistä minilenkeistä tai vatsarutistuksista kävi vain vastenmielisemmäksi. Osuisin ihooni, kylkiini, roikkuviin rintoihin, painaviin jalkoihin, rullalle menevään mahaan. Hyihyihyi.

Avain 2 rapun päässä olevalle opiskelija-asuntolan salille ei maksanut juuri mitään, mutta vihasin joka vapaapainon muotoista seinäkelloa tuijottamaani minuuttia krossarin selässä. Vapaapainot pelotti, toisen hlö:n läsnäolo merkitsisi tungosta. Keväällä kokeilin käydä paikkakuntani halpis tätijumpassa, mutta olin kuolla kesken aerobictuntien, ahdistuin bussivaihdoksista 4 hassun kilometrin päähän (ei siis voinu pyöräillä) ja taas epäinhimillisiä tiloja. Siitä vaan jos joku haluaa vaihtaa vaatteensa käytävällä ja skipata suihkun(!!!) lämpimän perhe-Volvon kököttäessä pihassa keskellä kovinta pakkasta, mutta minä kiitoksia en. ^__^

Istutin aivoihini silti jotain positiivisia wiboja sädehtivältä (piraatti) zumbaohjaajalta, ja säästelin roposeni kesäkuuksi toiseen kuntoilumestaan. Törkeän kallista ollakseen halvimpia paikkoja, matka paikalle kestää 1h/suunta ja olen antanut lempinimet ainakin 12:sta eri selkeästi syömishäiriöiselle kanssareenaajalle, mutta mulla on kivaa. Ei vain kalorinkulutuksen takia tai päivitelläkseni sali-statuksia imagon vuoksi feisbuukkiin, vaan koska liikkuminnen tuntuu hyvältä.

marraskuu
body combat 4
body pump 6
kahvakuula 1
kuntosali 2 (+2 minitreeniä)
pilates 4
sisäpyöräily 2
(yht. ~20 kertaa)

Salikertoja on säälittävästi, mutta minkäs teet jos olet laiska masentunut - helpompi raahautua ryhmäliikuntatunnille käskytettäväksi kuin puntille. Harmittaa myös niukat combat-kerrat ja paijaan itseeni tekosyitä armoa, että olen liikkunut vasta kesäkuusta, teen aikatauluihin sopivinta ja mikä tuntuu sillä sek. hauskimmalta. Kunhan hiki virtaa, jalat toisinaan tärisee salista lähtiessä ja saan jääkylmän suihkun niskaani. Viime LesMillsin pumpin tracklistit oli epic win, kahvakuula taas ihan uusi kokemus. Tässä kuussa aion kokeilla parilla tutustumissetelillä hot joogaa!

Millaisia treeni-iloja tai mörköjä olette viimeaikoina saaneet tai saamatta? Kaikki pieni ja lyhytkin  kommentti treeneistä tai lajiehdotukset otetaan lämpimästi vastaan! ♥

Friday, November 30, 2012

Pretty picture perfect

 Vitsailin joskus miksei lääkefirmat tai kansanparantajat halua lisätä näkyvyyttään blogeissa vaikka sponssaamalla vuoden ilopillerit ja hermoloman Pohjoisnavalle. Joitain yhteydenottojani olen blogiini kyllä saanut (en tosin yllä mainituilta), mutta en ole halunnut sotkea stoorejani mihinkään. Sitten sain kuulla Adidaksen videokilpailusta, jossa voittajille on krääsän ja kunnian lisäksi photoshootti huippuvalokuvaaja Nina Merikallion kanssa. Silmiini syttyi jouluvalot, sillä Nina Merikallion duunit on ihania. Olin myös otettu yhteydenotosta että joku uskaltaa lähestyä ruokavamma- ja masennusblogia, joka ei tulvi propakandaa Louis Vuitton-bägeistä, kanasalaateista tai "Dagens" otsikoituja kuvia Lindexin sovituskopista.

<– Tutustuin Merikallion kuviin ekan kerran katsellessani Huippista ja myöhemmin jäljentelinkin päiväosastolla Merikallion muotikuvia ikivanhoista Elle-lehdistä luonnosvihkooni. Oli pelkkää sattumaa että editorialit joihin rakastuin oli saman valokuvaajan ottamia. Lukioaikoina pakenin usein todellisuutta Akateemisen lehtiosastolle, hakemaan turvaa kiiltävistä kansista, voimaa dieettijutuista ja inspiraatiota kapeista vyötäröistä. Gemma Wardin editorial tai Mario Testinon mainos niin Vogue tai Glamour pääsi kotiin. En teininä saanut kiiltokuvittaa seiniäni, joten parhaat palat pelastin muovitaskujen väliin tai liimasin päiväkirjaani kaloritaulukoiden kavereiksi.

Vanhempana pitkän haaveilun jälkeen sain oman järkkärini, Canon 400D ja päälle hyvän ja halvan 50mm f/1.8:n objektiivin. Valokuvaaminen oli osa sosialisointiani, keino pitää kiinni luovuudesta ollessani liian masentunut pitämään kynää kädessä. En pystynyt puhumaan kavereille ongelmistani, mutta pystyin ottamaan meistä kuvia kun toisilla oli suupielet tekemässäni suklaakakussa. Olin niin iso, että joka kerta va'an valehdellessa alaspäin taltioin raajani kameralle. Kuin todisteeksi: olet edelleen läski. Sairauteni muuttuessa ja painon jojoillessa hylkäsin koko härvelin, häpeä ja tuska oli tarpeeksi ilman pikselimössöä nauramassa päin naamaa. Parilta viime vuodelta musta on tuskin lainkaan kuvia, ja en tunnista kehoani uusista kuin vanhoistakaan.


Tänä päivänä valokuva on ansainnut uudelleen paikan rakkaana ja mielettömän hauskana harrastuksenani - painottaen sanaa harrastus. Tiedostan että vihkoontuhertajalle kuvaaminen on ilmaisukeinona liian korkea taiteenlaji osaakseni mitään, mutta mitä väliä jos ylipäätään kykenee nauttimaan kadottaen ajantajunsa. Toi tunne on rakkauden jälkeen toinen, mitä en ikinä halua enää ikinä menettää. Kuvauskalustoa voin tarvittaessa lainata koululta, mutta "hyviä" fotoja varten on olemassa toisiksi paras kaverini eli Photoshop. ;--) Bestiksenä on ylläri ylläri penaali ja Moleskinen vihko.

kerro missä olet saanut ajantajusi katoamaan? Onnistuuko se yhä vai onko esteenä esim. masennus?


Loppuun vielä yllä mainittu Adidaksen video, joka lorvii täs max parin pvä ajan. Paina play:ta ja katsot jos lystäät, klikkaaminen tuottaa mulle ehkä 1/3 nallekarkin. :--D

Wednesday, November 28, 2012

And there's no remedy for memory

Se alkoi ehkä uunijuureksissa. Olin aiemmin tässä kuussa raahautunut kuoleman väsyneenä Äidille yökylään. Äiti oli kokannut, mutta intin etten halua rasvassa lilluneita lantun ja porkkanan paloja. Yllätyksekseni hän ottaa lautaseni, latoo sille kamaa ja käskee syömään inttämisestä huolimatta. Äiti ei anoreksiasta toipuessanikaan ollut suostunut annostelemaan puolestani, vaikka miten pyysin. Laitan osan pois, taputtelen rasvat vessapaperilla, otan myöhemmin lisää. Heikko. Ahne. Tekopyhä. Valheellinen.

Jostain tuli puheeksi Lapinlahden ajat, miten ennen 1. osastoreissuani Äiti oli poliisilla uhaten tunkeutunut entiseen kämppääni, repinyt kättäni mitatakseen verenpaineen varta vasten ostamallaan laittella ja raahannut Peijakseen ottamaan labroja. Jota ei otettu. Olimme jonottaneet yli 4 tuntia. omasta mielestäni voin hyvin. "Voitko ottaa mun lapsesta edes verenpaineen? Oon ostanu mittarin, ymmärrätkö että hänen pumppunsa loppuu!" "Anoreksia ei ole päivystyksellinen asia, me ei täällä niitä hoideta" "Kyllä minä sen tiedän, mutta voitteko ottaa edes nämä labrat?" "Ai minkä takia Hyvinhän tuo pystyssä pysyy!" ... Söin omenaa ja nauroin virnun vapaat jäässä vaatekerroksieni alta. "Näytä sitä nimilappuas. [etunimi sukunimi], jos mun lapseni ei selviä huomiseen niin tämän mä muistan!"

Äiti muisti yhä. Hän kertoi miten myös isovanhempani olivat romahtamispisteessä takiani, itkunsekaisina myös Lapparin pihassa, kun olivat saaneet minut sisään ja ovet takana suljettu. tähän asti olen ollut autuaan tietämättömänä yksityiskohdista, ei että vegetaatiset aivoni olisivat pystyneet edes käsittelemään muuta kuin sairaalan leipiä ja margariineja. Isänäiti soitti kertoakseen Äidilleni: "Kafi kuolee myös". Miten helvetissä kukaan voi olla niin tahditon ilmoittaakseen 'btw ainoa lapsesi ei selviä tosta hengissä'? Eikä mun tilanne koskaan noin kriittinen ollut, en ollut edes niin laiha.

