Sunday, March 18, 2012

Hiljaa odottaa pimeys jonne huutaa, en vaan kehtaa

Perjantai-ilta.. pileet! NOT. Istun yksin himassa, kuinka ollakaan, ja syövytän kuuloelimiäni jollain main stream emomusalla. Naurettavalta kuin kuulostaakin, olen oikeasti pidättänyt itkua, ahdistusta ja epätoivoa koko päivän. Aamulla halatessa Poikaystävää, päivällä sairaanhoitajan kanssa puhelimessa, terapiassa, ruokakaupassa, kotona. Tunnen olevani taas niin yksin, ilman ketään jolle puhua ja antaa rehellistä palaa itsestäni. Poikkeuksena Poikaystäväni, mutta ei ole reilua vuodattaa hänelle kaikkea ja kaiken aikaa. Mulla on perhettä, koulukavereita ja tuttavia aina vain jos jaksan hymyillä.

Helvetti on ollut viikon irti. Meen syömisten kanssa ihan liian mustavalkoisesti, silloin harvoin joko punnitsen, mittaan ja lasken kaiken tosi tarkkaan tai vaan sokeasti mussutan naamaani nopeammin kuin tajuan. Jommin kummin ylitän veteen piirretyn viivan, maagisen liiallisuuden rajan, ja päädyn purgetorioon. Oi miten naseva sanaleikki, tirsk! Joskus saan ylös kunnolla ja mielihyvän aalto käy alhaalta ylös läpi ruumiini. Roiskeista, kivusta ja verestä huolimatta kevenen, puhdistun, saan uuden mahdollisuuden.

Voisin sanoa etten koskaan suunnittele sessiointiani, ja hyvin hyvin harvoin enää ostan erityisesti oksennusruokaa. Niin mitättömät asiat provosoivat pahaa oloani, niin huomaamatta että edes huomaa miten sekaisin olen. Uskon vain olevani ahne, tylsistynyt, kaavoihin kangistunut, laiska, ylipainoinen paska. Enkä osaa hoitaa asiaa muilla lailla kuin turmelemalla kämppääni ja ahtaamalla itseeni jotain, jota saan naama turvonneena repiä ulos. Jotain mikä näkyy näissä hyllyvissä alleissa, tartuttavassa mahamakkarassa, rasvaperseessä ja yhteen puristuvissa reisissä.

Vihaan tätä. Pitäisi mennä kauppaan, mutta en yhtään tiedä mitä pystyisin ostamaan sieltä. Oon turvaruokieni uhri, tukeudun siihen samaan mahdollisimman halpaan ja vähäenergiseen mauttomaan moskaan. Pääni lyö tyhjää yrittäessäni miettiä mitä normaali perheet tai sinkut syövät kotonaan paitsi Saarioisten broilerinnahkapullia. Kärjistettynä osaan syödä tasan rehuja, punakeltaisia omenoita, aspartaamimehukeittoa, rahkalesemössöjä, soijarouhetta ja lirularukeittoja.

Rakkaalla kaurapuurolla ja minulla on nyt tulitauko, mutta ruisleipä (hiivaton, vehnätön) ja täysjyväriisi (ehdottomasti luomua ja tietyn mallisia jyviä) on kovassa yrityksessä. Jälkimmäiset kaksi on mielettömiä edistysaskeleita viimeisen parin kk sisällä, mutta muuten safkani on tuota samaa litkua vaan eri muodossa. Täti Terapia juuri viimeksi sanoi: "Vaikket tykkää sanasta 'normaali', minusta sinä syöt aika normaalisti!" ... Miksi sit teen kaikesta ongelman?

9 comments:

  1. Teksti on niinkuin minun suustani tullutta..
    Koita jaksaa, kyllä kaikki vielä kääntyy parempaan kun siihen vain jaksaa uskoa!!

    Paljon tsemppiä sinulle !! Olet arvokas ihminen!!!

    ReplyDelete
  2. Lohduttavaa lukea, että joku muukin on huomannut saman, eli että hauskana ja iloisena kelpaat kaikille, masentuneena ja itkuisena korkeintaan terapeutille. Ja kun ei ole voimia esittää, jää kovin yksin.
    Tsemii sinne!

    ReplyDelete
  3. Toi on niin totta, ettei ihmiset halua kuulla, että toisella on paha olo. Kai se on osittain jotain avuttomuuttakin? Ei tiedetä, miten pitäisi suhtautua? Mutta joka tapauksessa tosi kuluttavaa, ettei voi olla oma itsensä, jos haluaa kelvata.

    Mitä tulee sun syömisiin, niin ei noi kyllä musta kuulosta normaaleilta. Tai sit olen etääntynyt liian kauas siitä, mitä naiset pitää normaalina. Eihän tossa ole "oikeeta ruokaa" käytännössä ollenkaan ja lisäksi sun safkoista puuttuu rasva melkein täysin. Tiedän, että rasva kammottaa, mutta silti sen lisääminen vois olla parasta, mitä voisit itsellesi oksentamisen lopettamisen lisäksi ruokapuolella tehdä.

