Sunday, January 29, 2012

Made of protein milkshake and low carb intake


Viikko ahmimatta ja/tai oksentamatta, sitten se takapakki tuli. Olen tehnyt sopimuksen itseni kanssa että koululounaalla saan ottaa leipää, kunhan ei ihan joka päivä. Ne muutama slice lämmintä moniviljaleipää silti tursui sisälläni kestämättömiin mittakaavoihin, ja kallistuin deletoimaan muutamaa leivänmurua koulun vessassa. Illalla sama homma, tunsin syöneeni liikaa joten antaa mennä.. Se siitä, nyt ei nousta tohon karuselliin!

Koululounas on yhä näkymätöntä salamasotaa. Otan aina ja vain keittolounasta ja salaattia, sillä lämmin ruoka ei vaan ole vaihtoehto ruokalan mölyssä ja ryysiksessä. En, vaikka se olisi paremman näköistä, makuista tai ravitsekkaampaa kuin keitto-onnenpyörä, jossa joka arpa voittaa vettä, öljyä ja porkkanaviipaleita.. Ahdistavinta on seurata luokkalaisiani, jotka yhä raahautuvat paikalle vain esittelemään kuinka paljon jättävät lautasilleen - jo valmiiksi miniatyyrisistä annoksistaan. Joku skippaa suoraan koko aterian ja istuu paikalle närppimään (lounaan hintaista) sämpyläänsä. "Olen niin täysi etten jaksa enempää!" Luokassa rapisee karkkipussi ja tauoilla noudetaan kahvilasta pullaa tai kääretörttua. Totta kai ihmisellä on varamaha makealle, mutta ei tartte ensin tulla nöyryyttämään mua julkisesti kasvisliemen kaapimisesta loppuun!!

Ei, minunhan tässä pitäisi hävetä. Fat pig. Äsh, ei pitäisi enää sanoa noin.. Muistan joskus kauan kauan sitten sairaalassa saaneeni huomautuksen että kielenkäyttöni sisältää liikaa läskijuttuja ja itseni sättimistä, mutta olin eri mieltä. Nyt olen alkanut oivaltamaan ajatusta että itseni "lyttääminen" saattaakin olla itsekästä ja loukkaavaa käytöstä - juuri toisia kohtaan. Olen tähän asti ajatellut dissaamiseni olevan oma asiani ja osana itsemäärämisoikeuttani, mutta Pojan seurassa selvästi pahoitan hänen mielensä. Vitsaillessanikin. Sydämmen pohjastaa raastaa kun mielipaha heijastuu toisen silmissä, tarkoittamaton loukkaus leijuu henkäyksenä ilmassa.

Note to self - Ei näin: Oon läskiahnepaskasikaihralaardihuorakuole!!1
vaan: Inhotan itseäni / en pidä itsestäni juuri nyt


Tuesday, January 24, 2012

Fear of the Blank Page


Blogista on tullut paljon tasaisempi, ehkä varautuneempi eli tylsempi. Vaikka vararavinnosta ei ole puutetta niin päässäni on black outteja ja paljon, ykskaks en osaa taivuttaa suomenkielisiä sanoja, ja jokainen kappaleeni hävettää vähän lisää. On vaikeaa olla sarkastinen tai naseva halutessani vain käpertyä rullalle ja nukkua horroksessa talven yli. Toistavani raivostuttavasti joitain sanoja koska verbaalinen mielikuvitukseni ei pysty parempaan kielijumppaan. Kuten nyt, ping, ajatukset katosivat. Mistä olinkaan puhumassa?

Lipsauksia sattuu, mutta linjaukseni on välttää blogissa läheisteni asioista puhumista, samoin kommentoimatta ajankohtaisia aiheita tai muita blogeja. Se on vain.. kiusallista ja tunnen tunkeilevani toisten asioihin. Kaikista isoin nou-nout on kuitenkin kertominen omista makuasioista tai muista "teeman ohi" menevistä asioista. Ne pari vapaa-ajan tagia (tuolla oikealla menussa) on tahallaan jäänyt vähäiselle käytölle. Ei ole sattumaa etten ikinä julkaise yhtään reseptiä, tehnyt teemapostauksia, linkannu lemppari blogeja, promonnut lempi pressaehdokastani tai uskaltanut vastata mihinkään memeen (vaikka olen ollut hyvin otettu jokaisesta tagauksesta). Itse rakastan lukea tuollaisia random faktoja, arkisia makuasioita ja nippelitietoja kiinnostavilta tyypeiltä! Mutta jos minä alan kertomaan musiikkimaustani niin olen röyhkeä ja sietäisin hävetä.