Jostain tästä lähtee riita, Äiti on niin rikki ja väsynyt ongelmiini, että tiuskimme toisille ja hän sanoo pesevänsä kätensä asioistani: henkisistä, fyysisitä, taloudellisesta. "Ota itseäs niskasta kiinni", "Toivottavasti ne potkaisee sut sieltä sh-hoidosta ulos ettet jää tohon makaamaan", "Lähde pois". Itken ja olen ihan sekaisin ja ymmälläni miten hän voi sanoa noin. Minähän yritän koko ajan. Etkä yritä, vitun läski huomiohuora keksit vain kaiken, koska et halua ottaa vastuuta itsestäsi, et kasvaa aikuiseksi. Pakkaan kamani, lyön keittiönparketille nimelläni varustetun mukin ja lampsin ulos.

Itku ei lakkaa, bussissa ventovieras herra yrittää tarjota nenäliinaa. Ripsivärit ovat valuneet leukaan asti. Soitan isälle, kysyn tuliko hän koskaan katsomaan minua Lapinlahteen? Ei. Pelkäsikö hän ikinä että kuolen? Älä nyt hassuja puhu, miten sä noin voit kuvitella! Tajuaako kukaan että mä taistelen joka päivä? Niin kuin miten? No vaikka syömällä ruisleipää! Mitä pelottavaa siinä muka on, mistä sä noita keksit? ... Mistäköhän?

Teemme äidin kanssa sovinnon, teemme aina, onhan yksinhuoltaja ja ainoa kakara olleet toisilleen aina kaikista läheisimmät. Vain Poikaystäväni on nyt lähempänä. Lähetän anteeksipyynnön ja ajatuksistani hänelle kortin ennen kuin lähden pariksi yöksi piirtämiseen liittyvälle reissulle. Matka ei mennyt ongelmitta, riitelin ystäväni kanssa mm. sairaalakuntoisena tekemistäni asioista, joita en edes muista. Joudun esiintymään lahjakkaiden ja ansioituneiden ihmisten edessä, ja alan kesken kaiken itkemään. Kotiin palattua teen tiliä Äidille kuin kakara, ja myöhemmin hän yllättäen tekstaa miten on ollut aina minusta ylpeä, koska hän "arvostaa rehellisiä, rohkeita ja aitoja ihmisiä - vain aidot ja rohkeat kykenevät itkemään". Pätispä suhun vielä.

Wednesday, November 21, 2012

Jalkautuva episode II

En kirjoittanut montaa kohtausta jalkautuvasta hoidosta, mutta koin siitä olleen eniten edistystä kotiin päin. Ulkona syöminen on hiukan helpompaa, uskallan ottaa joskus muutakin kuin salaattia, ja syön kotona päivättäin edes vähän edes jotain rasvaa (hampunsiemeniä, avokadoa), kausittain olen taistellut leivän tai muun hiilarimössönkin syömisestä. Isoin muutos on ehdottomasti ollut rasvamörkö.

Jalkautuva on sh-polin uudehko hoitomuoto, jossa hoitaja tulee potilaan kanssa syömään kotiin, kouluun tai vaikka käymään kaupassa. Toivoin kevät-kesän kokeilulle toista tukevaa intervallia, mutta lupa tuli vasta nyt. Samaa hoitajaakaan ei saanut, mutta olin otettu että asioistani ylipäätään piitattiin ja sovin uuden henkilön kanssa välipalasta ja lounaasta. Ite vielä ehdotin välipalaa ja lounasta koululla, sillä ne tuntuivat sillä sekuntilla hirveimmiltä. Miksi ei haastetta jos pointti on saada epätoivoiset kotiruokailuni sujumaan? Kertoja on kuitenkin rajatusti.

H-hetken lähestyessä ajatus kävi kuristavammaksi, kelasin mielessäni tapaamishetkeä kauhulla ja pläräsin paniikissa Cafe Picnicin ja muiden mahdollisten välipalapaikkojen saitteja paniikissa. Päätin mennä äidilleni yöksi, että pääsisin aamu seiskalta body pumppiin ja skippasin koulussa lounastunnin hedelmällä ja jugurttirahkalla ollakseni valmis, puhdas ja sallittu syömään jonkun kahvileivän käkkyrän vieraan hoitajan kanssa. Iltapäivällä hoksasin katsoa kännykkääni että hoitaja oli perunut välipalatapaamisen. Ja myös lounaan seuraavalta päivältä. Gröönlannin kokoinen kokkare tipahti sydämmeltäni, seuraavaa tapaamisaikaa ei löytänyt lähiviikoille ja asia ei yllättäen enää häirinnyt lainkaan. Tuuraajaa ei saanut, sillä nyt jalkautuvan hoitajia on kai 2 vikkaria + osa-aikaista. Kuulemma ensi vuonna 6 täyspäiväistä, ehkä silloin osataan varautua ongelmatilanteisiin.

Tuli aika uusintayritykselle, tankkasin kotona aamiaisjugurttia ja torkuin pois jännitystä viime hetkeen. Hoitaja odotti koululla, ruokalassa oli ryysistä ja meluisaa, onneksi tod.näköisyys törmätä tuttuihin oli pieni itseänäisen työskentelyn päivänä. Sahasin ruokalan läpi tarkastaen turvavaihtoehdot (salaatti tai keitto), sillä sen sijaan että olisin ottanut tapaamisesta kaiken irti niin nössöys iski. Isolla n:llä. Kasvisruoka näytti houkuttelevalle, mutta koska en ole ikinä syönyt lämmintä pääruokaa koululla, ja hoitaja ei siihen yllyttänyt, niin päädyin säälittävään kirkasliemiseen kaalikeittoon. Kassalla tajusin lompakkoni jääneen kotiin ja häpeäkseni hoitaja joutui lainaamaan minulle rahaa. Ei ala hyvin.

En ottanut maitoa, en salaatinkastiketta, vain vähän tuorejuustolevitettä ja ehkä 1/3-0,5 siemenistä. Hoitaja ei toisaalta erityisesti painostanut niihinkään, ja tunsin itseni rikolliseksi syödessäni oma-aloitteisesti toista leipäviipaletta. Gluteenitonta. Hoitaja harmitteli minulle erikseen pakastimesta sulatettuja äklöjä toastiviipaleita verrattuna lämpimään uunituoreeseen normileipään, mutten uskaltanut myöntää ettei minulla ole keliakiaa. Ainoastaan wannabe-orttoreksiakia. Perunasattumat jäi myös lautaselle, eikä siitäkään tullut sanomista ennen kuin kaavin jämiäni biojäteastiaan. ^_^

Pääni rakoilee kahteen suuntaan: haloo, mihin katosi haasteet? mutta pakko noudattaa Omia Sääntöjä oli vielä vahvempi. Ateria jäi tosi kevyeksi, kotona olisin tod.näk. pistellyt paljon enemmän naamaani ja oksentanut. Epäonnistuinko? Teit hyvin, mitä vähemmän syöt niin sitä parempi. Onnistuinko? Entä se ateriasuunnitelman noudatus? Pitäisihän aikuisen ihmisen kantaa tässäkin itse vastuu syömisistään, mutta keväällä oli helpompaa kun hoitaja näki, muisti ja huomautti kaikista lipsumisyrityksistä. Ehkä ensi kerralla paremmin? Mikä on paremmin?

Monday, November 19, 2012

Ärsyttää


...ihmiset jotka käyttävät lapsuudenkuvaansa feisbuukomakuvanaan. Lapsikuvat on söpöjä vain silloin kun ne on yhä lapsia.

...ja samanlainen mankuminen ympäri kyliä "äänestäkää mua kilpailuun" tai "tulkaa lukee mun blogin artikkelia", sekä saman omasta sielusta vuodatetun tekstipätkän pasteaminen kaikkialle.

...median yleistys että syömishäiriö on yhtä kuin anoreksia, ja anoreksia ainoa vaarallinen syömishäiriö. Ainoastaan anorektikot ovat laihoja, puhtaita, kauniita, hauraita ja rikkinäisestä kodista. Lehdissä ja dokumenteissa kannatta huomioida ainoastaan anorektikoita, kiltokuvittaa ajatuksia letkuruokinnasta ja lässyttää voi voi tyttö pientä Helinä keijukainen lasilintua. Hunger highissa olevat aivot siitä päriemastuu että laihdutanpa lisää! Hyvä sun sättiä kun olet lihava ja katkera bulimikko, ansainnut paikkas huonompana.

...Lukea riemuvirsiä kun joku entinen luuviulu on löytänyt miljoonannen kerran ilon karkista ja jäätelöstä. Tai vastavuoroisesti voivottelua kun paino laski oho vahingossa ei-ollu-tarkoitus. Olisin ite surkeana jos joutuisin syömään keinotekoista täyte- ja lisäainemössöä, ja taas rakkiriemuissani jos paino hupsista heijaa vahingossa vaan laskisi 1,5kk sen 10kg. =)

...ettei ketsuppitahrat pyyhi itse itseään ja lakanat viikkaudu suoriksi ilman toista käsiparia.

...Miten epäonnistunut, tuntematon nolla olen "taiteilijana". Kurkkua puristaa kun tunnen joskus tehneeni jotain hyvin, mutta se ei kiinnosta ketään, samalla kun koulutoverit, puolitutut ja ex-kämppäkaverit saavuttavat tuhatpäisiä katsojia töillään. En ehkä tee töitäni viihteellisellä ajatuksella "op op eee sexy lady! tämä saa paljon tykkäyksiä/rebloggausia/faveja", mutta feimi> töitä> limppua pöytään. Taiteilija joille toisten mielipiteet on ihan sama, on valehteleva taiteilija.

...Televisiosta ei tule yhtään Sinkkuelämää-uusintaa jota en olisi nähnyt.

