Friday, May 04, 2012

As Cruel As School Children


Etukäteen anteeksi pikkäkappaleista angstiviestiä. Olen koulussa kurssilla, johon kuuluu pakollinen esiintyminen luokan edessä. Fiksuna likkana ilmoittauduin vapaaehtoiseksi heti ensimmäiselle esiintymispäivälle, sillä ajattelin että mitä nopeammin pois alta niin sen parempi. Kuinkas sitten kävikään... Tänään on vika deadline palauttaa kirjallinen luonnos opettajalle esityksestä, mutta en saa laitettua ylös sanaakaan kun vapisen kuin haavanlehti. Inhoan näitä suomalaisia sanontoja, voiko mikään kuulostaa typerämmälle.. Pelkkä ajatus ensi viikon esiintymisestä herättää niin valtavaa kauhua, että olen itkenyt enemmän ja paniikinomaisemmin kuin pitkään aikaan.. Kurkkua painaa kun silmistä valuu kyyneleitä räkävanan saattelemana, ja kylmät väreet juoksee käsivarsia pitkin.

Peiliin katsominen tuottaa häpeää ja tuskaa, niin en helvetissä voi lyllertää läskieni kanssa silmäparilauman eteen ja sönköttää typerää ja teennäistä asiaani, samalla kun luokkalaisten (laihojen, kauniiden, ahkeraiden, lahjakkaiden, fiksujen ja hauskojen) silmäparit porautuu starwarsalienin kokoiseen mahaani ja maata hipoviin alleihini. Niin vihaan myös kaikkia julkisia kritiikkitilaisuuksia, vaikkei niissä ihmeteltäisi ihmeteltäisi kuin kurssitöitä, sillä pelkän aikaansaannokseni julkinen joukkotuijotus ja lässynlääkommenteilla epäsuora kappaleiksi repiminen on jo vitun hirveää. Kiva vielä jos ite pääsee patsastelemaan paksuutensa mitalla muiden eteen. ^__^
"Hyvä opettaja, en tahdo osallistua tunnille, koska sairastan ahdistuneisuushäiriötä ja esiintyminen aiheuttaa minussa hyperventilaatioitkua, megalomaanista itsevihaa, sekä lisääntynyttä tarvetta aiheuttaa itselleni mustelmia. Joudun muutenkin poistumaan etuajassa ensi tunnilta, sillä minulla on aika psykiatrisessa sairaalassa", terveisin Kafi 13-wee.
Normisti nautin luentojen kuuntelusta, muistiinpanojen raaputtelusta, ja pienestä tuntiaktiivisuudesta mielipideilmaisun tai kysymysten muodossa. Silti kritiikki, esiintyminen, puhe, esitelmä riittää jo syiksi poistua paikalta. Edellisessäkin esityksessä aloin itkemään keskenkaiken ja opettaja päätti ääneen tiedottaa luokkalaisille että "Ei ole sitten pakko esiintyä jos on oikeasti kamalaa".... kiiittikukerroit! Ei hävettäny. Mutta jos nyt lintsaan tunninkin suulliselta kurssilta niin olen automaattisesti reputtanut, eikä se ole näin jälkeen jääneellä "opiskelijalle" vaihtoehto.

Ole ennestään karsinut kevätkursseja ja istunut himassa kotona leventämässä persettäni (lue: tekemässä rästitöitä), mikä on ollut opettajistakin kannattavampaa kuin jatkokursseilla roikkuminen ilman perusosaamista. Suurinosa kotipäivistä on mennyt koomatessa, ja silti sain tutoropettajaltani kovasti kehuja parista itsenäisestä suorituksesta ja tenteistä napsituista nelosista. Hämmentävää kyllä, sillä muistini prakaa niin paljon etten muista edes minkä nimisiä kurssit ovat olleet, saati menneitä tenttikysymyksiä tai edes mitä oli aineistona... Kehittävää opiskelua, indeed.

Noloja, kauheita tai ahdistavia opiskelu/työtilanteita, anyone?

10 comments:

  1. [x] Ahdistavat koulutilanteet

    Kun pitäisi kaivaa psykologian kirjaa esille YO-kirjoituksia varten ja niskaan kaatuu 10131 muuta tehtävää, niin eihän tämä voisi mitenkään paremmin mennä.

    + Ainainen stressi siitä, pääsekö lukemaan haluamaansa ainetta vuoden kuluttua yliopistoon. Syömisvammailun, ahdistuneisuuden yy äm äs turhakkeiden takia opiskelu tuntuu välillä aikas haastavalta. Mutta päivä, viikko, kuukausi kerrallaan...