Moitin jatkuvasti itseäni koska hölötän IRL kaikkea, mikä *ei voi* kiinnostaa muita. Näin käy yleensä aina jos jännitän tai hermostun. En voi sille mitään, jos olen reippaalla tuulella käyn ylikierroksilla, kuin yrittäisin ottaa kiinni masennukselle menetettyjä vuosia. Luokkatoverini pitävät minua taatusti itsekeskeisenä, koppavana ja pröystäilevänä tyyppinä. Suomalaisessa mentaliteetissa itsensä nostaminen on tuomittavaa ja lapsesta asti on kotona tehty selväksi että kaikki rahaan ja töihin liittyvä kuuluu pitää omana tietona. "Älä sitten sano kellekään meidän tavaroista tai rahoista! Ne ei kuulu kellekään!"

Aprikoin yhä teinkö suuren virheen 1 kirjapostauksella, sillä se sivutti sekä "muiden asioiden" kommentointia että omia mieltymyksiäni. Toinen vähemmän radikaali temppu oli idätys how-to, jossa käytin omia valokuviani. Koko blogi on kooste aroista aiheista, ja minä menetän yöuneni miettien oliko foto lasipurkista ja pavuista liian vulgaaria paljastaa..

Ylianalysoinko liikaa ja pitäisikö kirjoittaa muistakin intresseistä? Vai jatkaa samalla linjalla eli ei teemapostauksille, harrastuksille, makuasioille ja sh:n liittymättömille arjen kuulumisille? Mitä mieltä te olette? Aihetoiveita otetaan vastaan..

Sunday, January 22, 2012

Fear and Loathing in..


Kolme-neljä päivää ahmimatta (ja oksentamatta)! Fanfaarit ja serpenttiini-insertti nyt tähän, kiitos. Joo, saattaa kuulostaa säälittävältä, kyllähän jokaisen pitäisi osata lopettaa se safkan mussuttaminen. Tiedän miten paljon fiinimpää on pistää blogiin kaikki anorektiset ahdistustekstit ylimääräisistä juustoviipaleista tai Läkerolien kaloreista, mutta ehkä olen mennyt jo sen säälittävyys/nolous-rajan ylitse.

En usko olevani laihtunut, mutta tämän onnistumisen myötä oloni on paljon huojentuneempi, henkisesti kevyempi ja kontrolloidumpi. Eniten minua pelottaakin että menetän taas otteen itsestäni, himon tai pakon demoni käy kimppuun ja hukuttaa mut takaisin b/p-kierteeseen. Eteneminen on kuin lasinsirpaleilla tai hiilillä kävelyä, pitää astua eteenpäin oikein ja tarpeeksi hitaasti etteivät jalkapohjat ole entiset. Onneksi sisälläni asuu pieni masokisti...

Fiilikseni on polaariset, ahminta-banni on tehnyt musta hypersensitiivisen ja ylireagoivan. Flippaan pienistäkin kömmähdyksistä, vahingoista tai pienestä epävarmuudesta. Käyttäydyn tosi lapsellisesti, pahalla tuulella valitan pystyn ja hyvällä puhua selitän turhuuksia minkä kerkeän. Ihan kuin olisin elänyt aikuiseksi saakka laatikossa ja päässyt ekaa kertaa päivänvaloon. Ahdistus nousee kerralla lujaa ja korkealle, koska en pääse turruttamaan tunteitani ahmimalla ja oksentelulla. Rauhottavia on tarvinut enemmän kuin normaalisti, ja satunnaisella jumppatunnillani pompin enemmän bentsopilvessä kuin lattareiden tahtiin...


Olen aika varma ahmivani nimenomaan tunteiden turruttamiseen, niin vahvasti olen lähipäivinä reagoinut. Osoitin mieltäni ruokakaupassa marssimalla ulos ostamatta mitään, koska Poikakaverini ei keksinyt mitä halusi päivälliseksi. En ajatellut ilkeileväni, pelkästään etten pysty syömään mitään.. olin niin loukkaantunut etten saanut tahtoani läpi light-version ostosta normaalin sijasta, että kiukuttelin ja itkin. C'moon, eikö tästä vieläkään pääse yli? Itkua seurasi paljon, paljon lisää näinä parina päivänä. Porasin meikit poskilleni saatuani koulussa rakentavaa kritiikkiä (vaikka pidän palautetta arvokkaana), raivosin lumihangessa kastuneista lahkeista, kirosin kuskia jäätyäni väärällä bussipysäkillä ja haastoin lisää itkuista riitaa ruuanlaitosta.

Jos en olisi ollut ihanan Poikakaverini lähellä niin olisin taatusti kääntänyt kaikki itsevihaani ja purkautunut perinteisesti oireilemalla. Olen niin onnellinen ja kiitollinen että hän jaksaa, kestää ja jopa rakastaa minua. Olen saanut hänen panemaan vastaan, jotta saisin itkupotkuraivari-purkautua kunnolla, sekä ymmärrystä ja lohdutusta tilanteen rauhoituttua. Kiukku on yhä vieras, uusi tunne. Rationaalinen puoleni tiedostaa käytökseni mielettömyyden, mutta silti haastoin riitaa mm. säilyketölkin avaamisesta. En tarkoittanut, mutta tein tahallani.

