Monday, February 27, 2012

Kasvissyöjän hiilariöverit


Helvetin Ravioli, kuka teillä keksii safkat?? Laitoskeittiöt on laitoskeittiöitä, enkä odota mitään Tuomas Vimman Gourmet-tason safkoja, mutta joku raja! Kun sekasyöjillä on nakkikeittoa niin vegeille on samaa lientä ja porkkanasuikaletta - ilman sitä proteiinia. Miten mukavaa kauhoa naamaansa desikaupalla öljylauttojen seassa lilluvia ylikypsiä pakasterehuja! Ei lämmitä ajatus että kaloreita on ehkä vähemmän kuin nakeissa, vaan raivostuttaa niellä "ateriaa" jossa ei ole minkäänlaista, makua, täyttävyttä tai ravintoarvoa!

Päiväosaston ruokalistat ei mene 1:1 HUS:n yleisten ruokalistojen kanssa, ja ymmärrän kyllä miksi syömishäiriosastolla kiskotaan Riisifruttia tai Puffet-jäätelöitä, kun muiden jälkiruuaksi on merkattu "hedelmä". Jatkuva hiilarimättö ei silti voi olla terveellistä tai nautinnollista, ei jos se on tasapainotettu kuin eräänä päivänä:

Aamiainen: Puuroa ja vpl leipää
Lounas: Kasvislasagnea ja vpl leipää
Välipala: Riisifrutti
Päivällinen: Ohrapuuroa ja 2 vpl erikoisleipää, plus jälkkäri
(+ iltapala kotona)

Paria potilastyttöä harmitti kun kala oli kuivaa lohilasagnessa, mutta sentään oli edes lohta! Proteiinia, eikä pelkkää porkkanaa ja kovaa makaronisilppua. En varmana toivo läskijuustoja ruokiini (kyllä, olen läskeistä huolimatta yhä hyvin rasvakammoinen), mutta juustossakin olisi ollut muuta kuin hiilihydraatteja. Riisifrutti-purkin punaisena loistava GDA-merkintä olivat isku sydämmeen. Viitteellinen päivän saanti hahhah alias mentaalinen itsemurha..

Pahinta kaikista oli ohrapuuro marjakeittoineen. Normisti leipä-annos on valinnanvaraisesti 1 pala tummaa tai vaaleaa, mutta erikoisleipänä kokonainen sämpylä tai ruisleipä (2 slicea). Kuka syö pelkkää hiilaria päivän joka aterialla, saati kiskoo kaksin käsin leipää puuroa-aterialla!? Ohrapuuro oli pieniä nyppylöitä kuorellisessa valkeassa limassa, kuin mätiä hiirenmunia lehmänspermassa. Häpeän ja vältän kaikkea show:ta osastolla, erityisesti ruokailussa, mutta päivällinen vei niin tolaltaan että manguin lapsellisesti hoitajalle "Miksi minulla on enemmän kuin tolla?!" ja itkin ripsivärit poskilleni.

Hei pliis, pitäs tässä vaiheessa yks puuro saada alas ilman itkupotkuja ja bentsoja.

Tuesday, February 21, 2012

Laskiainen lasketaan


Viikonloppu on ollut taas yhtä paskaa, niin nöyryyttävää ja epätoivoista. Olen syönyt, oksentanut, ahminut ja oksentanut. Oi miten mukavaa! Over and over again. Parina päivänä triggerinä on ollut aikaisin aamulla herääminen - nousen ennen kuutta keittämään kahvia ja napsimaan aamupalaa, jossain vaiheessa torkahdan uudelleen ja virrotessa alan kaivata uudelleen aamupalaa. Kohtuutonta mulle (varsinkin kun ateriasuunnitelmassa ei lue aamupvä:n välipalaa). Istuin yhden illan äitini luona pullaa mutustaen ja morkkiksessa etukäteen päätin, että jos herään kukonaikaan nii laskeudun laskiaiseen kermapullamössöt oksentaen. Näin. Missä vaiheessa mä olen pullaa ruvennut syömään??

Olin niin poikki ja murtunut jatkuvasta sairaaloisesta käytöksestäni etten vain jaksa. Sanon usein etten enää jaksa, mutta tässä yhä ollaan. Masennukseni on vain syventynyt talven aikana, ja en osaa kuvitella jaksavani enää koulunkäyntiä. Sunnuntaina ulkona oli aurinkoinen talvisää, ja asuntoni kylpi valossa ja kirkkaudessa. Olin itse kuin toisesta maailmasta, jäänyt väliin tuosta valosta, täysin immuuni pystymään tai tuntemaan mitään paitsi syvälle vetävää epätoivoa ja haikeutta. Menin iltapäivällä takaisin sänkyyn, ja ilmeettömänä silmistäni alkoi valua kyyneliä. Peiton alle ja itkemään, olimpas konkreettinen.

