Thursday, May 31, 2012

Kahvit mustina statsiikkaa

Mielestäni jokainen nippelitieto blogista ja kirjoittajasta on enemmän tai vähemmän hauskaa luettavaa, ja alan pitää 4 blogivuoden ikää jo melko kunnioitettavana. 4 ihan kunnioitettavan blogivuoden aikana tänään 31/06/2012 julkaistuja tekstejä on syntynyt 459 kpl ja olen säästänyt julkaisemattomia melkein 46 kpl! Teitä ihania tilaajia on julkisesti Googlen kautta 525 kpl ja Blogilista.fi:n statsien mukaan lukijoita on viikossa vajaa 800 - en ihan tiedä lasketaanko tätä hitteinä vai kuinka, sillä Blogger esittää sivukatseluiksi eilen yli 230 kpl. Jee, numeroita! Näitä ei tutkimusten mukaan kukaan lue - eikä pastettuja lyriikoita.

Eniten lukijoita tulee Blogilistan ja Googlen jälkeen suomi24:stä... verrattuna vähän, mutta tulee kuitenkin. Kotimaan jälkeen suurinosa liikenteestä on peräisin Hollannista, sitten Venäjältä ja Brasiliasta. Hakusanoja en ole aiemmin julkaissut, sillä ne ovat vuosia olleet hyvin samanlaisia (kahvia mustana, kahvia mustana blogi ja lukuisia typotettuja versioita), mutta tänään löytyi myös pari helmeä:
3. läski ämmä
4. smoook
5. filth in the beauty
10. laiha läski

..En tiedä mikä on smoook ja miten se liittyy mihinkään. :--D Läskithän on aika olennaisia sanoja, ja Filth in the Beauty oli blogin ihan eka title '08, sekä samoin myös japanilaisen rokkibändin single. Kuvista sen verran että omia valokuvia olen julkaissut n. 3 kpl (plus tämän postauksen kuva yllä), joista yksi oli itsestän, mutta myöhemmin häpesin ja poistin sen. Piirrokset on kaikki omaa käsialaani. Oma koko nimeni on vilahtanut kerran näkyvissä (Poikaystävä ei ikinä puhu blogista, mutta oikein soitti huomauttaakseen asiasta), jonka takia kommenttimoderointi on nykyään päällä.

Nykyään ihailen tyyppejä, jotka uskaltaa kirjoittaa omalla naamallaan ja fotoillaan, sillä se tekee teksteistä heti astetta persoonallisempia ja mielenkiintoisempia. Itse olen kokenut liian julkisuuden olevan epäkohteliasta esim läheisilleni, mutta nykytrendin varjossa oma paranoia iän tai asuinpaikan mainintaan on jo laskenut. Ehkä pistän sen tekemäni profiilisivun näkyviin, sekä julkaisen muutaman jemmaamani tekstin..

Millaisia blogeja yleensä tykkäätte lukea? Mikä tällä saitilla on kiinnostavaa, mitä pitäisi olla enemmän? (seurustelujuttua on ainakin toivottu) Olisin innoissani jos joku jaksaa kommenttiboksiin linkata myös omia sekä lemppari saitteja - mainostaa saa!

ps. tilasin netistä misoa ja vitaminilisää, ja sain kylkiäisenä mittanauhan.. oliks tää vihje? onneksi en ymmärrä tuumia.

Tuesday, May 29, 2012

Time out for stomach cramps

Olin kirjoittamassa joitain viimeaikaisia kuulumisia, käydystä ryhmästä ja jalkautuvasta hoidosta (hoitajan kanssa ruokailusta), unettomuudesta, mutta ohhoh kas näin se aihe pomppaa siihen, mistä atm irtoaa parhaiten tekstiä. Luin yhtä vertaistukifoorumia, jossa on roikkunut keskustelu ummetuksesta ja vatsavaivoista - asia, joka todennäköisesti vaivaa kaikkia joskus, muttei henkilökohtaisuuden takia varmaan tule mainittua. Vai tuleeko? No ei mulle, ei lääkärillä, ei todellakaan.