Niiiin toivon selviäväni ensi viikon stressaavan ja hektisen aikataulun kanssa. En tahdo jaksaa koko koulupäivää, mutta olen uteliaana ja innostuneena haalinut harteilleni liikaa kaikenlaisia hommia koulutöiden ja tenttien lisäksi. Ihan siitä ilosta että saan tuntea muutakin kuin passivoivan depression. Jaksamista ensi viikkoon! ♥

Tuesday, January 03, 2012

Sanokaa mua keijukaiseks!!1

Nyt kun iloiset rasvasolut pitävät huolta aivoni synapseista ja välittäjäaineista, olen kasvattanut jotain perspektiiviä (omaa) sairasteluani kohtaan. Toivottavasti mä osaan muotoilla tän aiheen niin neutraalisti kuin mahdollista, sillä todellakaan ei ole tarkoitus loukata ketään, vaan hertellä hiukan ajattelemaan. Huomautan myös etukäteen että ulkopuolisuuden, huonon itsetunnon, surun ja kukaan-ei-ymmärrä tunteminen on sairastellessa ihan normaalia, ja en yhtään vähättele aiheesta kitisemistä (es. oikeasti idiootit läheiset tai hoitohenkilöt).. Joo, ja tiedän tekeväni tätä kaikkea itse. Siksi oonkin *ekspertti* puhumaan asiasta.

Siis kitinään!

Nykyään minua häiritsee syömishäiriöisten (tai muiden mt-hlö:iden) jatkuva draamakuningatar / marttyyriakti. Erityisesti tavassa kun ihmiset perustavat blogeja ja kirjoituksillaan suorastaan kerjäävät huomiota ja lohtuttelua. Melankolia on ihanaa, mutta joskus tulee raja missä itse on uhri ja koska hakeutuu uhrin rooliin. Meinaan tällä puhetta, jossa ihannoivasti korostetaan tai märehditään syömättömyyttä/oksentamista/yletöntä liikuntaa/itsensä satuttamista ja samalla välitetään lukijalle epäsuorasti avunhuuto. Se kun joku yrittää saada syömään tai kysyy onko kaikki hyvin, sillä välin kun sinä terä ranteessa itket itsesi uneen syötyäsi porkkanan 25km lenkin jälkeen. Uli uli uuuu. Pahimmillaan tekee noista jotain ETTÄ voisi kirjoittaa johonkin internettiin. Tai istuisi johonkin diagnoosiin. Tuliko parempi mieli? Säteileekö ylpeys sisälläsi? Olin vielä sanoa jotain kaunista siitä kun jengi camwhoraa nettiin valokuvia alimmassa painossaan, mutta editoin pois. Otsikkoni riittänee.

En halua antaa esimerkkejä, sillä sairaana tulee valehdeltua ja oireiltua, vaikka miten silmissä sumenisi, hävettäisi tai nälkä kaivelisi. Tarkoituksenani ei ole mollata ketään, koska asioita tulee tehtyä itseään vastaan ja kas, sen takia sairaudesta puhutaankin. Mutta miksiköhän minulla ei ollut ystäviä jos en ikinä lähtenyt mistään minnekään, mutta uliuli kun on niiiiin yksinäistä. WAKE FUCKING UP. Mitään ei tapahdu jos et itse tee jotain!

Vaikka tekisi niitä vastaan, minä uskon että jokaisessa on toiveita. Toiveita kumpa joku ymmärtäisi, kuuntelisi, välittäisi, pakottaisi tai estäisi - ilman että tätä pystyy ilmaisemaan suoraan tai sanomaan ääneen. Totta kai tuntuu pahalle ja asiat pysyy pahana jos et itse anna lupaa asioiden menevän toisin. Terveys houkuttelee, mutta ei kukaan tahdo parantua, koska ei parantuminen ole kivaa. Mutta tahtoisitko mahdollisuuden tuntea toisin? Olla vapaa? Enempää ei tarvi tehdä, antaa vain lupa.

Tämä ei ole pullamössöhippi-optimismia vaan ihan realistinen mahdollisuus. Toivonkin siis että tämän luettuasi et samaan tapaan surkuttele käytöstäsi ("löytyipäs taas lisää syitä inhota itseään") vaan antaisit itsellesi luvan. Luvan ottaa apua vastaan, luvan sanoa ääneen, luvan jättää kärsimättä.. Elaboroi itse. Koska SINÄ olet uniikki, arvokas, riittävän hyvä ja aivan vitun varmasti ihana.