Tuesday, January 03, 2012

Sanokaa mua keijukaiseks!!1

Nyt kun iloiset rasvasolut pitävät huolta aivoni synapseista ja välittäjäaineista, olen kasvattanut jotain perspektiiviä (omaa) sairasteluani kohtaan. Toivottavasti mä osaan muotoilla tän aiheen niin neutraalisti kuin mahdollista, sillä todellakaan ei ole tarkoitus loukata ketään, vaan hertellä hiukan ajattelemaan. Huomautan myös etukäteen että ulkopuolisuuden, huonon itsetunnon, surun ja kukaan-ei-ymmärrä tunteminen on sairastellessa ihan normaalia, ja en yhtään vähättele aiheesta kitisemistä (es. oikeasti idiootit läheiset tai hoitohenkilöt).. Joo, ja tiedän tekeväni tätä kaikkea itse. Siksi oonkin *ekspertti* puhumaan asiasta.

Siis kitinään!

Nykyään minua häiritsee syömishäiriöisten (tai muiden mt-hlö:iden) jatkuva draamakuningatar / marttyyriakti. Erityisesti tavassa kun ihmiset perustavat blogeja ja kirjoituksillaan suorastaan kerjäävät huomiota ja lohtuttelua. Melankolia on ihanaa, mutta joskus tulee raja missä itse on uhri ja koska hakeutuu uhrin rooliin. Meinaan tällä puhetta, jossa ihannoivasti korostetaan tai märehditään syömättömyyttä/oksentamista/yletöntä liikuntaa/itsensä satuttamista ja samalla välitetään lukijalle epäsuorasti avunhuuto. Se kun joku yrittää saada syömään tai kysyy onko kaikki hyvin, sillä välin kun sinä terä ranteessa itket itsesi uneen syötyäsi porkkanan 25km lenkin jälkeen. Uli uli uuuu. Pahimmillaan tekee noista jotain ETTÄ voisi kirjoittaa johonkin internettiin. Tai istuisi johonkin diagnoosiin. Tuliko parempi mieli? Säteileekö ylpeys sisälläsi? Olin vielä sanoa jotain kaunista siitä kun jengi camwhoraa nettiin valokuvia alimmassa painossaan, mutta editoin pois. Otsikkoni riittänee.

En halua antaa esimerkkejä, sillä sairaana tulee valehdeltua ja oireiltua, vaikka miten silmissä sumenisi, hävettäisi tai nälkä kaivelisi. Tarkoituksenani ei ole mollata ketään, koska asioita tulee tehtyä itseään vastaan ja kas, sen takia sairaudesta puhutaankin. Mutta miksiköhän minulla ei ollut ystäviä jos en ikinä lähtenyt mistään minnekään, mutta uliuli kun on niiiiin yksinäistä. WAKE FUCKING UP. Mitään ei tapahdu jos et itse tee jotain!

Vaikka tekisi niitä vastaan, minä uskon että jokaisessa on toiveita. Toiveita kumpa joku ymmärtäisi, kuuntelisi, välittäisi, pakottaisi tai estäisi - ilman että tätä pystyy ilmaisemaan suoraan tai sanomaan ääneen. Totta kai tuntuu pahalle ja asiat pysyy pahana jos et itse anna lupaa asioiden menevän toisin. Terveys houkuttelee, mutta ei kukaan tahdo parantua, koska ei parantuminen ole kivaa. Mutta tahtoisitko mahdollisuuden tuntea toisin? Olla vapaa? Enempää ei tarvi tehdä, antaa vain lupa.

Tämä ei ole pullamössöhippi-optimismia vaan ihan realistinen mahdollisuus. Toivonkin siis että tämän luettuasi et samaan tapaan surkuttele käytöstäsi ("löytyipäs taas lisää syitä inhota itseään") vaan antaisit itsellesi luvan. Luvan ottaa apua vastaan, luvan sanoa ääneen, luvan jättää kärsimättä.. Elaboroi itse. Koska SINÄ olet uniikki, arvokas, riittävän hyvä ja aivan vitun varmasti ihana.

20 comments:

  1. Mahtava postaus! :) Olen kanssasi samaa mieltä, wnb -syömishäiriöiset imgonnakillmyself -tapaukset joutais olla hiljaa (ei loukkauksena kellekkään, mutta kun valitettavasti näitäkin on.. :/) tai sitten (mielummin) hakea apua ennenkuin ongelmista kasvaa todellisia peikkoja.