    Tsemppiä sinulle opiskeluihin ja paljon voimia ja aurinkoa ja lämpöä! :)

    ReplyDelete
  2. Nolo ja ahdistava opiskelutilanne löytyy täältä !

    - Studiovalokuvauksen tunnin lopussa katsoimme studion isolta tykiltä oppilaitten aikaansaannoksia. Kaverini kuva ( jossa minä olin mallina ), päätyi opettajan esimerkki -kohteeksi ja siinä minä sitten pällistelin isolla näytöllä koko luokan edessä. Eihän tuossa vielä mitään, mutta opettaja päätti zoomata kuvaa oikein urakalla jotta voisi näyttää PS5'n jotain muokkausominaisuuksia. TOTTAKAI SE VITUN IDIOOTTI PÄÄTTI ZOOMATA SUORAAN VASEMMASSA KÄDESSÄNI OLEVIIN ARPIIN ! Siinä se sitten oli. Helvetillisen isolla näytölle minun auki viilletty ranteeni. Häpesin silmät päästäni. Kaikki katsoivat minua ilmeellä o.o', ja minun teki mieli juosta karkuun. Opettaja ignoorasi kyllä arpeni täysin eikä kuvankäsittely liittynyt niihin mitenkään, mutta siinä se kuva oli koko tunnin ajan. Jos opettaja olisi kommentoinut jälkiä jotenkin tai PS'llä esim. häivyttämään niitä, olisin varmaan marssinut läimäyttämään häntä ..

    ReplyDelete
  3. Voi kamala, tiedän miltä sinusta tuntuu... Muistan itse kaikki kerrat kun olen koululla joutunut olemaan luokan edessä, ja niitä kertoja on aina seurannut todella huono olo, pulssi luokkaa 180 ja muutamat oksennukset. Vihaan muiden edessä puhumistä yli kaiken! :O

    ReplyDelete
  4. Voi ei. Ymmärrän tuskasi, sillä itse opiskelen (tosin en vielä ammattiopinnoissa, oon luuseri!1) musiikkia ja olen esiintynyt noin kuusivuotiaasta kersasta asti - jokaista esitystä ennen alkaa silti oksettaa ihan silkasta kauhusta, kädet tärisee yms. Eikä se siihen lopu kun pääsen lavalle. Oon ah-niin-kokenut & lavakarismani on käsin kosketeltavaa kun tärisen hallitsemattomasti koko esiintymiseni ajan. <3

    Musiikki on mulle vähän kaksiteräinen miekka: toisaalta rakastan sitä, mutta esiintymisjännitys aukaisee helvetin portit.

    Yritä kuitenkin tehdä parhaasi jos sun nyt on tosiaan pakko esiintyä muiden edessä. Oon itse huomannut että auttaa jos oikeasti tuntee asian, josta puhuu tai osaa sen mitä on tekemässä. Silloin epäkohteliaan/-miellyttävänkin yleisön voi hiljentää sillä että sä olet tässä nyt se asiantuntija, ja ainakin oma itsekyseenalaistus on vähän vaimeampaa.

    ReplyDelete
  5. Esiintymispelkoa on usein sellaisten vaikea ymmärtää, joille eräällä tapaa tulee se luonnostaan. Itse olen nykyisin tottunut esiintyjä, mutta ei se hermoiluja ole vähentänyt.

    Olen käynyt esitys ja puhekursseilla ja ne on auttanut jonkin verran.

    Totuushan on että joskus vaan yleisö ei lämpene omaan esitykseen tai aiheeseen ja siihen aina ei voi vaikuttaa. Varsinkin jos yleisöllä on jo jokin ennakkokäsitys esiintyjästä voi tilanteen muuttaminen olla vaikeaa.

    Yksi asia on , että moni opettaja ei ymmärrä aina esiintymiseen liittyvää paniikkia. Voisi aloittaa siitä että esittäisi työn yksinään opettajalle, ja sitten pikku hiljaa totuttaa itsensä yleisöön. Opettajat yleensä ovat suostuvaisia ja joustavia jos etukäteen sopii ja ilmoittaa esiintymispelosta.

    Tavallaan harmitttomalta näyttävä kommentti opettajalta saattaa vaan pahentaa asiaa.

    Toisaalta jos paniikki tilanne laukeaa kesken esityksen, palaa paperiin ja lukee siitä, eikä katso yleisöön. Voin sanoa että niintekee jotkut opettajatkin, että minua vanhemmat ja viisaammat.

