Monday, April 30, 2012

Time machine にお願い

En ole vappuihminen.. En juhannusihminen, en yhtään minkään örvellykseen tarkoitetun juhlapyhän, jolloin palvelut on kiinni, törkyjä ei siivota, mutta erityisesti siksi koska pitäisi mennä leikkimään somaa ja sosiaalista. Minulle on teennäistä juhlia vappua vain vapun vuoksi, koska teen sen enimmäkseen muiden ihmisten takia. Etten olisi taas se laiskan, antisosiaalinen, ajattelematon luuseri. Puhut kuin siitä oltais muka jossain vaihees päästy.. Tämä ei johdu siitä etten viihtyisi keikoilla tai illanistujaisissa läheisten kavereitteni kanssa, mutta nämä kalenteriin merkityt päivät stressaa erityisesti, koska kaikki olettaa että teet jotain ihmeellistä. Miksen voi olla ahdistumatta ja heittäytyä ilonviettoon muiden kanssa?


Lähipäivät on syömisten osalta mennyt kuitenkin hyvin – olen ollut viikon ahmimatta ja oksentamatta! Vaikka terapeuttinikin on ollut lomalla, ja olen suurimman osan ajasta istunut kotona. Oh wow, aikuinen ihminen osaa olla hetken kokoajan syömättä, kuuntele ny ittees.. Tunnen itseni niin vapaaksi, puhtaaksi ja että jokin kontrolli ja järjestys on elämässäni. Tunnen että tällä hetkellä asiat on hyvin, vaikka masennusoireeni tuntuvat siinä sivussa hyvin voimakkaina.. Nurinkurisesti sovin innoissani menoja ja olen täydellä motivaatiolla tekemässä koulutöitä, menossa inssiin ja toteuttamassa taideprojektejani, mutta itse tekeminen vaatii bentsoja ja pakottamista tai jään peiton alle koomaamaan.

Ongelmallisen muistini virkistämiseksi päätin tonkia läpi blogia vanhempia kirjoituksiani, ja kirjoitin paperille aikajana: koska olin missäkin koulussa, milloin olen muuttanut, keiden kanssa viettänyt aikani, koska olen eronnut, tutustunut, rakastunut, matkustellut, käynyt tapahtumissa tai keikoilla, ruvennut kasvissyöjäksi, hankkinut kissani, ollut missäkin töissä, hakenut ekaa kertaa apua, jonottanut hoitopaikkaa, kertonut syömishäiriöstä läheisilleni ja erityisesti - mistä nämä syömisongelmat alkoi . Hävettää ja harmittaa, että miten en voi noin tärkeitäkään asioita palauttaa mieleeni ilman apua. Kaikkia asioita en silti muista tehneeni tai ihmisiä tavaneeni, vaikka todisteet löytyisikin.

Yhdistän sh:n puhkeamisen tiettyyn elämänvaiheeseeni, ja tekstejä lukiessa havahduin ehkä vähätelleeni ~vuotta aiempaa provokaatiota obsessiviseen laihdutukseen. Syyt sairastumiseen on tietenkin jossain muualla, mutta mitkä seikat kannustivat enemmän ja enemmän laskemaan kcal, mittanauhan käyttöä muuhun kuin eskarin kässätöihin, vertailua ja huonoa paranemismotivaatiota. Olen blogissa kertonut kuinka jonotin ~1v. sh-hoitopaikkaan, pompottelusta yksiköstä toiseen ja terapian byrokratiasodista.

Näilläkin tod näk. oli vaikutusta että "kerkesin" rauhassa sairastua parem.. pahemmin, ja etten lopulta halunnut parantua anoreksiasta. Mutta en ole kertonut kellekään tai edes muistellut, mikä sai minut haluamaan sairastua. Tästä varmasti myöhemmin lisää. Huom! täsmennän ettei kukaan *valitse* sairastuvansa syömishäiriöön/masennukseen/etc, mutta sille tielle jouduttuaan sairauden yksi oire on haluta olla vielä sairaampi/laihempi/huonokuntoisempi.

Pystyttekö nimeämään juuri tiettyä aikaa tai tapahtumaa, josta laskette sairautenne alkaneen? Kuulisin mielelläni, sekä myös millainen se on ollut. Mahdollisimman miellyttävää vappua kaikille! ♥

12 comments:

  1. mä mietin aika pitkään että tiedänkö mistä se alkoi. enkä todellakaan tiedä. eka muisto joka mitenkään vois liittyä tähän oli koulun vessassa jonne pakenin paniikkikohtausta ala-asteella. (ja tietysti myöhemmältä ajalta on muistoja, itse yllytin sairautta kuvittelemalla että oon cool jos oon tositosi pro ana.) mutta en siis osaa nimetä mitään tarkkaa tapahtumaa tai mitään. mutta eikai se ei edes tule silleen silmänräpäyksessä, vaan vähitellen.