    ReplyDelete
  2. Vaikea minun on tähän mitään sanoa kun olen itse juuri tuota, " enhän minä tajua miksi kukaan ei mulle soita ". Sanotaanko vaikka, että varmaan jokainen ajattelee välillä olevansa läski. Mutta siinä vaiheessa kun sitä tunnetta alkaa hakea, tsot tsot. Ei saa siihen upota.

    ReplyDelete
  3. ainoastaan yksi sana kuvaa ajatukseni tämän jälkeen; mahtava! kiteytit paljon sellaista mikä minuakin on ruvennut ärsyttämään, aivain kuin muut haluisivat "todistella kuuluvansa porukkaan"

    ReplyDelete
  4. Hei Kafi, pidän plokistasi!

    Ja kiteytit ajatukseni aika tehokkaasti. Ja uusi ilmiö, johon olen törmännyt, on viiltelyjälkien (tuoreina tahi arpisina) kuvien laittaminen julkisuuteen. Oon ehkä vanhanaikainen enkä tajuu mistään mitään(!!!!11), mutta ei ummarra, ei sitten mitenkään.

    ReplyDelete
  5. Oon monessa asiassa samaa mieltä sun kanssa, mutta suurin osa bloggaajista ei välttämättä hae huomiota tollasella käytöksellä. Blogi on tavallaan se oma paikka purkaa tunteet sanoiks ja välillä ne tunteet saattaa olla hämmentävän ristiriitasia ja tuntuu huomionhakemiselta, kuitenkaan oikeesti olematta sitä. Ite ainakin syyllistyn angstaamiseen blogissani, mutta minkäs sille voi kun ei oikein viitti tosielämässä mainostaa paskaa oloa jne. Oon kyllä paljon jättäny kirjottamattakin välttääkseni huomiohuoraolon. En kuitenkaan lähtis tuomitsemaan ketään (vaikka kyllä joo, itteenikin ärsyttää välillä, mut sit vaan jätän kommentoimatta ja jeesustelen itseksen) huomionhakemisesta. Jotkut ajatukset voi kuulostaa huomionhakemiselta, mutta mun mielestä blogi on se paikka minne niitä saa purkaa, se on kuitenkin kys.hlö:n oma päiväkirja (tosin sillä pienellä lisällä, että muut näkee sen ja voi kommentoida) ja suurin osa varmaan kirjottaa blogia ihan itteensä varten, eikä muita jatkuvasti ajatellen.

    ReplyDelete
  6. Kiitos kaikille kommenteista!

    vadelma, kuten sanoin niin ei tässä idis ollutkaan tuomita ketään. Yritän olla mahd. huomaavainen toisia kohtaan blogatessani, mm. siksi en ikinä ala suoraa ruotimaan toisia blogeja, nimimerkkejä tai ihmisiä. Mutta jos tahtoo kirjoittaa muutakin kuin päiväkirjaa, on välillä pakko yleistää ja luettavuuden takia karsia korulauseita.

    Tarkoitukseni ei oo olla tekopyhä: olen itsekin kirjoittanut ties mitä shaissea nettiin ja en ole kokenut hakevani huomiota (tai anorektikkona tajunnut miltä näytin). Sitä suuremmalla syyllä asiasta kannattaa sanoa järkevästi, ei jatkaa samaa karusellia paijaamalla/provosoimalla. Vaikka blogi olisi päiväkirja niin ei sitä jokaikistä senttiä tartte dokumentoida, jos ei muiden niin pidemmällä tähtäimellä oman mielenterveytensä takia. Rajansa paskassakin märehtimisellä.

    ReplyDelete
  7. Niin samaa mieltä, vaikka blogissani kirjoitankin omasta pahasta olostani ja se voi jostakin tuntua huomionhakemiselta.


    Silti olen kyllästynyt siihen, miten hakemalla haetaan todisteluja siitä, miten on kipeä, miten on ollut kipeä ja miten onkaan niiiin syvällä. Eikä tietenkään voi itse tilanteelleen mitään.


    Haloo, sille tilanteelle voi. Kukaan muu ei voi kuin sinä itse. Jokainen on itse vastuussa elämästään. Haluatko sitten olla syömishäiriöinen raunio loppuelämäsi vaiko et, kyllä se on osittain itsesi päätettävissä.


    Kiitos, olen purkautunut.

    ReplyDelete
  8. Erittäinerittäinerittäin hyvä teksti.

