Friday, April 27, 2012

Q&A: syömishäiriö

Mwäh, toi edellinen postaus oli niin kilometripitkä a) ettei sitä kukaan jaksa lukea b) sattuu silmiini. Tässä siis vielä syömishäiriöön, sairastumiseen ym. liittyvät kysymykset & vastaukset. < / loppu >

Minkä ikäisenä sairastuit syömishäiriöön?
Myöhään teini-ikäisenä.

Mikä/mitkä asiat ovat vaikuttaneet oloosi positiivisesti syömishäiriön sairastamisen aikana (esim. terapia, rakkaus, taide ym)?
Asioiden läpikäyminen tai "kasvaminen", terapia, seurustelu, päiväosastohoito, lääkitys, koulunkäynti ja muu aikaansaaminen, laihtuminen, yleisesti mielenkiinnon ja uteliaisuuden löytäminen elämää kohtaan, kuolemanhalun väheneminen.

Kauanko olet sairastanut?
~6v. Sairastuin pikkuhiljaa niin hankala sanoa, mutta tuon verran asian itse huomanneena more or less.

Mikä on elämän tarkoitus? ;)
Ei ainakaan antaa ruuan dominoida sitä.. Olla onnellinen? Rakastua ja kuolla? Silittää kissoja? Pelastaa luonto tai ainakin tehdä mahd vähän damagea.

Oon lukenut nyt sun tekstejä tagilla "osastolla vol1", ja niissä vakuuttelet olevasi oikeasti ylipainoinen anorektikko, joka vain syö ja syö ja on kaikkia muita potilaita lihavampi, ei oikeasti sairas jne. Niin kiinnostaa, että näetkö nykyään sen hetkisen tilanteesi eri tavalla? Pystytkö myöntämään, että olet ollut *oikeasti sairas*/alipainoinen/anorektinen/aliravittu/jne. Vai pidätkö edelleen kiinni silloin esitetyistä ajatuksista?
Silloiset ajatukseni oli koko totuuteni, välttelenkin siksi käsitettä että anorektikko luulee olevansa iso, sillä sairastaessa vuorenvarmasti on iso. BMI:ni ei ollut ikinä mielettömän alhaalla ja söin kyl määrällisesti paljon, joskin hyvin ravintoköyhästi. 'Anoreksia' on aina ollut jokin pyhä ylösnousemus, ja on vaikea myöntää että olisin sitä sairastanut. Lihominen on tavallaan tullut varkain, sillä silmissäni olen aina ollut samankokoinen. Tuntuu kipeältä myöntää, mutta olen lähiaikoina katsonut vanhoja kuvia (laihimmilta ajoiltani kuvia on paljon, sillä camwhorasin että laihuudesta varmasti jäisi todiste), ja järkytyksekseni katson hyvin vieraan näköistä ihmistä.. kuvat on samat, mutta ottohetkellä olen nähnyt itselleni aivan erilaisena. Muistojen takia en osaa tuudittautua ajatukseen olleeni Laiha, mutta hoikka.. jonkin verran.

Minkä ikäisenä aloit ensimmäisen kerran oikeasti laihduttamaan?
"Irrallisesti" sh:sta ehkä 15-16v? Olin luokkaretkellä ja rupesin vääntämään illalla huoneessani vatsalihaksia, jättämään välipalakahvien kakkuset väliin, marmeladit/rasvat toasteilta. Kärsin syyllisyydestäni syötyäni kaverini kanssa muffinin puoliksi. Olin ihan normihoikka ja en muista mitään tausta-ajatuksiani, ainoastaan miten kummalliseksi tunsin itseni iltaisin.

Miten paljon sun paino on vaihdellut yhteensä? Jos et halua laittaa mitään painolukemia, niin kysytään esim korkeimman painon ja alimman painon prosentuaalinen suhde tmv?
..Paljon. En sano pituuksia/painoja/tarkkoja kcal, mutta ei prosenttiluvut tuskin ketään satuttaa ja olen epäsuorasti sen ilmaissutkin. Yli 65%.