...Ihmiset jotka eivät osaa lopettaa sanan "sali" viljelyä. Ketään ei kiinnosta kenenkään virtuaalikikkelin boostailu sillä kuinka monta kertaa viikossa käy salilla ja paljonko kyykkää. Salilla käynti voi olla kivaa ja kivoista asioista on kiva kertoa, mutta huomaa ero.

...Miten alusvaatteiden liikkeiden myyjät olettaa ettei kukaan käytä oikean kokoisia liivejä tai tiedä ympärysmittojaan. Ylipäätään alusvaatemyyjillä on joku sadismimode ON kävellessäni liikkeeseen, rinnanympäryksen mittaus on jo tarpeeksi nöyryyttävää, mutta että tarttee olla kovakourainen jos pyytää katsomaan onko utarepidikkeet ookoon kokoiset. Päälle vielä silmien pyörittelyt kun intät "Joo mä olen B" ja kiitos satunnanvaraisen mitottelun poistut EE mukanasi kotiin. Eipä tartte lähteä Tallinnaan ottamaan silikoneja että saa 5 koon rintojen suurennuksen.


...Amatöörien tekemät otsikot ja firmojen tunnukset, joita ei olla välistetty. Brush Scriptia, Comic Sansia tai Papyrusta vaa nii Buddakin nauraa!

...Numero- ja kirjainvahvistukset kommentteja kirjoittaessa. Ei, Bloggeriin ei tule spammia, kyllä, ota se pois päältä.

...Paino vain nousee nousee ja nousee kuin disco inferno. Fyssari ja Täti Terapia yritti tarjota kehittäviä tekosyitä ja ratkaisuja pelastamaan läskin tytön päivää, tuloksetta.
sulla on varmaan se aika kuusta? –AI KÄYTTÄYDYMMÄ NII?!!1 Ihan pari vko:a sitten olin kuin joulukinkuksi mestattu sika.
paljon vaatteita voi vaikuttaa? –Ihan alasti olin va'alla.
se on eri vaaka kuin päiväosastolla? –Oon ravannut salaa punnitushuoneessa ja erittäin tietoinen mihin suhteessa va'at heittävät.
eri aikaan päivästä? –Aina aamulla, aina vessassa käynnin jälkeen.
oot syönyt paljon rasvaa ja sokeria? –Niin, vähäkalorisinta ruisleipää, omenoita, porkkanoita hampunsiemeniä ja avokadoa.
sehän on samaa kuin voi! Paljonko olet syönyt siemeniä? –3g per kerta.
se on varman saman verran kuin 1 ruokalusikallinen? –Vajaa teelusikallinen.
et ole flunssan jälkeen liikkunut? –No en kyllä, neljästi vain viikossa.
sekin on paljon. -Ei tasan ole!

...Näyttää valokuvissa aina korostetusti jouluemakolta, jolla on naama leveä, pehmeä ja pyöreä että vappupalonkin käy kateeksi. Sanonta kuuluu että televisio tai kamera lisää 5kg, kivat teille, allekirjoittaneen fotogeenit lisää ainakin +15kg.

...Yökylässä. Ilman Ketipinoria.

Tuesday, November 06, 2012

Weighing the facts

Paino vain nousee nousee ja nousee kuin Travoltan disco inferno. Viime päivisreissulla oli ihania ihmisiä, kannustava ilmapiiri, joustavat säännöt, mutta se bulimikolle *ekskluusiven pitkä* 3 viikkoa ei ny vaan riittänyt. Ei katkaisemaan ahmintakierrettä, ei oksentelua, ei syövyttämään verkkokalvoilleni mikä on oikea annos koko. Kotona Arabian 24h astiasto on ihan erilainen kuin Kesti. Sama se vaikka mittaisin ruokia desimitalla, kotona ääriviivat saavat Photarin Gaussian Blurria, paisuvat kalansilmäperspektiiviin, jokin on aina toisin ja pielessä. Tänään käydessäni polilla vieläpä kuulin että Startin lämminruoka-annostelut on muutettu samoiksi Perusruokavalion kanssa. *__* Miltäs ne näyttää..?

Yritin olla nätisti. Ravasin kauppaan kovalla hopulla ostamaan leipiä ja täysjyväpastoja etten vain muuttaisi mieltäni. Valitsin sellaista riisiä joka kiehuu tunnin etten äkkipikaisesti söisi ja oksentaisi ahdistukseen. Menee se puoliraakakin pahassa tapauksessa.. Väsytti, ahdisti, olemattomat yöunet boostaas mussuttelua. Lopetin soijan syönnin koska labroissani joku kilppariarvo on ollut koholla, ja mähän en aio sitä saada tullakseni yhtä obeaseksi kuin puoli sukuani. Terveysmessujen jälkeen ripittäydyin leipäpropakandasta, ja päätin haastaa samalla pakanauskoni aspartaamiin. Ts. koko aikuisikäni kestäneestä eksessiivisestä Läkeroleilla ja mehukeitolla elämisestä. Mukaan vielä maitorahka, siihen kun ei ole varaa luomuna, niin koossa koko allekirjoitaneen pyhä kolminaisuus. Edes päiväksi. Edes yhdeksi päiväksi. Helppoa kuin polvinivelten kääntäminen takaperin kuin strutsilla!

Sparrasin ajatukseni en paranemista vaan askeleena kohti lisäaineetonta, luomua, soijatonta, gluteenitonta (paitsi harvoin täysjyvää) täydellistä detoxaavaa emäksistä terveysruokavaliota. Ja sain kunnian naputella armaat yliviivaus HTML-tägit Haaste-sivulle! Korvasin aspartaamilitkut siemenillä, rusinoilla ja merilevää sisältävällä raakahunajalla. Olo oli niin superhyvä, puhdas, voittaja ja jugurtistakin tuli maha täyteen pienemmästä prodemäärästä huolimatta. Tämä tietty vaati ruokien tarkkaa mittaamista, punnitsemista ja ylöskirjausta, mutta jokin meni vikaan.

Paino nousi ja paljon. Ei nyt sitä "uliuli 100g elämäni loppuu"-paljon vaan paljon-paljon. Ei flunssassa ryvenneenä viikkona, ei kun okstentelin leipiäni saamatta juuri mitään ulos, vaan kun luulin planeettojen asettuneen riviin ja kuusta alkavan sataa kirsikankukkia. Fyssari ja Täti Terapia yrittivät tarjota Rakentavia Tekositä™ pelastaakseen läskin tytön päivän, tuloksetta:

–Sulla on varmaan se aika kuusta?
Kafi: AI KÄYTTÄYDYMMÄ AGRESSIIVISESTI?!!1&#€% Eiku ihan pari vko:a sitten leikin joulukinkuksi mestattua sikaa.
–Paljon vaatteita voi vaikuttaa?
Kafi: Eiku ihan alasti olin va'alla.
–Se on eri vaaka kuin päiväosastolla?
Kafi: Oon empiirisesti tutkinut (lue: juossut salapunnitsemassa) grammalleen kotivaakani heiton.
Eri aikaan päivästä?
Kafi: Aina aamulla, aina wc:n jälkeen.
Va'at voi silti vääristää! Kuvittelet vain!
Kafi: Väljä turvahameestani ei mene napit kiinni.
Oot syönyt paljon rasvaa ja sokeria?
Kafi: Kuten hedelmiä, vähäkalorisinta ruisleipää, hampunsiemeniä ja avokadoa.
Sehän on samaa kuin voi! Paljonko olet syönyt siemeniä?
Kafi: 3g per kerta.
Se on varman saman verran kuin 1 ruokalusikallinen?
Kafi: ..Noin vajaa teelusikallinen.
Et ole flunssan jälkeen liikkunut?
Kafi: Bingo, vain 4-5 kertaa viikossa.
Sekin on paljon.
Kafi: Ei tasan tällä painolla!

Elämässä etenemisen ja positiivisuuden puolesta kuitenkin haastan teidät tekemään oman Haaste -sivun! (kiitos ideasta yhdelle ystävälleni) Jos toteutat niin linkkejä kommentteihin niin tulen kurkkimaan. ^^ Olen myös kiitollinen jos tulee ehdotuksia lisäyksiksi, missä allekirjoittaneen olisi syytä 'tsempata'. Myös painoangstista vertaistukea otetaan vastaan! Parempaa viikkoa kaikille ♥

Sunday, November 04, 2012

Perjantai pitkä ja ikävä


Perjantai kl viisi aamulla, aika nousta. En ole koko viikkona nukkunut kunnolla, parhaimmillaan varmaan sen pari-kolme tuntia kerralla. En pysty menemään iltaisin sänkyyn, kauhu valtaa solut kun pitäisi maata paikallaan ja silmät repsottaa apposen auki. Väsyttää, mutta pelkään sitä hetkeä kun odotetaan nukahtamista, entä jos herään taas sata kertaa ja syön joka väliin uuden aamupalan. Kahvin keitto on liian monimutkainen ja keskittymistä vaativa toimintasuoritus. Katselen TV:tä, torkun, herään, torkun, revin väsynyttä ruumistani ylös, univelka painaa ja mahani mittakaavalla voisin suosiolla jäädä peiton alle koko päiväksi. Pullistumaan lisää, horo.