    ReplyDelete
  2. Mä olen viime aikoina miettinyt aika paljon sitä aikaa, jolloin sairastuin masennukseen. Sitten olen tajunnut, etten todella MUISTA, miten kaikki alkoi. Vähitellen, mutta muistan silti vain joitakin pieniä asioita siitä ajasta. Enkä ole niistäkään täysin varma. Enempää en muista, en ollenkaan tarpeeksi. Päiväkirjoja löytyy siitä ajasta, mutta en ole uskaltanut avata ensimmäistäkään. Häpeän liikaa. Pelkään, vaikka en edes tiedä, mikä olisi kamalinta, mitä asioita ne sanat toisivat mieleen... En vaan uskalla.

    ReplyDelete
  3. !!Toivon ettet julkaise tätä kommenttia. Tämä on vain sulle vastauksena kysymykseesi :)!!

    Musta nimittäin tuntuu tosi tyhmältä, että oman syömishäiriön taustalta löytyy kaikenlaisia ns. "oikeita syitä", kuten isäni alkoholismi, äitini syöpä ja kokemani seksuaalinen hyväksikäyttö varhais teini-iässä. Silti tapahtuma, joka sai mut vajoamaan kaikkein pahimpaan anoreksiakuiluun oli LUKION LOPPUMINEN (:D) Tai oikeastaan se käynnisti ajatus/tapahtumaketjun, josta seurasi sitten tämä syöksykierre. Toinen iso syy oli psykoterapian aloittaminen.. Se oli aika raskasta.

    Pyydän taas anteeksi avautumista, koska henkilökohtaisesti musta on aika epäreilua kertoa toiselle itsestään vaikeita ja vaikeasti käsiteltäviä asioita, mutta toivon ja uskon, että osaat suhtautua kertomaani viisaasti etkä jää esim. märehtimään elämäni kurjuutta :D

    Mua kiinnostaisi myös kovasti postaus sh:si syistä :)

    ReplyDelete
  4. Joulukuu 2006. Takana elämäni todennäköisesti hienoin vuosi. Olin mennyt naimisiin ja rakentanut talon. Kaikki oli täydellistä, mutta sisälläni asui pieni mörkö, joka söi sieluani. Puoli vuotta myöhemmin olin täysin avuttomassa ja psykoottisessa tilassa. Persoonallisuus muuttui, ja pelkotilat sekä äänet hallitsivat elämää. Toki oirehdintaa oli ollut jo ennen tuota 2006 joulukuuta, mutta se oli pahimman, ja yhä jatkuvan jakson alkusoitto. Sen aikaisesta elämästä ei ole enää jäljellä mitään, vaan kaikki on mennyt sairauden viemänä.

    ReplyDelete
  5. ihanaa vappua sinulle <3 toivottavasti pystyit nauttia vapusta ahdistuksesta huolimatta. mulla on aivan sama juttu: kaikki ns. "pakolliset" juhlat ahdistavat, vaikka ne viettäisi hyvän ystävän porukan kanssa. en tiedä, mistä se ahdistus tulee. olen tosin kuullut monelta, jolla on mielenterveysongelmia, että heitäkin ahdistavat kyseiset juhlat.

    muistan oman sairastumisaikani täysin. se oli joskus vuonna 2009 helmikuisena iltana. juttelin yhden pojan kanssa mesessä, johon olin ihastunut. poika ei kuitenkaan ollut osoittanut ystävyyttä erityisempiä merkkejä mua kohtaan. heitin hänelle täysin vitsillä: "mitä jos laihduttaisin muutaman kilon, olisko hyvä juttu?" poika vastasi: "no mikäs siinä, voishan se olla ihan." en ollut sitä ennen uhrannut ajatustakaan laihduttamiselle, mutta yhtäkkiä kaikki oli aivan selvää - minun oli laihduttava. se iski niin tajuttoman kovaa päähäni, että päätin aloittaa saman tien syömättömyyslakon. silloin ajattelin myös ensimmäisen kerran, että olen lihava. eihän se siihen muutamaan kiloon tietenkään jäänyt, ja tässä ollaan yhä - syömishäiriön erilaisissa verkoissa. uskon, että sh olisi puhjennut joka tapauksessa jossain vaiheessa; nuo pojan sanat olivat vain kaiken huippu.

    ps. kiitos vieläkin siitä joutsenpiirrustuksesta, jonka voitin sinulta viime kesän kilpailussa. se on yhä seinälläni, ja vaikka en usein sinulle kommentoikaan, sillä on minulle tunnearvoa. <3 se muistuttaa minua elämän kauneudesta ja rakkaudesta.