"Voi vittu, olen syönyt liikaa" on tuttu ajatus (riippumatta siitä söinkö oikeasti vai en), jolloin maailma lässähtää käsiin. On naiivia että laksatiiveja kittaisivat ainoastaan bulimiaoireilusta kärsivät, sillä käsitavaralääkkeitä ne on kaikille. Jokin vuosi sitten taisin mainita käynnistäni helsinkiläisessä apteekissa ja farmaseutin kanssa tuli puheeksi miksei yhtä laksamerkkiä näy enää hyllyssä? Koska (esi)teinitytöt käyvät ostamassa laumoittain hyllyt tyhjiksi. Karmivaa, kauhistelin ääneen jo silloin, mutta häpeää pidätellin ostin samoja nappeja väärinkäyttöä varten. Teen itsekin ties mitä idiotismejä, mutta jos silloin pro-anasaitit pullistelivat laihdutusaikeisia nuoria naisia niin voin arvailla mitä paskaa höyhenpalstoilla ym saiteilla juorutaan.

En nyt ala enempää inistä siitä miten laksatiivit laiskistuttavat äkkiä suoliston toiminnan, ja päälle napsahtaa elinikäinen koukku. Tyhmyydet tehdään aina itse, ja varoittelun ottaa helposti provosoitina. Joten, sen sijaan että kukaan haltioituu tunkemaan laksatiivisuppoa peräänsä sirkusponin innolla niin vinkkaan jotain muuta. Tietenkin jos ongelma on erilainen tai pitkittynyt niin lääkäri, vaikka rutinoitunut terveyskeskushoitaja, on varma valinta.

basic: riittävä kuidun ja veden saanti
adv: mustaa/vahvaa kahvia ja pari porkkanaa aamulla tyhjähköön mahaan
pro: 1 rkl liotettuja chian siemeniä millä tahansa aterialla
ei enää: activiajugurtteja ym kuluttajien kusetusta

Rakastan inhota ruokavaliofanatismia ja arkipäiväisesti dissata detoxeja tai ryppyisiä punaisia supermarjoja, mutta listan viimeisestä siemenestä on tullut tosi tosi hyvä fiilis. Olin ennen activia-addikti, koska turvotus ja raskas olo vaivasi päivittäin vähintään korvieni välissä, ja mikä tahansa mainoskikka houkutteli helpottamaan oloani. Sessiointi ja activiat päälle, not gonna work. Päinvastoin sokeri/ makeutusaineet/ maitotuotteet/ (muu mistä tykkään) voivat *itsessään* aiheuttaa vatsaongelmia, vaikkei olisi laktoosi-intoleranssia. Kesäjäätelö ei tapa ja jogurttia pitää syödä jos se maistuu hyvälle, mutta tunnen muuttuvani vain vihreäksi inhosta, kun samaan sävyyn vihreisiin paitoihin ja piilareihin somistetut naiset paijaavat mahaan jossain Salkkareiden mainostauoilla.

Pellavansiemenet toiminee chian kanssa samalla lailla, mutten voi kehua jollen ole kokeillut. Chia on neutraalin makuista ja suht halpaa, sekä sisältää roppakaupalla hyviä kivennäisaineita ja rasvahappoja. Siitä huolimatta niissä on niukasti energiaa, mikä oli kalorifanaattiselle allekirjoittaneelle dominoiva syy uskaltaa kokeilla mustavalkean hiekan näköisiä kikkareita. 1 rkl chia + reilu 1dl vettä turpoaa geeliksi, ja sen voi sujauttaa es jugurttiin/keittoon/smoothieen. Odota ja vatsa toimii useaan otteeseen päivällä lempeästi ja luonnollisesti. Aion jatkaa nauttimista vaikkei ummetus ole probleemana, sekä pakata reissulle mukaan. Lämmintä loppuviikkoa! :>

Tuesday, May 22, 2012

If you have stress, raise your hand!

En ole kirjoittanut tarpeeksi aktiivisesti.. pyydän sitä anteeksi. Olen taas siinä pisteessä, että saan hengenahdistusta pelkästä tehtävälistassa olevien asioiden ajattelusta. Kerroin aiemmin viimeisten kouluviikkojeni tuskasta, ja ilman sitäkin vedän viimeisiä kaikessa jaksamisessani.. Päässäni soi, silmiä särkee ja ajatukseni ei pysähdy päivän päätteeksi, kun rojahdan sohvalle ja tuskailen seuraavaa päivää. Enää tämä juttu.. sitten vielä tuo toinen.. vielä pari.