Puhelinmyyjä herättää ysiltä, ensin sähköstä ("Kiitos ei, sähkö kuuluu vuokraani") sitten jostain lehdestä ("Kiitos ei, mulla ei ole rahaa" "..dgf.. Entäs tammikuussa?" "Ei, mulla ei ole varaa!"). Tosiaan ei ole rahaa, tartteeko vittu muistuttaa. Pääsen sossulle ens viikolla, mutta mitä se mitään hyödyttää. Mulla on liikaa tuloja saadakseni mitään toimeentulotukija, ja ruoka, kissan lääkkeet, puhelinlasku, matkakortti, vakuutus, jne. ei ole hyväksyttäviä kuluja. Sanoinko jo että ruoka? Menot on ripoteltu pitkin useampaa kuuta, mulla ei ole kuitteja lääkkeistäni, koska ei ole rahaa ostaa lääkkeitä.

Asumistuki on tullut tilille, mutta se ei riitä vuokraan, ja enempää rahaa mulla ei ole paitsi hilut kaverin maksamasta taksista (jotka pitää maksaa takaisin). Täti Terapia tyrkytti torstaina puolikkaan lantun, purkin steviaa ja 20€ käteeni mukamas lievittääkseen omaa omatuntoaan. Vannoin tekeväni hänelle käyntikortin ja muotokuvan, ja käveli esimaksuni kanssa S-marketin kautta kotiin. Ruoka-addikti uhkapelaa kaiken heti pois. Miten järkevää sekin oli kun ahdistus pitää seuraavana aamuna saada oksennettua puurona, rahkana ja kikherneinä. Rinse and repeat.

Otan Temestaa ja lähden kuolemanväsyneenä näkemään mummoni kaupungille. Pelkään ja hävettää, sillä mummoni on nähnyt minua paljon ollessani laiha, ja ei tunne sitä kohteliaista vaikenemista näistä asioista. Mummoni rakastaa myös sairauksistaan puhumista ja itsensä syyttelyä. Taidan tulla häneen. Olimme puhuneet syömään menosta, mummo ostaa minulle stockasushia ja kahvia, itselleen kelpuuttaa vain vettä. Kuten lapsena, toisille syötetään mallioppsesti kastikkeet, perunat, tuoremehut, maitolasit, salaatit ja vihreillä viinirypäleillä koristellut kermatäytekakut, mutta emäntä ei ikinä istu yhteiseen ruokapöytään. Lautanen tyhjäksi tai ei ole pöydästä poistumista, mummo itse syö vain punajuurisalaattia olohuoneen sohvalla. Mummo vakuuttuu että syy sairastumiseeni on hänen sukunsa puolella, koska joku kummin kaiman serkun lapsen lapsen lapsellakin oli ruokaongelma. Ei voi muistaa mikä sh tai sukupuolta, mutta iiiihan varmasti hänen puoleltaan kaikki!

Hyvästeltyäni mummon käyn nostattamassa mielialaani pilates-tunnilla, fysioterapeuttikin kannusti sen eheyttävän mieli-ruumis -suhdetta. Enemmän tapaamisaikoja ei vaan tullut, koska olen yli liikalihava. Koetan olla väijymättä  kuntoilemassa käyviä luurankoja ja yritän vetää vatsaa kohti selkärankaa vaikka olen paisuneen ruhoni kanssa yhtä akrobaatti kuin muumi lumessa. Päivän päätteeksi menen äidille, riitelemme, ja painun bussilla kotiin kajaalit valuneena leukaperiin asti. Voisin soittaa ystävälleni, joka soitti minulle saadessaan paniikkikohtauksen, mutten kehtaa. Mitä mulle voisi sanoa, kaiken tuskan ja paskan ansainneelle oliolle.

Herään kotona yöllä Poikkiksen soittoihin että hän tulee taksilla työpaikkabileistä luokseni yöksi. Aamulla hän kertoo rakastavansa minua. Ei sillä lailla kun puhelimessa tai päivällistä kattaessa sanotaan. Hän tahtoo että tiedän, vaikka ei usein sanokaan sitä, että olen hänelle kaikkein tärkein. Hetken maailma on vähemmän paha, hiljainen, soluihin virtaa lämpö ja ainakin 1 ihminen vilpittömästi haluaa olla kanssani. Läskinäkin.

Seurusteluaiheista postausta on toivottu useaan otteeseen, mutten osaa aloittaa. Antakaa vinkkejä mistä haluatte kuulla?

Thursday, October 25, 2012

Sana ja ajatus ruoka- ja lääkebisneksestä

Mummoni ei ymmärrä että porkkanoita voi ostaa kaupasta koska niitä kasvaa takapihalla. Ainoastaan karjalanpiirakat menee turhaksi askarteluksi, joten niitä voi napata marketin -30% hyllystä paketin pari pakkaseen. Samalla Äitini innostuu Helsingin maatilatoreista, mutta järkyttyy kun pastöroimattomasta raakamaidosta pyydetään +5€/prk, sillä lapsena samaa kamaa sai kävelemällä navettaan. Vaatimatton kotiruoka on ykskaks brändätty 'luomuksi' ja terveystrendikkääksi boutique-kamaksi, johon vain kaupunkilaisjupeilla on varaa. Miksi käsittelemätön mölö maksaa enemmän kuin Valio? Ruokavalistuneet valittavat miten ruokaan käytetään vähemmän rahaa kuin ikinä ennen, mutta samalla iltapäivälehdet uutisoivat ruuan hinnan jatkuvasta noususta. Paradoksi?

Musta on jännittävää seurata S-marketin kassalla mitä muut ihmiset tunkevat liukuhihnalle. Suurinta osaa ei mummoni varmaan tunnistaisi ruuaksi ilman vakuumipakkausta ja Atrian etikettiä. Se mistä yleensä maksamme on enemmän muunneltua maissitärkkelystä, palmuöljyä E-koodeja, jauhoa, täyteaineita ja (pumpattua) vettä kuin ravintoa. Parannu siinä sit jostain syömisvammasta ja aliravitusta kehosta, kun kaupat avautuu yhtenä label limbona. Onneksi en sentään pelkää kassatätien näkevän mitä ostan, ainoastaan lihapaketista maksaessa haluaisin alkaa ulisemaan sen olevan kissalle..

Ruoka myös maksaa, joo, mutta eniten maksaa vaiva. Maitotölkkien hinnat määrää levikki ja laatu, ja on väärä lähtökohta että jokainen kaupassakäynti on tuotemerkkien ja ravintosisällöiden muuttuva labyrintti. On silti laiskuutta sanoa ettei ole varaa terveelliseen ruokaan, sillä opiskelijakin voi ostaa luomua jos vaivautuu suunnittelemaan talouttaan ja hankintojaan (lue vaikka tästä idätysohjeeni). Jos mietitään paljonko rahaa menettää sairaspoissaololla, lääkärikäynnillä ja antibioottikuurilla niin ykskaks omaan suuhunsa panostaminen ei olekaan enää niin kallista. Samoin jos mietitään valintoja: 1) mustikoita (varvuissa roikkuvia mustia pilkkuja) saa metsästä ilmaiseksi, pakastealtaasta jo-llain eurolla nettiapteekissa mustaherkuinen VAI 2) Finrexinin (juomajauhe flunssaan, sana 'makuinen' viittaa ettei mustaherukkaa juuri ole) edullisin kilohinta on 92,60€/kg ja sisältää n. 10-35 eri ainetta joitten nimiä et osaa edes lausua. Kumman valitset?

Aina voidaan kinastella lyhyen tähtäimen "tutkimuksista" aiheuttaako lisä-, makeutus- ja täyteaineet terveyshaittoja, mutta henk. koht. mua pelkästään ällöttäisi syödä keitetyllä sian nahalla (liivate/gelatiini) hyydytettyä välipalarahkaa tai juoda cola-juomia, joiden kirpeän maku saadaan ruosteen poistoon, valkaisuun ja lannoitukseen käytetyllä aineella. Jos pelkkä greippimehu voi olla tiettyjen lääkeaineiden kanssa hengenvaarallista niin entä ne fenyylialaniinin lähteet? Löydän kriittisestä ajatuksesta perää, että ruokasuosituksemme myönteiset mielikuvat maidosta ja leivästä on agrikulttuurin, politiikan ja suomalaisen teollisuuden muovaamia, ja lääkefimojen sponssaavan terveystutkimukset (esim. uudessa Hyvä terveys-lehdessä on maidon hyötyjä käsittelevä artikkeli, jonka asiantuntija on ylläri pylläri Valiolta). Ei että käsite "tutkimuksesta" olisi mitenkään enää pätevä argumentti, ainakaan ilman selitystä ja lähdetietoja.


Toisaalta voisin mennä työntämään tikkuja superfoodapostolien kynsien alle kaikesta ruoka- ja lääketeollisuuden illuminatipropakandasta, sillä ihmisen ollessa vakavasti mielisairas ei voi aina miettiä syökö 6v. kouluttautuneen lääkärin määräämiä lääkkeitä vai keitteleekö teetä jonkun itseoppineen huuhaagurun keräämiä lahottajasienistä (pakurikääpä). Joita muuten myös saa metsästä, eikä fitnestukuista ~100€ kilohintaan. Järkevä suhtautuu kriittisesti lääkkeiden tuputtamiseen, mutta myös alternativehihhuleihin, jotka tuputtavat ryppyisten marjojen nettikauppalinkkejä mainosprovikkarahat silmissä. Joojoo, on kau-hee-ta kun on Valiot ja Atriat, mutta niin on myös muu häikäilemätön omaan taskuun pelaaminen, brändäys tai piilomainonta Jätän suosiolla ne mädän kananmunan makuiset fytoplanktonit mieluummin valaille.