    Stemppiä tuleviin esityksiin!

    ps. ehkä voisi kokeilla hengitysharjoituksia ennen esiintymistä (vähän niin kuin jotkut laulajat tekee).

    ja varaa vesilasin ja hörppäilee siitä kun kriittinen hetki on tulossa tai pitää hetken hiljaisuuden ja jatkaa sitten. Jakaa jotain materiaalia samaan aikaan niin kaikki ei kiinnitä sinuun mitään huomiota.

    Kannattaa rohkeasti kysyä opelta opetusta esiintymiseen, jos on yhtään älliä opella päässä, niin se tajuaa kerrata esiintymiseen liittyviä tekniikoita koko luokalle/ryhmälle.

    itse haluan joskus opettajaksi ja aika hyvä mielikuva tullut minkälainen en halua olla.

    ReplyDelete
  6. on kokemusta. mainittakoon ihan ensin että lapsena ja yläaste-ikäisenä mulla ei ollut _mitään_ ongelmia esitelmien ja muiden pidossa, ei koskaan, vaikka olinkin kaverini kanssa luokan hylkiö. (siis kun verrataan luokan koviksiin, joiden rinnalla kaikki muut on ihan plää, u know?)

    no, aloitin opinnot hiusalalla, menestyin etenkin väriopissa hyvin, mutta muutkin aineet suju. ensimmäinen yleisainekurssikin meni loistavasti, koska olin niin motivoitunut ja asiat kiinnostivat. lisäksi ne oli tietysti liitetty aiheeseen - eli hiuksiin. kolmas jakso, eli yleisaineiden jälkeinen jakso oli taas ammattiaineita. jotenkin kummasti aloin pelätä asiakaspalvelutilanteita. toistelin mielessäni itselleni että se on jännitystä ja se on normaalia. en silti koskaan tehnyt ensimmäistäkään outoa asiakasta, vaan muutaman tutun. poissaoloja oli valtava määrä. ennenkuin myönsin oikeasti pelkääväni asiakaspalvelutilanteita, sain vain jotenkin ihmeen kaupalla juuri asiakaspalvelupäiville jotain muuta menoa tai olin kipeä.

    sitten viimein en vaan kestänyt enää. itkin sunnuntaina täristen ja paniikissa tiistain asiakaspalvelua. tuntui että en vain pysty siihen. maanantaina oli normipäivä, mutta muistan että mulla oli koulussa ihmeellinen olo. se oli ahdistus. tiistaina päätin ottaa härkää sarvista ja unohtaa koko sunnuntain paniikinomaisen itkukohtauksen. bussimatka kesti puoli tuntia. 15 minuutin jälkeen rintaani alkoi painaa ja ahdistaa. istuin kädet kiedottuna ympärilleni ja mietin että "mitä helvettiä?". se tunne vain vahvistui matkan edetessä.

    koulussa menin tietysti ensimmäisenä pukukopeille ja siellä oli vastassa yksi luokkakaveri, jonka tunsin yläasteajoilta. tärisin, itketti ja panikoin. päässä risteili miljoonia ajatuksia. sanoin kaverille että mulla on paha olo ja meen käymään terkkarilla. menin terkkarin ovelle, kunnes pelkäsin sitäkin. juoksin takaisin pukukopeille ja mietin että mitä ihmettä tässä voi tehdä. sanoin kaverilleni että lähdenkin kotiin. astuin heti seuraavaan bussiin ja olo alkoi helpottaa vasta taas matkan puolivälissä. olin saanut paniikkikohtauksen ja tästä alkoi alamäki.

    ilmoitin tietysti äidilleni että näin kävi, koska ajattelin että jossain vaiheessa äitiin otetaan yhteyttä kuitenkin kun tulee poissaoloja. jo tässä vaiheessa tiesin etten pysty menemään niihin tilanteisiin enää. aloitin tapaamiset parin terapeutin kanssa ja kesällä sain jo masennuslääkkeet. masennus ja ahdistuneisuus olivat vaivanneet aiemminkin, ja kerran ennen tuota olin saanut myös paniikkikohtauksen. nyt olen lopettanut hoidon ja vaihtanut koulua. joiltain osin olo on parantunut, joiltain osin pahentunut, mutta se on sitten jo ihan toinen juttu.