Opetustahan minulla on mahtavat 1 pvä/vko:ssa, ja saan silti hengenahdistusta pelkästä kalenterin katsomisesta. Huomenna on kevään vimeinen tutorikäynti, ja pelkään kuollakseni, sillä en ole jaksanut tehdä yhden erittäin tärkeän ammatillisen kurssini tehtäviä, vaikka koko kevät on ollut aikaa.. Istu siinä sitten ja kilju lopettavasi koulun, ja muuttavasi uralin toiselle puolelle nokkosia kitkemään jauha paskaa, juuu sovin ja teen vielä valmiiksi. Pelkään myös että en saa parista taistelemastani kurssista tänä keväänä arvosanoja, sillä joku yksi harjoitus on vajaa, ja opettaja luonnollisesti kipeenä ettei asiaa voi edes sopia..

Mutta mä pidin työelämäkurssilla puheen! Siis lyllersin luokan eteen, ja auoin päätäni ihmisten välinpitämättömyydestä ja kanojen teurastamisesta. Tosin, pidin esityksen ruokataolla vain opettajani kuulen, ja parahdin itkemään kun joku yritti kesken kaiken luokkaan sisään. Enhän ollut esiintymistäkään lykännyt kuin neljällä kerralla: emaililla etten uskalla esiintyä, lähtemällä etukäteen tunnilta, mankumalla etten uskalla ja lintsaamalla yhden päivän. Oh bravo, kehu ittees vielä tällä!

Viime aikaiseen saamattomuuteen kuuluu myös:
- en ole vieläkään käynyt ajokokeessa (aloitin lokakuussa)
- käynyt labrassa (aikaa ollut joka aamu pari kk)
- nostanut eväänikään kesän suuren kuvitusprojektin suhteen
- piirtänyt poikaystäväni toivomaa logoa, johon deadlinea on kesäkuun alussa
- käynyt tuskin yhdellä jumppatunnilla/vko
- lukenut yhtä himoitsemaani romaania (laina uusittu yli max määrän) tai toteuttanut muutakaan 'harrastustani' (lue/piirrä/pelaa)
- soittanut mummolleni (God knows when..)

..Eihän nää oo vielä pahoja! Anteeksi taas etten kirjoita mistään älykkäämmästä, mutta voisin just nyt kovertaa kalloni auki jäätelölusikalla, pistää aivoni lillumaan Zen Grow:hun ja jättää loppukroppani epileptisesti sykkimään lattialle. Varmaan ei 1 askareen jaksaminen/pvä olisi näin ylitsepääsemätöntä, ellen olisi saatanan ahdistunut, itkisi meikkejä naamalleni 3-5 x päivittäin ja rukoilisi että ystäväni vastaisi puhelimeen, eikä jättäisi tukehtumaan pohjattomaan yksinäisyyteen. Tiedättehän tunteen, istut täydessä luokassa, bussissa tai kaverisi pippaloissa, mutta et saa otetta mihinkään, kukaan ei huomioi (vaikken läskieni kerta tod ole huomaamaton), ja tunnet oman yhdentekevyytesi vaikka joku vastaisi puhutteluun.. Samalla kun kaipaat sitä yhtä ystävää, yhtä joka kulkisi samalla aaltopituudella, että yksi välittäisi muistaa..

Mitä teille kuuluu ennen kesää?
..kirjoitan huomenna kohta siitä hoitajan kanssa ruokailustani, mikäli säilyn vain järjissäni.