    ReplyDelete
  9. 8 vuoden masennus -ja itsetuhoisuuskierteen jälkeen en todellakaan kestä katsoa, kuinka nuoret teinitytöt heittävät elämänsä hukkaan, koska luulevat, että on niiin IHANAAAA olla sairas.

    olen useampaan otteeseen muutamalle sanonut asiasta. eläkää, olkaa onnellisia. teillä on siihen vielä mahdollisuus. ja moni heistä lopetti.

    kun itselläni syömishäiriö tuli mukaan, oli entistä hankalampi kestää tyttöjä, jotka kuihduttavat itsensä proana-liikkeen takia. siinä ei ole mitään kaunista.
    anoreksia ei ole kaunista.
    bulimia ei ole kaunista.

    tämä merkintä oli kyllä loistava!

    ReplyDelete
  10. Ihanaa löytää joku täysjärkinen bloggaaja näiden kaikkien pro-ana blogien joukosta! Olen etsimällä etsinyt parantumismyönteisiä blogeja, mutta löytänyt vain kahmalokaupalla noita em. blogeja,joissa ylläpidetään pahaa oloa ja sairautta niiden sairaiden juttujen avulla.

    Käydään polilla murjottamassa,kun kukaan ei osaa nähdä niitä oikeita ajatuksia kenenkään pään sisälle, sitten haukutaan kaikki avuntarjoajat kun ne on niin typeriä, että eivät mitään tajuu. Hei haloo, kukaan ei osaa vielä lukea ajatuksia, vaikka se helvetin hyvä ja tarpeellinen taito välillä olisikin.

    sitten noi viiltelykuvat, varmaan joo siksi laitetaan, että hävettää. MUTTA, on siinä se toinenkin puoli. Malliesimerkillä on ihmeellinen voima. Säälittää, ärsyttää ja ottaa niin aivoon, että tää ilmiö on tänä päivänä ihan liian yleinen, että niin moni nuori tyttö (tai poika) heittää hukkaan parhaat elinvuotensa märehtimällä ja kieriskelemällä tuon paskan kynsissä. Ottaakaa sitä apua vastaan, ei se ainakaan pahemmaksi tilannetta tee, se on ihan varma juttu!

    - Memmu

    ReplyDelete
  11. Se on se kun ei ole oikeita ongelmia nykyihmisen elossa, pitää siis keksiä itselleen esim. anoreksia että olis jotain ikävää ja masentavaa. Toista ois jos oikeasti pitäis vielä käydä eloonjäämiskamppailua. Jos pitäis olla pakon edessä kolme päivää syömättä kunnes neljäntenä kävis jänis pyydykseen niin kyllä se jänis olis luita myöten kaluttu hetkessä. Sitten taas värjöteltäis savupirtissä seuraavaa ansaluukun kolahdusta odottaen. Liian helppoa on elämä nykyään.

    ReplyDelete
  12. Huoh, anteeksi. Tiedän kyllä, mitä tarkoitit ja tiedän, ettei tarkoituksesi ollut tuomita tai loukata. Myönnä pois että jo kirjoitushetkellä tiesit, että joku hermostuu? Ihan vain siitä syystä hermostuin, että siihen oli mahdollisuus. PLUS viimeisin kirjoitukseni, osui vain kipeään kohtaan. Tiedän, että olisin voinut nähdä asian toisinkin, siksi anteeksi, en millään tavalla halunnut hyökätä vastaan vaikka niin teinkin. Sekavaa? Anyway, jutussasi oli monta totuudenmukaista hyvää pointtia, jotka itsepäisyydessäni sivuutin, koska märehdin häpeässä muutamasta edellisestä kirjoituksesta.

    Ihan muuta, olen ollut superiloisesti yllättynyt kaikesta huikeasta positiivisesta muutoksesta, kehityksestä. En ole saanut sanottua, koska olen... ollut keskittynyt itseeni, kamalasti sanottuna. Välillä on varmasti vaikeaa, mutta sivullisena voin sanoa, että olen niin paljon elävämmän persoonan oloinen. Hengittävä, tunteva. Jatka samaa rataa, mutta muista ettei tämä ole sellainen on/off juttu, ainakaan omasta mielestäni. Itseään pitää muistaa suojella joka hetki.

    Halauksia ja kiitos ja anteeksi vielä.

    ReplyDelete
  13. chrystal, ei mitään! En pahoittanut mieltäni, halusin vain oikaista ettet sinäkään ottaisi tekstiäni negasti.

    Kiitos vielä kauniista sanoistasi, voin aika lailla allekirjoittaa ton kaiken. Ehkä iso vaikutus asiaan on rakastuminen ja väsyminen syömishäiriöhelvettiin, joka ei enää millään lailla palvele.. Halauksia takaisin!