    ReplyDelete
  4. Tiedätkö mitä. Sä olet kyllä oivaltanut kaiken oleellisen, mitä bulimiasta irti pääsemiseen tarvitsee, nyt olisi vaan aika laittaa sanoista tekoihin. Niin kauan kun elämässä on se syömismonsteri, ei oikeasti kannata edes koittaa tavoitella onnellista elämää, koska se ei vaan onnistu kun omaa arvoansa alentaa jollakin niin nöyryyttävällä.

    Mä sairastin bulimian viime vuonna. Se alkoi viheliäisesti satunnaisella oksentelulla ja niillä itsepetosajatuksilla "joojoo ei tässä oo mitään, pystyn lopettamaan koska vaan". No luonnollisesti se ei mennyt niin ja jossain vaiheessa se oli päivittäistä "hupia", useitakin kertoja päivässä. Musta tuntui silloin aina kuin olisin jotenkin siirtynyt ulos mun kehosta ja se en olisi ollut minä, ihan kuin olisin jonkun sairaan transsin vallassa. Joka kertahan sitä päätti lopettaa ja vastapainoksi söi "terveellisesti" rasvatonta raejuustoa, tonnikalaa, valkuaismunakkaita ym mukavaa. Oravanpyörä oli valmis.

    Mutta mä päätin, että mä lopetan. Olin saanut mun henkistä hyvinvointia nostettua ja ymmärsin, että tämän ylemmäksi en pääse ja jatkuva epävarmuus vallitsee jos jatkan. Enkä mä edes halunnut jatkaa. Siitä päivästä alkaen mä aluksi ratkesin kerran noin kuukauden välein. Loppujenlopuksi kun on muutaman kerran ratkennut ja saa taas hetkellisen muistutuksen itselleen, millaista paskaa elämä silloin on, sitä ei koe edes tarpeelliseksi ratketa uudestaan. Ja kolme kuukautta on nyt mennyt, vaikeita hetkiä ollut, mutta ei kertaakaan tullut mieleen antaa periksi.

    Mikä mun pointti tässä vuodatuksessa nyt oli, oli kertoa, että sä et ole yksin. Mutta sun on pakko lopettaa ja se ei ole aluksi helppoa. Sä voit lopettaa vain niin, että alat syömään normaalisti. Aamupala, lounas, välipala, illallinen, iltapala. Sä olet aikuinen, sä pystyt siihen kyllä. Mä tiedän, että se on sairaus, mutta aikuisilla järkevillä ihmisillä on kaikki edellytykset ja tiedot sen lopettamiseen :) Jos retkahdat, sitten teet niin kerran ja aloitat samantien puhtaalta pöydältä, et luovuta. Koita kerran sitä, että jos ahmit, et vaan anna itsellesi lupaa oksentaa vaan kärsit ne mahakivut, pakokauhun kaloreista ja itseinhon. Tärkeintä on, että aloitat elämän ilman bulimiaa NYT. Siihen on pystynyt moni, minä mukaanlukien ja voin kertoa, että oli niin sen arvoista.

    ReplyDelete
    Replies
    1. Mä en voi olla muuta kuin sanomattoman kiitollinen sun vuodatuksestasi! Sulla tuli hirveästi hyviä pointteja, tuo syömistavan muuttaminen ja ahminnan kestäminen on mitä kaikki ravitsemusterapeutitkin toitottavat. Ihan järjetöntähän se on oksentamalla "laihduttaa", kun kaloreista imeytyy ~80% ja ainoa kerta kun tänä vuonna oon laihtunut oli päiväossalla täsmäsyöden...

      Toi kaikki tuntuu olevan silti niin helvetin kaukana yhtäaikaa. Jos jokainen yksinäisyyden, hylätyksi tulemisen, tylsyyden, välttelyn ja pettymisen tunne ei menisi aina mahamakkaroilla äänestäessä niin arvaa lähtisinkö tuohon. Normaali ruoka pelottaa koska sit jos ahmii niin lihoo vielä enemmän, ja anoreksia-aikojen kieltoja on tuhat yhä päässä.

      Jos voisi painaa nappulaa että kämppä ei olisi kuin kaatopaikka ja maha lautasantenni niin kuvittelisin asioiden olevan helpompaa. Nyt en ole jaksanut ees katsoa ateriasuunnitelmaa, mutta tämä sun viesti valoi taas vähän rohkeutta. :> Kiitos kauheasti, jaksamista sinnekin!