Tuesday, May 08, 2012

I've found the cure for a broken heart/ let it tear us appart

Istuin myöhään aamupäivällä poikaystävällä koneella, kun puhelin soi. Siellä oli hoitaja nk. jalkautuvasta hoidosta, mitä lääkärini ja omahoitajani ovat kuorossa tuputtaneet koko vuoden. Jalkautuva hoito on siis ruokailua hoitajan tukemana kotioloissa: mikä tahansa ateria tai välipala kotona, koulussa, työpaikalla, päiväkahvilla, kaupassa käyntiä tai kokkausta - ihan potilaan tarpeen mukaan. Tietysti en vieläkään saisi aloittaa ite hoito-ohjelmaa, koska siihen on kovat jonot, mutta pääsisin ex tempore jonkun peruuttamalle paikalle. Panikoin ja sovin hoitajan tulevan luokseni lounaalle.. wtf siis mun asuntooni!!?1

Mitä oikein taas kuvittelin? Ei mun luona käy kukaan, ei saa, liian privaattia, liian monimutkaista ja vaikeaa. Ihmettelemään mun likaisia lattioita, tiskikekoja, viikkaamattomia vaatteita, kirjojen/kynien/lehtien valloittamia pöytiä ja henkilökohtaista roinaani. Ja ruokaakin pitäisi käydä ostamassa! En ole katsonut ateriasuunnitelmaani viikkoihin, saati sitten pidä asunnossani mitään bulimiatulenarkoja leipiä, riisejä, pelkäämiäni rasvoja tai salli-mun-nauraa: maitoa! Sitä limaa keräävää teollista litkua, ei ikinä! En juo sitä enää IKINÄ!! Jotain ruokaa silti pitäisi kokata. Jotain lämmintä ja kunnollista. Ja pestä lattiat, piilottaa tavarat, pyyhkiä sormenjäljet ja oikaista maton narut.

Kaikki romanttiset ajatukset kuolivat, ja vaahtosin puoliuniselle Poikkikselle kauppaan, siivoamaan ja kokkaamaan lähtemisestä. Meinasin kuitenkin syödä ennen lähtöäni, sillä ei rationaalinen ihminen lähde kauppaan hätäisenä JA nälkäisenä! Sillon saattais sortua ostamaan... no vaikka jotain mistä tykkää! Aloittaessani askartelemaan hänen hankkimilla salaattitarvikkeilla, kuulin tyynyn takaa epämiellyttävän huomautuksen:
"Etkö sä voisi syödä kotona ku käyt kerran kaupassakin?"
Jähmetyn. Lihava, ahne, huora! Kuinka sä kehtaat SYÖDÄ TOISTEN RUUAT?! Viedä nyt laihan miehen kirsikkatomaatit! Otat ja lähdet kuin mikäkin kiertolainen! Eikö äitis opettanu hyville tavoille, että toisen omaa ei viedä? Ajattelet vain ahnaudellas! Että sietäisit HÄVETÄ! Pistän ruuat pois, puen ja pakkaan kamppeitani. Hän ei edes käännä kylkeään minua päin. Itseinho ja järkytys tyhjäkäyvät sisälläni, käsivarret rukoilee teräviä seinänkulmia tai muuta.

Kengät jalassa ilmoitan lähteväni ja nyt on vielä mahdollisuus sanoa jotain, sillä kommentti tuntui ikävältä. Kiitos vuosien terapian osaan jo tuntea vähän kiukkua, ja teoreettisesti ajattelemaan ettei kaikki ole 110% mun vika. Itse hän oli sanonut eilen sanonut "Mulla on siellä..", kun suunnittelin kaupassa käyntiä. Tietty ahneena tyttönä olin tulkannut 'mulla on' sanamuodon tarkoittavan että kummallekin riittää.

Aloin poraamaan vuolaasti, ja hän tuli lohduttamaan, pyytää jäämään syömään, juomaan kahvit loppuun (kaadoin ne pois), keittämään uudet kahvit. Olen hämmentynyt ja yllättynyt mitä oikein tapahtuu, kunnes poikaystäväni sanoo tiukasti, että enkö tajua ettei hän ole minulle vihainen. Vaan koska minulla on paha olla, koska menin niin tolaltani miettiessä siivoamista ja leivän ostamista. Vihainen että hoitaja soittaa sunnuntaina, ja loppupäivä on minulta pilalla.

Rautalangasta vääntäen hän ymmärtää ja välittää minusta niin kovasti (totta kai tiedän tämän, mutta nyt taas tunsin sen syvällä). Jälkikäteen hahmotan myös kääntäneeni loukkaantumiseni itsevihaksi, rangaistukseksi rankaisun perään, ja aika.. turhaan. Lopuksi soitin takaisin hoitajalle ja sovin lounastreffit muualle.
..Mutta opin jotain arvokasta.