Päiväosaston lopuksi vedin kotiruokailuiden suunnitteluryhmässä ripsivärit poskille ahdistuksestani syödäkö hiilaripainotteista maito- ja soijapitoista ruokavaliota sokerikuorrutteineen. Ja melkein toiset kun Poikaystävä myönsi laittaneensa suklaata päivällissoossiimme. Mutta niin kauan kun suhde ruokaan on vääristynyt niin pitää opetella syömään ateriasuunnitelman mukaisesti - jäätelövohveli-pahveleineen ja vispi-kipsipuuroineen. Yritän ehdollistaa itseni Pavlovin koiraksi hokemalla tota fraasia päivittäin kauppakassiahdistuksen iskiessä, ja jään silti arpomaan venäläistä rulettia vältettävien ruokien kanssa. Huoh.

Kirjoittaja on vaarallisia annoksia mariseva ruokavammainen ja aspartaamiaddikti wnb-viherhippi, jolle ei ole ihan sama elääkö muut pikkukivia imeskellen vai ei.

Tuesday, October 23, 2012

My universe will never be the same/ I'm glad you came

Lämmin ja suuri kiitos edelliseen angstiviestiin vastanneille. Arvostan jokaista kommenttia, ja tuntui helpottavalta ettei kaiken paskan läpi tarvitse snorklata ypöyksin. ♥


Päiväosastolla, blogeissa, vertaistuessa ja sukulaisten kanssa osaan olla tosi järkiperäinen, tsemppaava ja sanoa suorasti sairaista käyttäytymismalleista, mutta itseni kohdalla järjen ja totuuden illuusio vain katoaa. Minulla ei ole oikeutta siihen hyvään, mihin toivoisin muiden tarttuvan. Ihmisten kauniiden kasvojen takaa kiemurtelee ärsytys kaksinaamaiseen "älä tee niin kuin minä teen vaan miten minä sanon" lässytykseeni. Mieleni tekee päteä täydellä adrenaliinilla aukotonta ravitsemustietouttani, mutten ite pysty elämään eettisten aatteideni tai terveysintoiluni mukaan (ravitsemuspaatosta tulossa myöhemmin lisää).

Pari viikkoa Raviolin jauho-porkkana-soosseja kipanneena luulisi että osaisin annostella kotisafkat malliannosten mukaan, mutta astuttua flättiini kaikki mittasuhteet vääristyvät, pakopiste katoaa, ääriviivat monistuvat ja desilitran mitta ei täyty osaston soppakauhan lailla. Maailma kulkee takaperin  kuin jos yritän 2 peilin avulla suoristaa tukkaani tai kiskoa sovituskopissa mekkoa päälleni. Tiedän että selän vetoketju nousee ylös kiinni jos nostan käsivarttani, mutta takapeilistä suunnistaessa onnistun liikkumaan vain vastakkaiseen suuntaan. Veden alla ruumis on hidas ja raskas, vaikka mahdollisuus on mennä ylös tai upota alas. Olen yrittänyt ostaa ja syödä karttamiani ruoka-aineita, mutta maattuani viikon flunssassa liikkumatta milliäkään koko homma on alkanut kaduttamaan. Olen lihonut, pilalla, laittoman suuri ja tilaa vievä. 


Sairaanhoitajani sh-polilta, sekä yksityinen terapeuttini tulivat koululleni auttamaan tulevaisuuteni suunnittelussa. Jännitin hirveästi, mutta tutoriope rikkoi jään ostamalla meille koulun piikkiin kahvia ja keksejä (otin vain kahvia). 1h tapaaminen venyi ja venyi, ja vastaavalle opettajalle tuli nolosti suollettua parin viime vuoteni koko historia, jokainen tapaamisessa istunut tuntui herkistelevältä. Minä lähinnä muutuin tuoliani vasten liisteriksi kun keskustelu sateli kehuja lahjakkuudestani yms muista valkeista valheista. Opettaja yritti saada selvää miten reagoida jos minusta näkee että ahdistaa, voiko jotain sanoa, tehdä tms. Välitetäänkö musta oikeasti näin paljon? Hän välitti, tuntui välittävän niin aidosti - eikä vain siksi että 2% hakijoista pääsee sisään ja pitkä koulutus saa kiintymään oppilaihin. Suunnitelmat on nyt jotenkin näin:

— Opettajille infotaan tilanteestani, tehtäviä ei tarvitse kysyä toisilta opiskelijoilta, koska minusta ei kuulemma näy lainkaan sairauteni ja selittämättömät poissaolot saattavat yleisesti ärsyttää, sekä laskea toisten opiskelumotivaatiota.
— Teen samat kurssityömäärät tärkeimmissä aineissa pidennetyllä aikataululla, pelkiltä teoriakursseilta voin ottaa hyväksytty-arvosanan pienemmällä työmäärällä
— En mene muiden kanssa samaan aikaan harjoitteluun, vaan teen rästitöitä ym.
— Opiskeluni pidentyy, mutta tärkeintä on otta 1 asia kerrallaan etten rasitu liikaa, ja osallistumiseni katsotaan joka jakson alussa

Hävetti lähteä tapaamisesta - camoon melkein 3h ammatti-ihmiset märehtimässä näin alhaisen ihmispuolikkaan pikkuelämän säälittävästä räpeltämisestä. Pyysin lopuksi venynyttä aikataulua anteeksi ja opettaja naurahti minulle "No entä jos minä haluankin nähdä sinua?" ... Oh wow. Tapaaminen palautti mieleeni miten paljon rakastankaan kouluani, valitsemaani alaa, ja haluan 'elämältä' muutakin kuin vain laihtua. Ensimmäisenä tietysti laihtua, mutta se ei yksinään enää riitä, ei ole mulle kaikki kaikessa. (Ja tämä on isosti ja kivuliaasti myönnetty. Melkein.)

Mutta miten alati masentunut, pingviininunta nukkuva bulimikko viettää syyslomansa? Ahmien ja oksentaen tai Alan Wakea pelaten tai koulutehtäviä ahkerasti kiinni kirien. Entä sinä?

Thursday, October 18, 2012

Fathag

AHDISTAA.
(Kaameaa itsekeskeistä ulinaa tulossa.)

Ruumisinho^100+n. Luulin etten enää kapeakatseisen lapsellisesti märehtisi blogiini ruhoni yletöntä ja sairaalloista liiallisuutta, mutten nyt välitä. Se inho ja iljetys on niin iso etten pysty pitämään sitä sisälläni tai vain oireilla lievemmäksi. En voi edes käyttää sanaa "vartalo", se kuulostaa joltain vaalimisen aiheelliselta ihmisyyden jatkolta, ei mun vararasvavarastolta joka piilottelee ihon alla ja sisäelimiä kuristamassa. Sumopainijan ja minun vatsan ympärysmitalla ei ole paljoa eroa, paitsi ettei minun silava/laardi/kamara/läski/silava/valtava/rasva/liika/ylipaino/lihava -kerrosta palvota kansallisaarteena.

Voin kuvitella itseni va'alle, miten kesän ja syksyn aikana pari hassua kiloa ovat tuleet takaisin korkojen kera, kun olen sortunut lämpimiin voileipiin ja muroihin, enkä niellyt laksatiiveja joka sormelle ja edes lievästi arkiliikkunut.  Maha tursuaa fakkujen vyötärökaitaleesta ulos, napa ja jenkkakahvat painautuvat valkeasta XL t-paidastani läpi, enkä pysty olla tarttumatta niihin kynsilläni keskellä koulupäivää. Tuolini kestää juuri ja juuri ylitursuavien reisieni alla, selkäläskit painuvat rintsikoista selkänojani ylitse. Koko luokka yrittää sinnikkäästi tuijottaa eteenpäin, vaikka massani painaa ilmatilaa ja häilyy pahan presenssinä.


Olen koko viikon maannut niljakkaana porukoilla peiton räkimässä ja hikoilemalla paidan toisensa perään märäksi. Ja ei johdu siitä että on flunssa, vaan koska olet liikalihava! Neljäs päivä helvetin flunssaa ja en pääse jumppaan, en salille, en mihinkään. Tekosyitä, et ole edes tarpeeksi kipeä!! En uhraamaan lihaani liikunnan epäjumalille, pelastamaan mielenterveyttäni endorfiiniannoksilla, reippaalla illuusiolla toimintakyvykkyydestä ja pienellä lupauksella että kuluttaisin pois edes mehukeittoni kcal. Ei että sun lihkseton läski ja säälittävä räpeltäminen kuluttaisi yhtään mitään!

Tahdon vetää flunssalääkkeeni wc-pytystä alas, lähteä kesken tunnilta (paitsi etten kehtaa, ovi on luokan etuosassa ja en halua kenenkään katsovan), kävellä Prismaan ja lastata koriin kaikkea vihaamaani hiilari- ja einesmättöä, mennä kotiin, repiä rätit pois päältäni ja sessioida kunnes jokainen verisuoni naamastani on katkenut, kaulan imusolmukkeet turvonneet kuin marsulla, mahahapot hivelevät hammakiillettä ja kurkusta vuotaa verta, ja vaipua lattian läpi unohdukseen, hajoten kadota näkyvästä maailmasta. < / angst >

PS. Mikä sinua ahdistaa nyt? Kerro/avaudu jos vain jaksat, en kestä tätä päätäni yksin.