Ajattelen laihduttamista kaiken aikaa. Yritän noudattaa ravitsemusterapeutin listaa, mutta onnistuin jotenkuten täsmäsyömisessä vain yhtenä päivänä, kun nipistin rasvat ja jälkiruuat, punnitsin grammalleen jokaisen paprikasiivunkin ja laskin kalorit. Hetken olen täynnä taistelutahtoa syömishäiriötä vastaan, mutta en kohtaa kuin takaiskuja.

Tärkeintä olisi yhä laihtua, edes siihen normaalipainoon näin aluksi. Kiroan miksi olen niin heikko ja en vain lopeta syömistä, painu lenkille, ole vahva ja leikkaa safkojani minimikaloreihin. Jos noin vain pystyisin niin tekisin sen hetkeäkään harkitsematta, ottaisin mielelläni entisen paikallaan pysyvän ja tyhjyyteen tuudittavan tautini, enkä tätä syömis+oksennus-helvettiä. Soimaan itseäni miksen pysty siihen, miksen voi vain ottaa ja lopettaa. Sitten muistan että sairaus ei katso mielihalua tai ole valinta, vaan vangitsee tanssimaan oman lumouksensa mukaan.. Suostuin sentään päivikselle, ei että lyhyt jakso kovasti tapojani muuttaisi.

Thursday, February 16, 2012

Keho kelvoton


Herään yöllä pahoinvointiin ja kuinka sisälläni velloo. Kompuroin äkkiä ylös vessaan ja suustani tahattomasti pakenee oksennus. Joo, mahataudinhan mä tarvitsenkin - sillä ainakin voisi laihtuu! Pahoinvointi on kuitenkin ohi yhtä äkkiä kuin se tulikin, valun takaisin sänkyyn ja nukahdan. Aamulla torkutan kelloa, en halua mennä kouluun, en kestää enää yhtään päivää syömishelvettiä, en esiintyä maailmalle puristavissa vaatteissa, hyllyvissä käsissä, makkaraisessa mahassa ja järjettömissä reisissäni. Rintani ovat niin isot että kävisin jostain Seiskan bojoing-silikonitytöstä. Kampean viimeisillä minuuteilla itseni ylös ja raahaudun kurssille, olen muuten vain syvemmällä ja syvemmällä pulassa jos en mene. En osaa enää elää itseni kanssa jos lintsaan.

Suihkussa niskaani koski, sormilla siellä tuntuu pieni kipeä kuhmu. Ehkä finni? Kaulallani on toinen peukalonkynnen kokoinen muhkura, joka selvästi kohoaa ihosta kun taivutan niskaani. Syöpä? Varaan terveyskeskuksesta ajan lääkärille, joka toteaa palluroiden olevan turvonneita imusolmukkeita, vaikka ne eivät olekaan sylkirauhasten alla. Hän veikkaa flunssaa, minä bulimiaa, mutta en sano sitä ääneen.

Olen niin väsynyt vaivoihini, kertyviin kiloihin ja jatkuvaan b/p:n. Kun alan stressaamaan toisten ihmisten seurassa, hakeudun mahdollisimman pian kotiin että voisin täyttyä ja tyhjentyä lievittääkseni jatkuvaa ahdistusta ja itsevihaa.

Wednesday, February 08, 2012

If You Were There, Beware


Poli ja hoitokokous. En tiedä miten epäselvästi kirjoitan, mutta käyn viikottain terapiassa ja ~parin viikon välein sh-polilla sairaanhoitajalla jutustelemassa. Sanoisin sitä vain seurantakäynniksi, sillä en saa ilopillerin hoitajani kanssa keskustelusta yhtään irti. Itken epätoivoani ja toinen replaa "Keskity hyviin puoliin!" tai "Voisitko seurata (ruoka)listasta edes vähän?" Hoitokokouksessa on paikalla myös lääkäri. Ennen tapasin lähinnä vain psykiatria, mutta en ole enää laiha tai tarpeeksi tärkeä..

Minun pitäisi kuulemma mennä uudelleen päiväosastolle. Taas? Sen lisäksi kuunnella uudelleen polin bulimia-infot (pari luentoa joissa pelotellaan kerrotaan sairauden vaaroista), osallistua bulimiaryhmän tapaamisiin ja keväällä katsoa toista intervallia. Mitää?! Ensin vain kykin kotona ja nyt pitäisi revetä moneen paikkaan, ihmisten ilmoille bulimiatarra otsassa. Ryhmä on jo aloittanut, enkä tiedä menenkö mukaan. Olen iloinen että lääkäri välittää ja yrittää tehdä tilanteelleni jotain, mutta lupasin uutena vuonna etten enää mene osastolle... olen ollut liian, liian monta kertaa ja silti märehdin samassa paskassa.

