Sunday, April 15, 2012

Gloomy gloomy darkness doom


En ole vähään aikaan kirjoittanut kuulumisia, sillä teksti tökkii hajoillessa ja itkiessä silmät ulos päästäni, joka kerta kun nykytilanteeni nousee puheeksi. Harjoittelen henkilökohtaista ennätystä, kuinka monta nenäliinaa saan kosteusvaurioille yhden tunnin aikana (~6kpl). Hoitohlö tervehtii "Mitä kuuluu?", ja vastaan ulvomalla EI ÄLÄ KYSY EN KESTÄ EI, kuin nyrkiniskun naamaan saanut tokaluokkalainen. Kehittävää.

Ehkä sh-polilla ollaan kyllästytty minuun ja temppuihini. Yritän joka kerta ilmaista epätoivoani ja etten pärjää yksin syömishäiriöni kanssa, mutta saan vastaukseksi vain retorisia kysymyksiä että miten voisin noudattaa ateriasuunnitelmaani "edes vähän". Helvetti, siihenhän minä olen tullut anelemaan neuvoa ja apua, kun en itse pysty! Nyökytellään että minun on pärjäiltävä kotonani, koska ongelmani tapahtuu kotona. Öö kellä ei? Odottelua, muilta kyselyä. Olen joku primitiivinen elikko, jolle riitää taputus olkapäähän, jotta jaksan seuraavaan ~2,5 vko:n päästä olevaan aikaani. Olenhan aina jaksanut, vaikka en oikeasti jaksa. Pliis, sulkekaa mut jonnekin ja heittäkää avain pois.

"Sehän on hyvä että olet lähtenyt ulos ja käynyt koulussa syömässä!" ..kaksi kertaa. Temestan voimalla. Juoksen päivän ensimmäiseksi katsomaan keiton kalorit, jotta tiedän etukäteen saanko syödä koulussa, mitä nypin keitostani pois (perunat, oliivit, minestronen pastat) vai vedänkö salaattilinjalla. Lounastauolla tunnen miten adrenaliini alkaa rushata kohti korviani, tila vääristyy laajakuvaobjektiivin lailla kauhusta, ja kädet haparoiden kaivan laukun pohjalta nappeja selvitäkseni taistelusta läpi ruokajonon.

Ajattelen sairaanhoitajani sanoja ja saan flashbackin vuosia sitten Lapinlahden päiväosastolta, kun silloinen lekurini kannusti nappaamaan rahoittavaa, jotta minut voisi pakottaa saada mukaan 'vapaaehtoiseen' rentoutusryhmään. Rentoutumaan.. rauhoittavalla. That make's sense. Ja wau miten olenkaan *kehittynyt* noihin aikoihin nähden! Siis lääketoleranssien kannalta, en ahdistuksen hallintaa. Hyvä tarkoitus, paskat keinot. Näin. Mitä teille?

5 comments:

  1. Aika sama fiilis täällä. Onnee siitä että olet pystynyt käymään ees koulussa, kun omat voimavarat ei siihenkään riitä (ja sitten on maksettava _jollain_ nostetut opintotuet takaisin, kun opintopisteitä ei kerry...). Kuljen sumussa, vedän pameja kaksinkäsin, haluun turtua edes jotenkin. Oon täysin eristäytynyt ihmisistä. Pelottaa, että poikaystävä, se ainoa johon oon voinut turvautua, ei jaksa ja jättää. Toisaalta se vois olla helpotus, ei tarvitsisi miettiä mitä hän ajattelisi, jos poistuisin tästä maailmasta.

    Terve, oon kakskyt ja risat, ilman kolmannen asteen koulutusta. Istun yksin kotona koulupaperit edessä enkä pysty, jaksa, kykene, lukea. Käyn tupakalla. Vedän unilääkkeitä päivällä, jotta tulisi se ihana lääketokkura, jolloin kaatuilen, puhun typeriä, soitan väärille ihmisille, ihmisille, joille en merkkaa mitään. Oon hukassa.

    Miten täältä pohjalta noustaan?