Tuesday, October 09, 2012

But I set fire to the rain, I'm glad you came

Onko raskempaa rasitetta kun:

  • illalla sänkyyn mennessä korvissa soi kovaa tyhjyys ja ahdistus rummuttaa pään verisuonten seinämiä.
  • (hyvä) biisi soi päässä, jota ei tiedä, eikä voi "kuunella pois" YouTubesta. Tai ei löydä oikeaa remixiä? Kun LesMills-jumppatunnilla ollutta soittolistaa ei löydy official saitilta? (ne ovat kaikkialla maailmassa samat samaan aikaan).
  • palatessa illalla kotiin bussilla perähikiläinen teinilauma soittaa räkä-äänisestä kännykästä laulaen ja tanssien Gangnam stylea. Op op op op–

Fiilikset on vaihdelleet tosi paljon kuolemanväsymyksestä supersosiaaliseen puheripuliin ja hymyn vääntelystä itkuun. Oireilu on päiväosastojakson myötä vähentynyt, joka tavallaan helpottaa oloani, ja taas tavallaan saa muut tunteet neuroottisen suuriksi (myös tyhjyyden tunteen). Onneksi toiset potilaat ovat avoimia, mielettömän mukavia ja puheliaita. Lappaan porkkanakastiketta porkkanaraasteella ja lämpimillä porkkanaviipaleilla lautaselleni, kertoen itselleni ravitsemusterapeutin sanoin että ensin pitää suhde ruokaan ja syömineen normalisoida, ja normalisointia on syödä leipää, salaatinkastiketta ja suklaapuffettia. Sitten kun tämä on OK niin saan sooloilla luomuviherpirtelöituhippihiilariton-meininkejä.

Lyön päivälliskeittoon muodostunutta juustokalvoa lusikalla. Nyt syö! Saat sitten myöhemmin pistellä mitä tahdot! Toinen pöydässä istuva tyttö kiillottaa margariinin veitsestä servettiin kuin murhaaja hivelee puukkoa, taittelee nopeasti handuukkinsa ja sommittelee kurkkuviipaleet strategisesti leivälle. Tekemisessä on kokemuksen makua. Herrajumala toivottavasti ei ole nähnyt multa mallia, miten noloa.. Jälkiruokana on kolmatta kertaa vispi kipsipuuroa ja hyllyvässä koostumuksessa oli jotain tuttua kuin peiliin katsomisessa. Illalla kotona koetan olla kiltisti ja mussuttaa muroja kuin lapussa lukee.

Ensi viikolla sairaanhoitaja ja Täti Terapia tulevat koululleni palaveeraamaan asioistani 2 opettajan kanssa. Kouluasioista, tosin terapeuttini ja sh-polin henkilökunta eivät ole koskaan tavanneet. Päiviksen lekuri, jota näin viimeksi kevättalvella, on puhunut verkostomiitingistä ennenkin, mutta mitään ei tapahtunut ennen kuin järjestin asian itse soittelemalla neljän eri ihmisen aikatauluja. Jännittää, mutta ehkä tästä seuraisi jotain helpotusta kouluun? Hellemmät arvosteluperusteet tai oma tahti? Dunno.

Päiviksellä ihmettelin miksi kaikki ravaavat jossain fyssariryhmissä ja en itse ole ikinä tavannut koko fysioterapeuttia. Omahoitajani tuntui vastahakoiselta ja yllättyneeltä kysyessäni saisinko ajan, ja nuhteli etten ole näyttänyt aktiivisuuttani osallistumalla rentoutusryhmiin. Koska tartten bentsoja että kestän istua siellä gregoriaanisen ulinan soidessa? Entäs sitten jos en pakkoliiku ja olen ulkomuodoltani tankista seuraava, oon silti parin vuoden niitannut about 15 pojoa BMI:ni lisää eli *ehkä* ruumiinkuvani ei ole *ihan* mitä sen pitäisi. Tänään pöydälläni oli post-it lappu ja säikähdin mitä pahaa olen taas tehnyt, mutta sain kuin sainkin ajan ensi viikolle??!!1(/#€ :---D

Onko teistä kukaan käynyt fysioterapiassa ja millä asialla? Mitä siellä konkreettisemmin tehdään tai kannattaa valmistautua puhumaan?

Wednesday, October 03, 2012

Love until we bleed then fall apart in parts

Iltapaino on 2 kg ihan liikaa. Syön porkkanoita purkin maitorahkaa ja muroja leseillä, chialla ja stevialla. Melkein kuin ateriasuunnitelmassa. Istun alas ja kauhu leijailee huoneeseen pölyisistä nurkista, ikkunanraosta, tyhjästä Läkerol-rasiasta, pesukoneen hurinasta.

Nousen, käännän TV:n päälle ja kaikessa rauhassa rahkaa ja muroja, jotain äitini pakastamaa ruokaa, raejuustoa, riisikakkuja. Pesukone linkoaa ja minä ruokaa sisältäni, lämmin aalto tuntuu varpaista sormiin, pääni kevenee, kylpyhuone kuiskii että teen oikein. Ei kelpaa, ei tarpeeksi, ei riitä, ja tuhoan suolattomat pahviriisikakkuset ties millä leivontatarvikkeiksi tarkoitetuilla päälisillä ja useamman dl sokerittomia muroja sokerittomalla mehukeitolla. Säälittävä uusintakierros, kurkustani nousee lähinnä vaaleanviolettia vettä ja pari veripisaraa kynsieni takia. Vedä yhdeksän pientä keltaista tablettia, paskatäysi suolistosi saa näyttämään vielä raskaammalta ja läskimmältä. En ota, en tahdo enää myöntää lääkärillä sortuneeni johonkin niin typerään. Valas.

Avaan aarteeni pienestä voipaperista, huomiohuoraan piirtämällä pari punaista viivaa käsivarteeni. On jotain jota osoittaa avunhuudoksi, vaikka näin ei pitänyt koskaan enää käydä. Saan olla päiväosastolla enää viikon, kaikkien muiden hoito katsotaan viikko kerrallaan, vain mulla on valmiiksi uloskirjauspäivä. Iltapainoa ei pidä laskea, mutta ylihuomenna on punnitus ja olen aivan liian paljon, melkein 3kg enemmän kuin viikko sitten salaa punnitsiessani. Tuskin erottuvasta viivasta leviävä pieni tahra on suuremmoinen, kuin mustekynä kastettuna paperille.

Ei ole tullut lähetteitä kardiologille, ei yleispsykiatrianpuolelle. En voi sietää kun ruokapöydässä joku maiskuttaa kovaan ääneen kuin lapsi, en penkillä leveneviä reisiäni, enkä ex-naapureiden rappukäytävään jättämistä matoista ja pöydästä leijuavaa kissankusen hajua. 2 viikon päästä sh-polihoitaja ja terapeuttini tulee koululle palaveeraamaan opiskeluistani.

En ymmärrä miten jaksan tätä enää yhtään, en miten uteliaisuus, rakkaus ja tunnollisuus saa mut päivästä toiseen. Pääni rakastaa ironiaa soittamalla korvissa body pump-tunin Kelly Clarksonin Strongeria. Haluan irti tästä saatanan kehostani, rasvaprosentista, elopainosta, keittiönkaapeista, vinoista ja kipeistä hampaista.

Monday, October 01, 2012

Vääntelehdintää

Maanantai, päiväosasto ja punnitus. Viikonloppuna menen huomaamatta sekaisin kauhusta, ahmin ja oksennan ahdistukseeni 3x laksayliannostuksen kera, vaikka pitäisi tehdä päinvastoin etten olisi sotanorsu seikkailulla madellessani aamulla psykiatriankeskuksen viidenteen kerrokseen. Joku hoitaja voisi vaikka puhkoa silmänsä kun strippaan vaakaa varten, yrittää harakiria punnitushuoneen post-it-lappuilla ja lyijykynillä. Toisaalta rakastan virtakatkaisimella varustettua sairaalavaakaa joka ei näytä eri lukua riippuen astuuko vasemmalla vai oikealla jalalla. Käyn kotona aamulla vessassa, punnitsen itseni alusvaatteilla ja kirjoitan luvun ylös, en ota lääkkeitäni, syö purkkaa tai juo pisaraakaan ennen punnitusrituaalia osastolla, jotta voin verrata paljonko kotivaaka valehtelee.

Näyte/punnitushuoneen ovenkahvassa on löysä tuntuma, sen täytyy olla jäänyt auki. Tulen tiistaina hyvissä ajoin paikalle, ehken tarpeeksi aikaisin, olisi vuoroni kattaa aamupalapöytä. Se oli tehty. Lupaan silti tulla auttamaan, kävisin vain ensin vessassa, vessassa jossa on sälekaihtimilla lukittu ikkuna näytehuoneeseen. Sisällä oli ihmisiä, onneksi äänet kuuluivat hyvi lasin läpi ja en kokeillut näytehuoneen ovenkahvaa. Menin vessaan ja odotin äänten katoavan, ovi oli löysällä, siis auki, en tiedä oliko tarkoituksella vai epähuomiossa. Kahden uuden potilaan pitäisi aloittaa, joten toista tultaisiin kohtapikaa punnitsemaan. Livahdin vessasta äkkiä näytehuoneeseen, va'assa oli virta eli kohta joku tulisi. Napsautin hidasteeksi lukkoa ylös, jonkun pitäisi ainakin kaivata avain esiin ja sitten olisi hyvien selitysten paikka miksi sooloilisin puolialasti "lukitussa" näytehuoneessa. Kiskoin paidan, hameen, villasukat pois ja astuin täristen va'alle. Sama lukema kuin kotona, pakko astua vielä toisella jalalla uudelleen ihan varmuuden vuoksi, just in case. En uskaltanut jäädä punnitushuoneeseen pukemaan, joten livahdin alusvaatteisillani takaisin vessaan vaikka huomasin jonkun polihoitajan jättäneen vastaanottohuoneen oven raolleen. Olin turvassa, ainoastaan näytehuoneen ovi pitäisi napsauttaa sellaiseksi kuin oli.