    Anonyymi, ihan kaikkea mä en tosta voi allekirjoittaa. Ennen vanhaan ei myöskään ollut samanlaisia altistavia tekiöitä sairauksille, vaikka löytyyhän jotain mainintoja syömishäiriöistä historiassa. Feministisestä näkökulmasta naisia on myös painostettu tarkkailemaan ruokaa/painoaan sitä varten etteivät kävisi kiinni omiin oikeuksiinsa ja politiikkaan.

    Toisaalta olen samoilla linjoilla siinä kanssasi, että "kun menee liian hyvin" pitäisi keksiä ongelmia ('wannnabe proanat'), vaikka tähänkin ympäristö provosoi..

    ReplyDelete
  14. Todella todella fiksu kirjoitus, ihanaa! :) Paljon toivoa ja positiivista ajattelua herättävä merkintä!

    ReplyDelete
  15. Itte olen ihan samoja asioita miettinyt ja aika paljossa olen kanssasi samaa mieltäkin. Itse en enää kauheasti lue mitään sh tai mt blogeja, koska usein alkaa vaan ärsyttämään.

    (Itselläni on myös tullut vastaan tälläinen julkinen oikeassa elämässä säälin kerjääminen (n.viikon tuntemisen jälkeen kaveri jo esitteli arpiaan ja "yritti itsemurhaa" koulun vessassa todisteenaan säälittävän kokoinen naarmu kädessä...))

    Loppu jäi tekstissäsi vaan ihmetyttämään. Eihän sitä aina parannu vaikka kuinka tahtois, ei se aina ole itsestä kiinni. Vai tarkotitko nyt tuolla lopulla vaan niitä wnb-sairaita tms.?
    Minulla on ainakin kova halu parantua sairauksistani, mutta en minä ainakaan tiedä, että miten. Enhän mä voi vaan tosta noin päättää, että "nyt en ole enää sairas koska en halua" TADAA. Sairas olisin edelleen. Ei saa yksinkertaistaa liikaa.

    Tulipahan purettua, anteeks. Nyt kävi näin :(

    ReplyDelete
  16. Ei viitannut wannabe-sairaisiin, ja en rupee sellaisia ihmisistä erottelemaan. Sairasta on se sairaudenkin tavoittelu. Lopputeksti ei myöskään - ei tod - viitannut siihen että asennetta muuttamalla *simsalabim* paranee.

    Lopputekstin juju oli että ihmiset havahtuisivat hetkeksi suruista ja murheista (rypemisestä), ja antaisivat itselleen hiukan armoa myös voida hyvin tai sallia avun hankkimisen. Viittaan tällä mm. omaan tuntemukseeni etten "ansaitse mitään hyvää" koska "olen niin paska". Ei tietenkään tuota tunnetta voi maagisesti vain taikoa pois, mutta hiljentää voi hetkeksi - antamalla itselleen luvan ja mahdollisuuden tuntea myös toisin.

    Toiv. tämä selvensi! Ja purkautua saa aina, oon vain iloinen jos joku vaivautuu kommentoimaan. ♥ Kiitos teille.

    ReplyDelete
  17. niin siis tarkoitin että OLET niin paljon elävämmän jne... kirjoitusvirhepaholainen.... Ja syömishäiriöhelvetti ei taida palvella oikein ketään. Rakastuminenkin on hassu juttu, en tiedä voiko rakkautta edes olla liikaa. Onnea siis, ihanaa kuulla!

    ReplyDelete
  18. chrystal, ei hätää ymmärsin kyllä! Ja kiitos kovasti. ♥

    Meinasin "palvelulla" sitä ettei minulla aiemmin ole ollut juuri mitään oikeaa motivaatiota muuttua miksikään. Paitsi laihtua, korkeintaan vähän nousta depressiosta. Rituaalit, säännöt ja oireet on aina tuoneet jotain turvallista ja addiktoivaa, koko aikuisiän sairastaneena voi miettiä onko mitään muuta kuin sh-identiteettiä. (Tästä vois melkein postata erikseen) .. Mut nyt.. I'm done... almost.

    ReplyDelete
  19. Hienoja ajatuksia! :3 Olen samaa mieltä..

    ReplyDelete
  20. missä on tykkäysnappi.
    ex-häiriöinen komppaa täysin.

    ReplyDelete

HUOM ole kiltti ja käytä jotain nimimerkkiä anonymous-sijasta, että eri vastaajat erottuisivat. Vastaan kommentteihin tähän samaan boksiin. :) Ethän kommentoi vain mainostaaksesi omaa saittiasi. Kiits. Nyt haluan kuulla jokaisen ajatuksesi, hyvät ja pahat. Avautuminen on sallittua, ellei jopa suotavaa ♥