    (Anteeksi en osaa sulle kommentoida, mutta luen blogiasi aina, vuosia jo seurannut. Tunnen yhtenäisyyttä teksteihisi mutten osaa sanoa mitään. Kirjoitat kauniisti.)

    ReplyDelete
    Replies
    1. Älä pyydä anteeksi! Musta on ihanaa jos joku jaksaa nähdä vaivaa ja kirjoittaa kommenttin. Minua *kiinnostaa* toisten tarinat, etenkin jos omasta tekstistäni on tullut jotain yhtäläisyyksiä (tietenkään en näitä ikävyyksiä kellekään toivo, mutta ymmärtänet mitä tarkoitan).

      Toi sun päiväjärjestys kuulostaa kipeästi tosi tutulta.. samojen pelkojen kanssa. Olin itsekin pari vuotta eristäytyneenä kotona, ihan liian apaattisena tehdäkseni mitään. En oikeastaan jaksanut välittää etten käynyt koulussa, nyt se on yksi jaksamiskeinoni - samoin poikaystävä. Omalla kohdalla "nousemiseen" auttoi ruoka>energia (vaikka vihaankin tätä kehoa ja masisdiag. on vain pahemmat), sekä sinnikäs yrittäminen lähteä ovesta ulos. Sitä tuskin olisi tapahtunut ellen olisi luopunut tavoitteestani kuolla.. loppuun on auttanut aika, kasvaminen, niin ja poikaystävä, kun on säilyttänyt takaisinpäin rehellisyyden ja toisesta huolenpidon.

      Hirveästi jaksamista sinne! ♥ Muista että sun ei pidä syyttää itseäsi pahasta olosta, vielä vähemmän jostain niin triviaalista kuin 3-asteen koulutuksesta.

      Delete
    2. Kiitos. Ruoka ja säännöllinen syöminenhän varmasti auttaisi (kuten jokainen sh:stä kärsinyt on varmasti tuhat kertaa kuullut), mutta koska tunnen itseni jo nyt niin isoksi ja rumaksi (en ole enää alipainoinen), yritän nipistää syömisistä -> pahentää oloa. Vaikea katkaista kierre, joka on kestänyt jo vuosia ja vuosia. Tää kevät on ollut jotenkin extra raskas, en oo pitkään aikaan voinut näin pahoin. Ei oo voimavaroja setviä asioita Kelan ja koulun ja muiden tahojen kanssa, vaikka pitäisi. :( Pelkään liikaa, tuntuu että sh ja muut mielenterveysongelmat on vaivuttaneet ihan lapsen tasolle. Liikaa pelkoja kohdata ns. oikea maailma ja ne ihmiset, ne normaalit, terveet, hyvinvoivat ja kauniit ihmiset.

      Kiitos, että vastasit. Ja kiitos blogistas. Jaksamista myös sulle <3

      Delete
  2. Toi on helvetti niin totta! Muakin vaan taputellaan kyseisellä polilla tyytyväisenä päähän jos sanon syöneeni yks päivä jäätelön. Mites ne muut päivät ja ateriat sitten?....

    "Nyökytellään että minun on pärjäiltävä kotonani, koska ongelmani tapahtuu kotona. Öö kellä ei?" -NIIMPÄ!

    ReplyDelete
  3. Rentouttavaa. Eikö sitten voisi sen rauhoittavan, kahden voimalla rentouttaa vaikka kotona .. Miksi pitäisi mennä erikseen pakottamana johonkin ryhmään, jossa ei kuitenkaan halua olla. Aika nurinkurista, sanon minä.

    ReplyDelete

HUOM ole kiltti ja käytä jotain nimimerkkiä anonymous-sijasta, että eri vastaajat erottuisivat. Vastaan kommentteihin tähän samaan boksiin. :) Ethän kommentoi vain mainostaaksesi omaa saittiasi. Kiits. Nyt haluan kuulla jokaisen ajatuksesi, hyvät ja pahat. Avautuminen on sallittua, ellei jopa suotavaa ♥