Olen niin sairaan kiero.

Overall hyvä olo päästä päiväosastolle. Olen toivoton, avuton ja hajalla sessiointikierteestä että otan mielelläni vastaan liimaksi sopivat perunat ja porkkanoista+korppujauhoista kasatut kasvispullerot. En tiedä miten päin olisin koulun suhteen, jään taas jälkeen ja aivokuoreni menee niin tuhannen palasiksi kiinni kirittävien töitten määrästä. En saisi olla taas poissa, enkä jäädä liikuntakiintiöstäni. Ei tosin kauheasti väliä missä möllin jos paskasti vointi estää kaiken suorittamisen suoriutumisen ja järjellisen kanssakäynnin..? En tiedä mikä on parhaakseni, enkä mikä selkärangasta tulevaa kyvyttömyyttä.

Sunday, September 23, 2012

Pöhnää ja luovia haaveita


Alkuviikolla en antanut pienen kurkkukivun ja pöhnän häiritä reippailuitani, mutta keskiviikkona päätin jättää vakio sykkeet-kaaakkoon-hikiliikuntani väliin. Tuntui pahalta, ihan kuin minulta olisi otettu pala pois. Käsi. Jalka. Kylkiluu? En ole vuosikausiin liikkunut kuin koneelta jääkaapille ennen tätä kesään, enkä ikinä ikinä koskaan ajatellut surevani etten pääse lyllyttelemään lölleröitäni jonnekin julkiseen tilaan. Ilonsa kullakin, mutta oma laiskaperseeni on kierinyt konfettisateessa jos on ollut tekosyy olla nousematta ylös. Nyt jännitän kuin Leijonakuningasta tapittava kakara saanko mennä huomenna pilatekseen vai en.. Vaihtaisin vilustunut/terve välitilan kraanaveden juontiin Intiassa ettei tarttisi arpoa koska on tarpeeksi kipeä-kipeä jäämään kotiin ja koska vain laiska, luuseri, failure.

Liikunnasta on tullut kurjan arkeni uusi henkireikä, odotuksen ja ilon aihe, samoin kuin lukemisesta reilu 1 1/2 vuotta sitten. Tytölle, joka ei saanut lukiossa pakollista 2 kirjaa/vuosi luettua ja lorvi liikkatunnit salin reunalla, kun kaveri söi aleksanterinleivoksia! Ylivoimaisesti rakkain asia mulle on piirtäminen, johon vähiten pystyin ~3 talvea sitten anoreksian dominoidessa elämääni. Äiti pakkasi minulle polvenkorkuiseen laukkuun kyniä osastolle, ja sinne pinkkiin laukkuun ne jäi pariksi vuodeksi. Ehkä bulimia on rujompaa ja vähätellympää sairastamista, mutta läskit on tuoneet tilalle jotain, mitä en voinut edes pienenevillä va'an lukemilla korjata. Toisaalta laihana oli kyvytön kaipaamaan ja haaveilemaan.

Piirtäminen on aina erottanut minua joukosta, ollut ystäväni jäädessäni piirien ulkopuolelle ja antanut tekohengitystä etten uppoaisi hylkiöiden harmaaseen massaan. Tie piirtäjäksi on ollut kivikkoinen - en ole koskaan niellyt olevani mitenkään lahjakas, olen tehnyt vain pirusti duunia. Mutta en tarpeeksi. Työni hajoaa helposti käsiin jollen pinnistä. Lukiosta saakka on ollut kivuliasta kavereiden ollessa ollessa järjettömän lahjakkaita, omannäköisiä ja julkisesti palvottuja. Sekä laihoja, alipainoisia tai sen rajalla. Töilleni ei tulisi 2 katsojan sijasta 10,000 kuin silloisille kavereilleni, mutta jos olisin laiha niin voitan. Ihan sama miten piirtää, pukeutuu, opiskelee, sosialisoi tai seurustelee jos on laiha, laihuus nollaa kaikki muut edut. Miten näin ilmiselvää asiaa ei kukaan psykiatri tajua? Ja mä voitin, mutta jouduin luopumaan kaikesta muusta. Mutta sillä ei ollut väliä, olinhan laihempi. En vain ikinä tarpeeksi.

En sano nyt piirtämisen aiheuttaneen sairastumistani, mutta varmasti liittyy itseäni kohtaan olevaan raakarealistisuuteen. Vuosia myöhemmin kun kaverit ovat vaihtuneet katselen heidän töitään ja suitsutusta netissä, ja mietin olisinko vähemmän väheksyttävä, irrelevantti ja inhottu jos saisin vain tasattua tilit uudelleen. Toivoisin myös osaavani valokuvata.. edes keskinkertaisesti. Sitä nyt tekee kaikki IRC-Gallerian camwhoraajista koirien ja veneiden kanssa piehtaroiviin sisustusbloggaaja-kotiäiteihin ja kanasalattiinsa tukehtuviin indiedayslaisiin, mutta silti.. Se Canonin aukkoluvun räpyttely on vain niin kivaa. Kuvaamalla, liikkumalla, soittamalla jne. voi myös viihdyttää muita paljon enemmän kuin keskinkertaisesti piirtämällä.

Millaisia harrastuksia ja haaveita teiltä löytyy? Onko ne puhtaasti omaksi iloksi vai täytyykö myös päästä näyttämään? Mitä tahtoisit tehdä jos lahjakkuus, aika tai raha ei olisi esteenä?

Wednesday, September 19, 2012

Sano jotain ettei hiljaisuus vie mukanaan


Ääneni narisee luokassa pyrkyrimäisesti keplotellen toisten piireihin, kysellen yrittäen päästä kiinni juttuihin. Mulle ei juuri tulla juttelemaan, ei sipsuteta kimpassa ruokalaan. Luokkalaiseni on mestarisuunnistajia ettei viereeni tartte istua jos muuta on tarjolla - ei väliä miten taktisesti istuudun. Haarukoiden takaa ei katsota päin, porukka lähtee suurena aaltona kuin eivät olisi huomannetkaan ja jään yksin tökkimään salaattia tai keittoani. Don't get me wrong - luokkani on mukava, luova, kiinnostava, taidokas ja hyvähenkinen, ainoastaan mä olen ostanut paluulipun ala-asteelle.

Perjantaina jälleen kerran se muotoaan suuremmaksi vaihtava pallonaama alkaa poraa. Ahdistus kiipesi USB-hiirijohtoa pitkin sormenpäihin ja kuristi kaulaani. Äkkiä ulos ja vessaan, nyyhkyttämään samanlaisilla äänimerkeillä kuin Aku Ankka-hahmot. Todellisuuteen herääminen sattuu joka kerta niin paljon: miten jäljessä, kyvytön, amatööri ja saamaton olen muihin verrattuna. Eikä kyse ole vain toisten olkapäiden takaa kurkkimisesta, vaan koulutehtävät on myös työnäytteitä porftolioon, jolla kilpaillaan haetaan harjoittelu-, vaihto-opiskelu- ja työpaikat. Samalla kun minä seikkailen kajalit naamalla käytävillä, käyn kunnioittamassa remonttiluokan mattoveistä ja haaveilemassa ruokalan käsidesiä. Helvetin ylidramatisoija et tee oikeasti mitään! Meltdownin ohella masennus harsosi ympäröivän maailman, millään ei ollut väliä, mikään ei tuntunut miltään paitsi jopa mahaani isompi kipu olemisesta.

Kyselen myös tunnilla koska talitintinaivoni vaativat rautalangasta vääntämistä ja häveliäs hiljaisuus on piirteitä, mitä kukaan ei saanut nuijittua itsepäisyyteeni tilalle lapsena. Täysin sitä vastaan että olen rakentunut itseinhon ja häpeän sirpaleista. Maanantaina eri aineen tunnilla joku kyllästyi narinaani ja tiuski kysymykseni päälle "Onko sillä nyt väliä miltä se teksti näyttää, tää on vaan yks harjotus!!" Slap in the face ja itku tulee kuin hän olisi tullut henkilökohtaisesti leipomaan naamastani kroppaani vastaavaa pullaa. Opettajan ja ryhmän kallistaessa päitään näyttöihin sniikkasin pois kuin rikollinen. Nimenomaan, mitä menit ämmä taas suutas availemaan.

En tiedä miten palaan viimeiselle tunnille tämän päivän jälkeen. Uusi ystävällinen ope vaivautui tulla kädestäpitäen jeesaamaan kurssityöni kanssa, joka kerta kajauttaen "Palataan asiaan ihan kohta, käyn eka näyttää Kafille pari juttuu! Nii auttaa Kafia!!" Pakko vielä toistaa. ^__^ Hirveän koneella junnaamisen jälkeen sanattomasti päästiin siihen, että mun on paras aloittaa alusta. En pystynyt pidättämään itkua vaikka luokkalaistytöt istuivat edessä aivan kuuloetäisyydellä ja vanhempi miesopettaja kovaan ääneen yrittää sparrata mua. Positiivisista ajatuksista, hyvistä konsepteista, mun pitäisi ehkä palata 1-2 alempiluokkaisten peruskursseille, jutella opettajien kanssa, yadda yaa.