    ReplyDelete
  6. Tulipa muuten vaikea kysymys. Sanoisin, että se oli lukio-iässä, eräänä päivänä kun lähdin pois koulusta sen takia, että saisin mennä kauppaan ostamaan suklaata ja jäätelöä ahmiakseni ja oksentaakseni sen. Sitten palasin takaisin kouluun niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Se oli myös aikaa, jolloin "aerobic" oli rantautunut Suomeen ja vedin tunteja. Opettajalla ei voinut vatsa pömpöttää, joten sessioni oli tapahduttava yhä aikaisemmin päivällä. Sanoisin siis, että lukion tokalla, enkä ole vieläkään keksinyt syytä käyttäytymiselleni.

    ReplyDelete
  7. Mä en usko, että yksittäinen tapahtuma on vaikuttanut mitenkään. Se oli monta vuotta rääkkiä, epävarmuutta, pelkoa ja epäluottamusta. Sairastuin vähitellen, kun kakkosella aloin lintsaamaan koulusta ja tiesin, etten voi syödä päivän aikana kaappeja tyhjäksi, vaikka olisi kuinka nälkä, koska muuten jäisin lopulta kiinni. Silloin aloin syömään taikinaa nälkääni, ahdistukseeni ja pahaan olooni, lihoin ja muutin tietoisesti kurssia siinä 12 vuotiaana. Silloin vanhempani sanoivat minua lihavaksi samoin kuin kiusaajani koulussa, en luottanut yhteenkään ihmiseen ja olin aivan varma, että joku koulukaverini tappaa minut koulumatkalla ja sanoo "se oli oikein sille läskille". Hajosin paineen alle, jonka asetin itselleni... ja nyt olen älyttömän ylpeä siitä, että olen suhteellisen selvillä vesillä. Edelleen sairas, mutta en niin sairas, että kuolisin tähän.

    ReplyDelete
    Replies
    1. superhienoa että oot ollu viikon ahmimatta ja oksentamatta!:)
      Ekan kerran syömishäiriö alkoi varmaan siitä, kun seiskalla pojat alkoi nimitellä ja arvostella tunnilla mun vastauksia. Tunsin itteni myös tosi inhottavaksi ja lihavaksi (vaikka taisin olla ainakin melkeen normaalipainoinen), koska mulla oli peppu ja reidet, melkeen kaikki muut oli yhtä hoikkaa jalkaa ja säärtä. Helpotin olo herkuilla ja kartoin lihomista oksentamalla. Sain apua ja parannuin.
      Toisen kerran ongelmia tuli, kun poikaystävä alkoi arvostella hiuksiani, hajuvettäni yms. ja sitten se patistaa liikkumaan ja hehkutti, kuinka paljon arvostaa ihmisiä, jotka laihtuu.
      Ongelma helpotti, vaan liikkuminen oli ehkä pakonomasta. Ahmiminen palas, kun poikaystävä jätti, koska olin surullinen, ahdisunut ja masentunut, eikä liikkumiseen enää oikeen ollut voimia.
      Siitä eteenpäin (melkeen vuoden)on ollut ongelmia ahmimisen kanssa, välillä tosin on helpottanut. Ylppärilukuloma oli helbetti.
      Hoitona kesällä pari kk psyksairaanhoitaja, muuten lääkärillä, pikku jutteli ja resepti kouraan.
      Nyt oon jostain löytäny ite voimaa, enkä oo viikkoon kokenu mitään ahdistusta tai syyllisyyttä syömisestä!(: ahmimista ei oo ollu pariin viikkoon ollenkaan.

      Tulipa pitkä, mutta en osannu tiivistää, kun kaikki oli musta oleellista...
      :DD

      Delete
  8. hei, random täällä vaan.

    mä muistan. tai kai altistavia tekijöitä on ollut aina ja blaablaablaa, mutta silti. oli nimittäin kevätjuhlat ja reippaana tyttönä päätin laittaa juhlamekkoni päälle. no, ei menny vetskari kiinni. arvelin että se oli rikki joten riensin etsimään apua. kun sitten oltiin vartin äheltämisen jälkeen saatu se mekko mun päälle häpeä oli niin suuri, että olisin voinut kuolla. siinä kohtaa päätin että nyt loppuu lihominen ja alkaa laihdutus.

    ja sillä tiellä ollaan. ja varmaan tullaan olemaan vielä jonkin aikaa. mekko ei oo pysyny päällä enää yli puoleen vuoteen...

    kuulostipas ihannoivalta. mutta tähän kysymykseen mun oli pakko, pakko vastata vaikka ties kuinka kauan oon jaksanu lukea kommentoimatta mitään! mut et usko miten mä jaksoin hymyillä iloisena sille, että oot pystyny olemaan oksentamatta yms.