Olen isompi kuin ikinä, mitä mä siellä enää mussuttamassa teen? Ei mun oireet ole siitä kiinni olenko täsmäsyönyt päivällä normaalit ateriat vai en. Entä jos en ole kenenkään kanssa samalla aaltopituudella ja saan vain hävetä pakkoliikkuvien laiheliinien vierellä? Miten käy opiskelujen ja porukassa pysymisen jos olen taas viikkotolkulla pois koulusta? Tipun kärryiltä, jään ulkopuoliseksi ja lennän kämpästäni liian vähillä opintopojoilla.. Mistä helvetistä revin rahaa maksaakseni päiväossalla lusimiseen? Vastikään ostin 100€:llla uudet satsit lääkkeitäni, ja tililläni möllöttää tyhjyys..

Friday, February 03, 2012

Grief in granola


Syömishäiriöpolilla on nykyään käytössä 2 ruokalistaa: startti ja perusruokavalio. Määrissä ei ole suuria eroja, sillä nykyään jos potilaalla on painonnostotavoite niin ekstrakaloreita kitataan lisäravintojuomalla ja -shotilla. Safkojen desimittailu ja puolikkaat margariiniannosrasiat on historiaa, potilaat yleensä annostelevat itse hoitajan kokoaman malliannoksen mukaan. Kuulostaa helpolta, mutta on yksin kotona suunnitelmassa pysyminen on niin pöyristyttävän vaikeaa. Just niin, aikuinen ihminen ja ei osaa kirjallisia ohjeita seurata!!

En ole ikinä oikein saanut rav.terapeutin käynneistä irti.. muistan ikuisesti kuinka ollessani "anorektinen" entinen rav.terapeutti kertoi ettei uutta aikaa kannata varata, sillä en kuitenkaan noudata suunnitelmia. En ole katkera, sillä hän oli aivan oikeassa. Nyt olen niin syvällä sairauden toisessa päässä, että on pakko tehdä jotain.. Pakko pakko pakko. En pysty tähän taisteluun yksin niin pyysin polilta ajan rav.terpalle.

"Nyt tehdään sulle tarkkaan suunnitelma, varataan vielä toinen aika .. Sun täytyy sietää noita haasteruokia .. Voi olla että niitä ahmintoja aluksi tulee ja paino nousee .. Tämä on liian monta kertaa vajonnut sun kohdalla", jotenkuten nämä sanat sain saatteeksi. Tällä kertaa en inttänyt vastaan ja myönnyin ettei ateriasuunnitelmani hiilareista luovuttaisi esim. tunkemalla kaikkialle juustoa ja hedelmiä tai korvaamalla leivän ja margariinin pähkinöillä (joita en syö). Vaan - yrittäisin kohdata hirveän hiilarivoittoisen pläänini silmästä silmään, rasvasta rasvaan ja kalorista kaloriin.


Sovittiin iltapalasta että yrittäisin mysliä, tuota sairaalapotilaiden ravinnoksi kehitettyä, kissanruuan näköistä raksua, jota tarvitaan naurettavan vähän korvaamaan 1 vpl leipää. Jotain, minkä mausta pitäisin jos elettäisiin energiavapaassa fantasiakuplassani. Ihana rav.terapeutti tarjoutui jopa syynäämään netissä ravintosisältöjä etsiäkseen jonkin tarkan tuotteen, sillä sairaan pään on helpompi noudattaa kirjaimellisesti sovittuja asioita jos jotain. Jos pitää itse arpoa ruokia tai annoskokoja niin on äkkiä hyi-en-syö. Kaupassa kuitenkin taivuin toiseen energiamäärään makuun ja luomuun.. mutta ostinpa jotain! Jee? Lisää huumeita narkkarille?

Tänään haalin kaupasta lisää haasteruokiani, ja vaikken löytänyt haluamaani riisiä niin hytisin tyytyväisyyttä raahatessani kauppakasseja lumitornaadon läpi. Söin parhaani mukaan, mutta.. ajatukset kääntyi jälleen epävarmuuteen ja ahdistukseen, kauhuun kaikesta päivän aikana niellystä, väärästä ja vaarallisesta. Oksentaminen, syntien anteeksiantaminen. Vatsanpohjasta nousee pahoinvointi, epätodellisuus ja epätoivo omasta tilasta. Iljettää miten olen ikinä voinut laittaa mitään noista sisälleni. Hetken kyse ei ole ahneudesta vaan vapautumisesta, tunteiden nollaamisesta. Addiktoiva high kun pahuus poistuu sisältä, kynnet raapii kurkkua ja nenästä tippuu räkää että verta. Sanoinkuvaamaton tunne, vilahdus vapaudesta, valoa tunnelin päässä.. ennen kuin vajoaa takaisin pimeään ja likaan.

Miksi täytyy vielä jatkaa, kun haluaisin vain kadota ja lopettaa?