Miten sun päivän saa pelastettua? miten sua voi piristää?
Olen tosi otettu kaikesta muistamisesta, ihan vaikka jos joku jaksaa kutsua minua nimeltä tai antaa ymmärtää, että on ajatellut minua vaikken ole ollut läsnä huoneessa. Kommentit tai yksityisviestit saa mut aina hyppäämään positiivisesta yllätyksestä. Piristyn myös valosta, pienistä lahjoista (joku tarjoaa kahvit tai vaikka tiskaa kuppini puolestani), rauhallisesta kahvittelusta ja elukoiden silittelystä.

Mikä on vaikein juttu, mistä olet selvinnyt?
Itsemurha-ajatukset, luulisin? Opettelu antamaan hiukan armoa itselle, ikävän aiheuttaminen toisille ja sydänsurut.

Mitä arvostat syömisvammailussa eniten tai mikä on paras asia, mitä se on opettanut?
Itsetuntemus tunnetasolla, perspektiivi maailmankatsomiseen, arvojen uudelleen miettiminen, ja kokemuksesta oppinut että olen aika vahvaa tekoa.. Olen myös tutustunut ihaniin ihmisiin ikävässä yhteydessä, sekä saanut kirjoittaa tätä blogia, joka on opettanut minulle paljon.

Miltä tuntui ensimmäistä kertaa saada apua, myöntää ongelma ja katsoa miten läheiset suhtautuu?
Olisikin mennyt noin helposti. Myönsin "jonkin olevan vialla", mutta en saanut heti tarvittavaa apua pitkien jonotusaikojen takia, ja ettei syömishäiriöni ollut vielä "vakavasti otettavissa". Päälle päin oloani ei olisi ikinä arvannut, kavereille oli mahdoton puhua tai näyttää heikkoutta, ja kotona ei (olisi) uskottu. Söin salaa Prozacia ja hakeuduin jonoon Lapinlahteen, kun asuin vielä vanhemmillani. Viimein perheenjäseneni meni lukemaan päiväkirjaani, ja jäin kiinni syömissekoilusta ja alkavasta viiltelystä..

miten kykenet ns. "heittäytymään" kaikkeen paskaan, täysin vihannekseks ja annat ihmisten katsoa vierestä? eikö ahdista että ihmiset ei esim. välttämättä kykene erottamaan sairautta sun omasta luonteesta?
En ole ikinä ajatellut sairauttani toisena olentona tai irrallisena itsestäni, vaan mennyt ns. oman pääni mukaan, ja joku on lyönyt sille diagnoosin. Olen tällainen kuin olen, en tiedä onko jotain erotettavaa. Alun alkaen salasin kaiken, olin tosi sulkeutunut ajatuksistani ja koin voimakasta tarvetta pitää kulisseja yllä - nämä siis ennen blogini aloittamista.

Masentuessani kunnolla en jaksanut enää pitää täysillä roolia, joten aloin eristäytymään ihmisistä. Kesti kauan päästä hoidon piiriin, ja siinä vaiheessa olin niin mukana syömishäiriössäni etten halunnut muuta kuin laihtua ja torjua kaiken muun. Vihanneksena.. ei jaksa välittää mistään. On siis vaikea puhua "heittäytymisestä", enemmänkin syvemmin sairastumisesta, loppuun palamisesta ja nyt oppimisesta elämään sietämään sen kanssa. Nyt en ole näkyvästi sairas niin kulisseja on noussut automaattisesti - en usko monen läheiseni tietävän miten nykyään menee..

No comments:

Post a Comment

HUOM ole kiltti ja käytä jotain nimimerkkiä anonymous-sijasta, että eri vastaajat erottuisivat. Vastaan kommentteihin tähän samaan boksiin. :) Ethän kommentoi vain mainostaaksesi omaa saittiasi. Kiits. Nyt haluan kuulla jokaisen ajatuksesi, hyvät ja pahat. Avautuminen on sallittua, ellei jopa suotavaa ♥