Epätoivo saarsi, kyyneleet ja räkä ei loppunut, enkä pystynyt edes kohteliaasti nyökyttelemään päätäni, vaan annoin etten EN ENÄÄ JAKSA. Työhöni kiteytynyt itseinho, vaativuus, haaveet koulun vaihtamisesta ja ei, ei kande antaa työhöni lisäaikaa sillä pääsen kohta taas sairaalaan. Irrottelin Temestoja foliosta ja nielin alas kahvilla opettajan vieressä samalla kun edessä olevat tytöt tekevät parhaansa esittäen nauliintuneita näyttöihinsä. Paitsi ettei opettajan oktaavien takia tarvinnut olla edes kuuloetäisyydellä seuratakseen Kafi-show'ta. Joko en mene takaisin tai menen leikkiin mukaan, polvet yksinäisyydessä esittämään ettei ole mitään hätää, selkäläskien takana väistämätöntä sääliä ja halveksuntaa.

Kirjoitanko liian pitkästi?

Sano jotain, mitä vaan
(vaikken ansaitsekaan kommenttivyöryä kun en mediaseksikkäästi esittele omia kuviani tai ruokalistojani)

Wednesday, September 12, 2012

When things go wrong I seem to be bad

 Stressi, ahdistus ja bulimia on lävähtäneet naamalle kuin zombiaivot Romeron leffoissa. En pysty nukkumaan, raatelen itseni henkisesti mennäkseni aamuisin kouluun, pidätän itkua ja vieraannun maailmasta. Ruoka, syöminen, oksentaminen. Joka tunteeseen tuleva mussutus ja täyden, liian, kohtuuttomasta oksentelu. Pakko tunkea suuhun jos tunnen jotain ja jos en tunne mitään.

Jälkikäteen tarkasteltuna revin triggereitä mistä kerkeän. En syytä siitä ketään tai mitään, kunhan koetan keksiä johtopäätöksiä kipeälle käytökselleni. Bussi ajaa ohitseni, ruoka alkaa käydä mielessä. Perille päästyäni minuutilleen ajoissa ystäväni siirtää tapaamista tunnilla ja alan lampsimaan kohta jotain rahakukkarolle sopivaa syöttölää. Aika matelee, toista ei kuulu, ja viimeinen neuronini naksahtaa aivoissa, kävelen neljän eri kahvilan kautta keittojen, leipien, pehmisten ja piirakoiden läpi Kampin hiljaisimpaan paikkaan oksentamaan. Oho, väärä monen kopin naistenvessa - tätä varten on poletteja että pääsen muualle.

Lääkäri sanoi luonnehti unettomuuttani "vaikeaksi" ja määräsi parit napit lisää. Voin nyt syödä lääkkeitä jotta nukahdan, pysyisin unessa ja syödä kuitenkin herätessäni aamuyöllä. Ahmin ja oksennan mitä saan käteeni tsernobilin jäljeltä olevassa keittiössäni. Olen tällä viikolla lintsannut koulusta ruuan orjuuttaessa mieltäni. Tilini näyttää 0,14€ ja maanantaina koko viikolle ostetut safkat loppui jo eilen iltapäivällä. Mulla ei ole varaa tiskiaineeseen tai kissanruokaan, saati omaani. Jääkaapissa on pari luomukurkkua, pakastemustikoita ja misotahnaa. Kaikki kuivatut pavut, pakastimen aarteet, rappioriisit ja jauhot margariinilla olen saanut menemään. Ei sentään raakana, vielä on ultimate bulimia lowt a.k.a. ra'an taikinan ahminta vielä kokematta. En myöskään ole syönyt leipomiani keksejä, sillä Syömishäiriö Sääntö #485 on ettei saa syödä omia läskileivonnaisiaan.

En pysty lopettamaan, no wait, kroppani ei annakaan enää ruuan nousta ylös. Ja tahdon korostaa tässä uudelleen etten vieläkään osaa oksentaa ilman sormiani, hiljaa, siististi ja keijukaismaisesti. Keijukaiset my ass. Sh ei ole nätti näky kaula turvonneena, kurkku verillä, rystyset ruvilla ja naama finneillä. Pitkästä aikaa yritin tehdä ohuita punaisia nauhoja käsiini. Älä huomiohuoraa lälly, terän täytyy olla jo tylsä että uskallat edes painaa.

Ettei mene liian angstiksi tässä viime viikon ihanuudet: pidellä ystäväni vauvaa sylissä suomalaisen lonkeropornotaiteilijan tehdessä meistä karikatyyriä Lidl-paperille. Sekä 1 kunnolla nukuttu yö poikaystäväni kainalossa, 16 kcal/pala näkkärin löytö kaupasta ja uuden open pieni kehaisu piirrostaidoistani. Selvästi vain manipuloidakseen minut uskomaan että kankea, mielikuvitukseton ja nuijayksinkertainen kurssityöni olisi toteuttamisen arvoinen. Huomenna on pakko mennä kouluun, sillä sain jo henkilökohtaista meiliä miksen näkynyt tunnilla ja yritetäänhän viedä "uniikki" ja "herkullinen" konseptini loppuun. Mikä konsepti? Ai mulla??


Sh-polilta tekivät lähetteen yleispsykan puolelle "koska mulla on näin paljon muitakin ongelmia". Ja päiväosastolle, vaikka vannoin tämän jälkeen etten enää mene kun ei kelpaa. En jaksaisi enää olla olemassa. Kirjoittakaa mulle jotain kommenttia, mitä tahansa, mun mieltä lämmittäisi kuulla jos jotakuta yhä kiinnostaa ylämäkeen pulkkailu ja iljettävä eksistenssini. ^__^

Wednesday, August 29, 2012

Those school uniforms made a joke, made a joke of me and you


Koulu alkoi. Now I'm fucked. Menin ensimmäisenä päivänä hyvin sekaisilla fiiliksillä: Alanko itkemään kuollutta edellistä luokkatoveria? Mitä voin syödä lounaalla? Onko kursseja päällekäin? Miten järjestän aikatauluni liikkumiseen? Kuolenko aivoverenvuotoon tehdessäni rästi- ja omia kursseja yhtäaikaa?  Miten jaksan edes ensimmäisen päivän? Hajoanko hallitsemattomasta alemmuudentunteesta luokkalaisteni rinnalla?

Uusi opettaja oli helpotukseksi hyvin mukava ja rattoisa, tosin niin rattoisa että käytimme päivästä ~4h tauotta läsnäolioiden lemmikeistä, näytönsäästäjistä ja Agentsien levynkansista jauhamiseen. Miten sanoisin tämän kauniisti.. Ihan kiva, mutta ei toimi jos oma jaksaminen on yhtä katkonaista kuin kiivin lento. Olisin voinut pukeutua Monty Python-ritariksi ja karjua GET ON WITH IT! Opettaja pyysi meitä vielä esitelemään itsemme, harrastukset ja työkokemukset. Vihaan esitellä itseäni, en heti keksi margariinin jälkeen mitään kamalempaa, mutta en viitsinyt ekana päivänä riistää henkiäni post-it lapuilla viiltelemällä. Opiskelujen puolivälissä ykskaks kaikilta tulvi ammatillista työkokemusta: isoissa brändeissä, tapahtumissa, lehdissä, toimistoissa, tärkeinä assareina, johtajina ja oman yrityksen pystyyn pistäneitä (monta - enemmän kuin Prisman kassaa tuuranneita).. Jotkut kertoivat mielellään myös tarkan palkkansa. Öh. Omalla vuorollani olin jo niin lukossa että kerroin vain sprayailleeni kakkupapereita ponnekaasua sniffaillen koko elokuun.

Luulin lounaan olevan OK: aina voin pyytää salaattia ilman lihaa. Jokin suomalaisen laitosgastronomian neronleimaus oli tunkea valmisannokseen myös pastaa, mustiksi värjättyjä oliiveja ja suolakurkkuja. Yhdessä. Oliivi- ja suolakurkkuvihaajana pyysin sitten salaatin ilman niitä kaikkia. Vakiotylyt keittäjättäret varmaan nauttivat saadessaan kostoksi odotuttaa minua jonon edessä kun häpeän silmät, sormet ja tarjottimet päästäni. Ällöttävää millaista lisäaineilla kyllästettyä, tähteistä kasaan rääpittyä soossihiilarimössöä koulussani tarjotaan muihin yliopistoruokaloihin verrattuna. Pöydässä luokkalaisillani oli se sama kuka-ottaa-vähiten-jättää-eniten kilpailu kuin ennenkin, ja voitin itselleni vain itseinhoa arpomalla menenkö mukaan vai erotunko joukosta.

Löysäilyn jälkeen uusi opettaja suolsi lemmikkihymyä hymyillen ~20 projektitehtävää, vaikka pelkästään yhteen voisi helposti käyttää kokonaisen kurssin. Kotona rupesin tarkastelemaan rästieni korvaavien kurssien lukujärjestyksiä ja minun olisi pitänyt olla ekana päivänä fyysisesti läsnä kolmella eri tunnilla. Edessä odottaa myös pari vapaaehtoista viikonloppukurssia, joihin etevänä tyttönä kävin kesällä ilmoittautumassa. ^_^ Ehkä jos valehtelen tuberkuloosin tai kurkkumädän niin pääsen pois sitovasta ilmoittautumisesta? Ehkä sh-polin lääkäri voi kirjoittaa sellaisen minulle?

Anteeksi pitkä ja epämääräinen teksti, en ole taas saanut nukuttua päiviin. Olen silti toiveikas ja innostunut, koska saan etuoikeutetusti opiskella mitä minua kiinnostaa. Yhtä paljon odotan että säännöllinen päivärytmi ja liikunta auttaa ja motivoi pois bulimiasta. Ehkä selviän jos saan nukuttua ja taistelen ollakseni paikalla. Ja pakkaan omat eväät.