Friday, May 04, 2012

As Cruel As School Children


Etukäteen anteeksi pikkäkappaleista angstiviestiä. Olen koulussa kurssilla, johon kuuluu pakollinen esiintyminen luokan edessä. Fiksuna likkana ilmoittauduin vapaaehtoiseksi heti ensimmäiselle esiintymispäivälle, sillä ajattelin että mitä nopeammin pois alta niin sen parempi. Kuinkas sitten kävikään... Tänään on vika deadline palauttaa kirjallinen luonnos opettajalle esityksestä, mutta en saa laitettua ylös sanaakaan kun vapisen kuin haavanlehti. Inhoan näitä suomalaisia sanontoja, voiko mikään kuulostaa typerämmälle.. Pelkkä ajatus ensi viikon esiintymisestä herättää niin valtavaa kauhua, että olen itkenyt enemmän ja paniikinomaisemmin kuin pitkään aikaan.. Kurkkua painaa kun silmistä valuu kyyneleitä räkävanan saattelemana, ja kylmät väreet juoksee käsivarsia pitkin.

Peiliin katsominen tuottaa häpeää ja tuskaa, niin en helvetissä voi lyllertää läskieni kanssa silmäparilauman eteen ja sönköttää typerää ja teennäistä asiaani, samalla kun luokkalaisten (laihojen, kauniiden, ahkeraiden, lahjakkaiden, fiksujen ja hauskojen) silmäparit porautuu starwarsalienin kokoiseen mahaani ja maata hipoviin alleihini. Niin vihaan myös kaikkia julkisia kritiikkitilaisuuksia, vaikkei niissä ihmeteltäisi ihmeteltäisi kuin kurssitöitä, sillä pelkän aikaansaannokseni julkinen joukkotuijotus ja lässynlääkommenteilla epäsuora kappaleiksi repiminen on jo vitun hirveää. Kiva vielä jos ite pääsee patsastelemaan paksuutensa mitalla muiden eteen. ^__^
"Hyvä opettaja, en tahdo osallistua tunnille, koska sairastan ahdistuneisuushäiriötä ja esiintyminen aiheuttaa minussa hyperventilaatioitkua, megalomaanista itsevihaa, sekä lisääntynyttä tarvetta aiheuttaa itselleni mustelmia. Joudun muutenkin poistumaan etuajassa ensi tunnilta, sillä minulla on aika psykiatrisessa sairaalassa", terveisin Kafi 13-wee.
Normisti nautin luentojen kuuntelusta, muistiinpanojen raaputtelusta, ja pienestä tuntiaktiivisuudesta mielipideilmaisun tai kysymysten muodossa. Silti kritiikki, esiintyminen, puhe, esitelmä riittää jo syiksi poistua paikalta. Edellisessäkin esityksessä aloin itkemään keskenkaiken ja opettaja päätti ääneen tiedottaa luokkalaisille että "Ei ole sitten pakko esiintyä jos on oikeasti kamalaa".... kiiittikukerroit! Ei hävettäny. Mutta jos nyt lintsaan tunninkin suulliselta kurssilta niin olen automaattisesti reputtanut, eikä se ole näin jälkeen jääneellä "opiskelijalle" vaihtoehto.

Ole ennestään karsinut kevätkursseja ja istunut himassa kotona leventämässä persettäni (lue: tekemässä rästitöitä), mikä on ollut opettajistakin kannattavampaa kuin jatkokursseilla roikkuminen ilman perusosaamista. Suurinosa kotipäivistä on mennyt koomatessa, ja silti sain tutoropettajaltani kovasti kehuja parista itsenäisestä suorituksesta ja tenteistä napsituista nelosista. Hämmentävää kyllä, sillä muistini prakaa niin paljon etten muista edes minkä nimisiä kurssit ovat olleet, saati menneitä tenttikysymyksiä tai edes mitä oli aineistona... Kehittävää opiskelua, indeed.

Noloja, kauheita tai ahdistavia opiskelu/työtilanteita, anyone?