      Delete
    2. Se piti vielä nimenomaan lisätä, että vaikka laihtumisajatuksistahan pitäisi pyrkiä päästämään irti ja niin olenkin pyrkinyt, mutta ei kukaan meistä mikään robotti ole ja voinkin myöntää, että on tuntunut hyvältä bulimiattoman (onko toi ees sana?:D) elämän myötä, että paino on laskenut ja pysynyt siinä. Eri asia on, jos tavoittelee anoreksialukemia, mutta täältä ruudun takaa hymyilee terve elämäniloinen hoikka naikkonen painoindeksillä 19, kiitos nimenomaan sen täsmäsyönnin :) älä ota tätä missään nimessä itsekehuskeluna, mä haluan vaan kertoa sulle toisen saman läpikäyneen onnistumisen, itselleni olisi ollut tärkeää silloin saada konkreettinen esimerkki joltain nimenomaan saman kokeneelta, ei kukaan muu pysty siihen olotilaan samaistumaan. Nyt isotsemppivaihde päälle, kevät tekee tuloaan ja bulimia menoaan! ;)

      ps. kyllä se ahmiminenkin siitä tasoittuu. Ihan oikeasti. Me annetaan meidän kierojen aivojen tehdä meille tepposet ja huijata tän olevan vaikeampaa kuin tää oikeasti onkaan. En sano, että bulimian poistuminen sun elämän kaikkia ongelmia pyyhkii, mutta tekee se niiden käsittelystä ainakin tuhat kertaa helpompaa. Hups, innostuinpas taas kirjoittamaan vähän enemmän kuin oli tarkoitus, sori :D

      Delete
    3. Älä pyydä anteeksi, ihana vaan lukea sun tekstejä ja imeä niistä toivonmurusia itseensä. Tuo painonlasku on kierolla lailla aina kannustavaa, ehkä oikeasti bulimiasta luopumalla paino jälleen putoaisi ja elämä olisi *muutenkin* monta astetta kivuttomampaa.

      Kiitos vielä kovasti tekstistäsi, toivon että jaksat kommentoida joskus uudestaankin <3

      Delete
  5. Nyt se on varmaa. Sun blogi on mun lemppari. Huomasin tänään lukeneeni jokaisen päivityksen! En haluaisi tämän olevan lempparini, ja silti se vain on. Sun kirjoitustapa on ihanan sarkastinen (oon sanonut tän about 6000 kertaa?) ja siksi tosi tutun tuntuinen.

    Myöskin sun surkea itsetunto välittyy yllättävän herkällä tavalla teksteistäsi, ja muistuttaa mua kovasti siitä, millainen itse olin lapsena ja murrosikäisenä. Vieläkin sellaiset ajatukset kuten "olen liian huono/hirveä/ruma/paha käyttämään kivan väristä paitaa" ottavat helposti vallan, mutta jonkin sortin aikuisuus ja intensiivinen terapia ovat vähentäneet tuota kovasti. Mutta en ole koskaan kohdannut ketään muuta, jolla oma huonouden kokemus liittyisi juurikin kaikkeen noin perustavaan ja normaaliin (mä oikeesti jossain vaiheessa rajotin vessassa käyntiäkin kun tuntu että pitää kärsiä silläkin tavalla :''D)

    Vaikka sun tekstit on usein sitä sarjaa, että tekisi mieli ottaa virtuaalisista hartioista kiinni ja ravistella, ja muutenkin kaiken järjen mukaan mun pitäisi *inhota* sun tekstejä, mut siltikin vaan rakastan niitä ;_____; Olenkin tullut siihen tulokseen, että näinkin pienen seikan, kuin blogin perusteella, olen alkanut TYKÄTÄ sinusta, Kafi! :)

    Tässä tällaista ylistystä ja avautumista näköjään :D

    ReplyDelete
    Replies
    1. Ihana Pinja <3 Oot aika HC, se tekis yhteensä 489 julkaistua blogiviestiä! Oon aidosti iloinen aina kun jaksat kommentoida, sillä oon katsonut sun elämänasennetta, tekstejä ja kirjoitustyyliä ylöspäin, ja jopa vähän pelännyt ettei mun kaltaisen angstimärehtiällä ole sulle mitään hyvää annettavaa. Mulla tässä on aihetta ylistää ja kiittää, että vieläpä jaksat kommentoida (miksi kaikki enemmän kuin 2-lauseen viestit koetaan 'avautumisina'? pidemmät viestithän on vain välittämistä ja viitseliäisyyttä!).

      Yritän ottaa kehut kirjoittamisestani vastaan, sillä vain vähän vanhoja tekstejäni pläränneenä musta tuntuu että musta huumori on muuttunut enemmän analyyttisemmäksi mussutukseksi. Jostain syystä otan tuon itsetuntokommentinkin "kehuna", sillä olen siitäkin aidosti yllättynyt että fiilikseni näkyisi tai välittyisi toisille. Mielestäni kun oon nykyään paljon vahvempi, ja ei ainakaan irl pitäisi mitään vihiä sisäisistä tunteista mennä läpi.

      Joo nyt loppui mun fiksut sanomiset about tähän.. :--D Mutta olen tosi iloinen että jaksoit kommentoida mulle tän. Ehkä jossain toisessa ajassa ja paikassa lähdet vielä allekirjoittaneen kanssa kahville!

      Delete

HUOM ole kiltti ja käytä jotain nimimerkkiä anonymous-sijasta, että eri vastaajat erottuisivat. Vastaan kommentteihin tähän samaan boksiin. :) Ethän kommentoi vain mainostaaksesi omaa saittiasi. Kiits. Nyt haluan kuulla jokaisen ajatuksesi, hyvät ja pahat. Avautuminen on sallittua, ellei jopa suotavaa ♥