    ReplyDelete
  7. En usko, että tästä on välttämättä mitään hyötyä, mutta oon ollut aika paljon tekemisissä esiintymisjännityksen kanssa, ja kannattaa pitää mielessä seuraavat jutut:
    1) Kyse ei ole vain susta. Kyse on siitä, mitä sä sanot, sun aiheesta. Keskity siis siihen sisältöön, älä siihen, miltä sä näytät. Lisäksi kyse on yleisöstä; miten ne auttaa sua olemalla hyvä yleisö. Ne on siellä kuuntelemassa sillä hetkellä juuri sun aiheesta, eli keskity siihen.
    2) Hengitä. Hengitä hengitä hengitä. Hengitä siellä edessä ennen kuin aloitat vaikka kaksi kertaa rauhassa, vaikka se tuntuis kuinka dilleltä. Tauot tuntuu itsestä pitkiltä, mut kuulijoille ne antaa tarpeellista aikaa sisäistää kuulemansa.
    3) Kaikki muut tekee saman harjoituksen, ja pääosin kaikkia ihmisiä jännittää esiintyminen. Sää et ole ainoa, eikä jännittämiseen kuole.
    4) Aseta itelles joku pieni tavoite, esim. se, että meet ja puhut siellä edessä.

    Oon ite saanut paniikkikohtauksia esiintymisten takia, mut nykyään tilanne on jo hallinnassa. Oon kärsinyt masennuksesta ja sosiaalisten tilanteiden kammosta, minkä takia mun lukio meinas jäädä aikoinaan kesken.

    Koita kestää! Kaikki menee hyvin.

    ReplyDelete
  8. Esiintymistilanteet kamalia, kyllä! Mutta haluun muistuttaa sua, että SÄ olet se 'syömisvammanen', jolla ekana on mielessä nimenomaan noi mahat ja allit. Ne terveet kuuntelijat siellä sun edessä on nimenomaan kuuntelijoita, ei katselijoita. Ei niillä ajatukset varmastikaan pyöri ulkonäköseikoissa.. Ja sitäpaitsi jos pyörii niin antaa pyöriä. Eihän se sun elämään vaikuta mitä ne on sun ulkonäöstä mieltä, eihän?! Koita realistisoida se asia sun mielessä, ETTEI ULKONÄÖLLÄ OLE MERKITYSTÄ! Ei elämä ole ulkonäkö.

    Tsemppiä kovasti!

    ReplyDelete
  9. ._____. voi sua <3 Ittekki pelkään aina et tyypit pitää mua ihan vammasena... Yks kokemus iteltä:

    Osanin esitelmäni ulkoa. Jokaista sanaa myöten. Olin harjotellu tosipaljon oikean puhetahdin löytämistä jne. Halusin et tästä esitelmästä tulee täydellinen. Ku pääsin luokan eteen ope kysy et mistä piän esitelmäni, MÄ UNOHIN KAIKEN! Mun piti nopeesti selata mun paperit läpi et mikä mun aihe on. Mun ääni täris, vapisin, puhuin liian nopeesti, en muistanu enää mitään koko esitelmästä, jouduin lukee sanasta sanaan kaiken paperilta. Tuli suunnattomasti lukuvirheitä. Mun piti lopuks viel näyttää luokalle video youtubesta asiaan liittyen, ja mul kesti siinki ku kädet täris niin paljon.. melkee itkin siel luokan ees ku olin saanu sen videon pyörimään.. laskin sekunteja et millon se loppuis ja pääsisin omalle paikalle.. ja kaikki tyylii nauro siin samal.. Maanantaina vaikuttava puhe.. Mua pelottaa ihan sikana... .____.

    ReplyDelete
  10. Muutama vinkki:

    ota joku kynä / vesipullo / klemmari mitä voit näpertää käsissä kun puhut. Se jotenki auttaa, ainakin itsellä.

    Käytä ihmeessä jotain powerpointia tms jos voit, silloin voi ainakin osittain piiloutua tietokoneen taakse selailemaan slideja.

    Ehkä kaikkein tärkein, oikeasti käy ajatuksella läpi asia, josta alat puhumaan. Harjoittele ne puhumalla ääneen yksin kotona slide kerrallaan, tee mielikuvaharjoituksia.

    Itse teen aina noita kolmea asiaa, jotka helpottavat suurimman osan siitä helvetistä, joka aina on kohdannut kun esitys on edessä. Tsemppoiä!

    ReplyDelete

HUOM ole kiltti ja käytä jotain nimimerkkiä anonymous-sijasta, että eri vastaajat erottuisivat. Vastaan kommentteihin tähän samaan boksiin. :) Ethän kommentoi vain mainostaaksesi omaa saittiasi. Kiits. Nyt haluan kuulla jokaisen ajatuksesi, hyvät ja pahat. Avautuminen on sallittua, ellei jopa suotavaa ♥