    ReplyDelete
  9. Mä olen vasta aloittanut psykologikäynnit ja masennuslääkityksen. (Huh, miten hurjalta tuntuu kirjoittaa koko sana... sanoa en vielä edes osaa. Masentunut. Minä? Oikeasti?)

    Luulen ja toivon, että tässä psykologikäyntien edetessä saan vastauksen siihen, milloin masennukseni on alkanut: Diagnoosi ei ole edes viikon vanha. Kolme vuotta sitten minulla oli todella rankka jakso elämässä, josta en muista oikein mitään. Se alkoi siitä, kun muutin silloisen poikaystäväni kanssa yhteen. Myös lukiossa minulla oli kausia, jotka olivat varmasti vaikeita ystävilleni. Yläasteella muistan maanneeni välitunnilla koulun käytävän lattialla ja itkeneeni yksinäisyyttäni. Kun olin 12, veljeni lakkasi puhumasta minulle (emme kommunikoi edelleenkään enempää kuin on aivan pakko). Ja vielä, muistan elävästi, miten 8-vuotiaana kuulin ensimmäisen kerran olevani läski, vaikka luulisi, ettei sellaisella ole merkitystä.

    En tiedä. Etsin vielä vastausta.

    Tämän lukiessani voin olla vain onnellinen, että kuulun YTHS:n piiriin ja että sain apua niinkin nopeasti. Kolme vuotta sitten jonotin psykologin vastaanotolle useamman kuukauden ja sinne viimein päästessäni kriittisin vaihe silloisesta masennuskaudestani oli jo ohi, enkä käynyt kuin kerran. Sen yhden käynnin ansiosta minut kuitenkin laitettiin tänä keväänä yrittäessäni jonon ohi ja sain ajan jo parin viikon päähän siitä, kun terveydenhoitaja totesi minun psykologia ehkä tarvitsevan. Lucky me.

    Laika

    ReplyDelete
  10. Hei minä aina välillä kirjoituksiasi lueskelen ja päätinpä tähän nyt jotain avautua. Mulla on siis todettu vakava masennus ja olin sen vuoksi joskus yli vuoden osastolla.

    Oon monta kertaa tietysti pohtinut syitä eri ihmisten kanssa mistä masennukseni alkoi, mutta ei siihen ole yksittäistä syytä tai tapahtumaa, joka olisi vaikuttanut. Joskus yläasteella vain oireet alkoivat hiipimään hiljalleen elämään. En muista edes syytä miksi viilsin ensimmäisen kerran, mutta siihen muistan jääneeni heti koukkuun ja aina seuraavalla kerralla piti saada enemmän tuhoa aikaan.. Vasta osastolle jouduttuani, kun siellä ihmiset alkoivat puhumaan minulle masennuksesta, niin tajusin, että ehkä tämä on minun olotilani onkin sellainen sairaus. Olin aikaisemmin yrittänyt ajatella, että kyllä tämä tämmöinen ohi menee ja kyllä minun täytyy jaksaa tai esittää jaksavani niin kuin minun mielestäni "normaalit" ihmiset jaksavat. Minulta vei kauan ennen kuin opin avautumaan ihmisille ongelmistani, kun olin niin kauan peitellyt niitä ja en minä ketään haluaisi minun asioillani huolestuttaa/vaivata/pelästyttää.

    Nyt olen huomannut, että minulla on ympärilläni ihmisiä, jotka oikeasti välittävät minusta ja he auttavat aina huonompien aikojen ylitse, joten en minä suostu luovuttamaan vaan taistelen loppuun asti.

    ReplyDelete
  11. En osaa sanoa milloin kaikki paska oikeasti on jo alkanut, mutta olen aika varma, että olen ollut masentunut jo alle kouluikäisenä..

    ReplyDelete

HUOM ole kiltti ja käytä jotain nimimerkkiä anonymous-sijasta, että eri vastaajat erottuisivat. Vastaan kommentteihin tähän samaan boksiin. :) Ethän kommentoi vain mainostaaksesi omaa saittiasi. Kiits. Nyt haluan kuulla jokaisen ajatuksesi, hyvät ja pahat. Avautuminen on sallittua, ellei jopa suotavaa ♥