Tuesday, May 08, 2012

I've found the cure for a broken heart/ let it tear us appart

Istuin myöhään aamupäivällä poikaystävällä koneella, kun puhelin soi. Siellä oli hoitaja nk. jalkautuvasta hoidosta, mitä lääkärini ja omahoitajani ovat kuorossa tuputtaneet koko vuoden. Jalkautuva hoito on siis ruokailua hoitajan tukemana kotioloissa: mikä tahansa ateria tai välipala kotona, koulussa, työpaikalla, päiväkahvilla, kaupassa käyntiä tai kokkausta - ihan potilaan tarpeen mukaan. Tietysti en vieläkään saisi aloittaa ite hoito-ohjelmaa, koska siihen on kovat jonot, mutta pääsisin ex tempore jonkun peruuttamalle paikalle. Panikoin ja sovin hoitajan tulevan luokseni lounaalle.. wtf siis mun asuntooni!!?1

Mitä oikein taas kuvittelin? Ei mun luona käy kukaan, ei saa, liian privaattia, liian monimutkaista ja vaikeaa. Ihmettelemään mun likaisia lattioita, tiskikekoja, viikkaamattomia vaatteita, kirjojen/kynien/lehtien valloittamia pöytiä ja henkilökohtaista roinaani. Ja ruokaakin pitäisi käydä ostamassa! En ole katsonut ateriasuunnitelmaani viikkoihin, saati sitten pidä asunnossani mitään bulimiatulenarkoja leipiä, riisejä, pelkäämiäni rasvoja tai salli-mun-nauraa: maitoa! Sitä limaa keräävää teollista litkua, ei ikinä! En juo sitä enää IKINÄ!! Jotain ruokaa silti pitäisi kokata. Jotain lämmintä ja kunnollista. Ja pestä lattiat, piilottaa tavarat, pyyhkiä sormenjäljet ja oikaista maton narut.

Kaikki romanttiset ajatukset kuolivat, ja vaahtosin puoliuniselle Poikkikselle kauppaan, siivoamaan ja kokkaamaan lähtemisestä. Meinasin kuitenkin syödä ennen lähtöäni, sillä ei rationaalinen ihminen lähde kauppaan hätäisenä JA nälkäisenä! Sillon saattais sortua ostamaan... no vaikka jotain mistä tykkää! Aloittaessani askartelemaan hänen hankkimilla salaattitarvikkeilla, kuulin tyynyn takaa epämiellyttävän huomautuksen:
"Etkö sä voisi syödä kotona ku käyt kerran kaupassakin?"
Jähmetyn. Lihava, ahne, huora! Kuinka sä kehtaat SYÖDÄ TOISTEN RUUAT?! Viedä nyt laihan miehen kirsikkatomaatit! Otat ja lähdet kuin mikäkin kiertolainen! Eikö äitis opettanu hyville tavoille, että toisen omaa ei viedä? Ajattelet vain ahnaudellas! Että sietäisit HÄVETÄ! Pistän ruuat pois, puen ja pakkaan kamppeitani. Hän ei edes käännä kylkeään minua päin. Itseinho ja järkytys tyhjäkäyvät sisälläni, käsivarret rukoilee teräviä seinänkulmia tai muuta.

Kengät jalassa ilmoitan lähteväni ja nyt on vielä mahdollisuus sanoa jotain, sillä kommentti tuntui ikävältä. Kiitos vuosien terapian osaan jo tuntea vähän kiukkua, ja teoreettisesti ajattelemaan ettei kaikki ole 110% mun vika. Itse hän oli sanonut eilen sanonut "Mulla on siellä..", kun suunnittelin kaupassa käyntiä. Tietty ahneena tyttönä olin tulkannut 'mulla on' sanamuodon tarkoittavan että kummallekin riittää.

Aloin poraamaan vuolaasti, ja hän tuli lohduttamaan, pyytää jäämään syömään, juomaan kahvit loppuun (kaadoin ne pois), keittämään uudet kahvit. Olen hämmentynyt ja yllättynyt mitä oikein tapahtuu, kunnes poikaystäväni sanoo tiukasti, että enkö tajua ettei hän ole minulle vihainen. Vaan koska minulla on paha olla, koska menin niin tolaltani miettiessä siivoamista ja leivän ostamista. Vihainen että hoitaja soittaa sunnuntaina, ja loppupäivä on minulta pilalla.

Rautalangasta vääntäen hän ymmärtää ja välittää minusta niin kovasti (totta kai tiedän tämän, mutta nyt taas tunsin sen syvällä). Jälkikäteen hahmotan myös kääntäneeni loukkaantumiseni itsevihaksi, rangaistukseksi rankaisun perään, ja aika.. turhaan. Lopuksi soitin takaisin hoitajalle ja sovin lounastreffit muualle.
..Mutta opin jotain arvokasta.

15 comments:

  1. Päätit kokeilla jalkautuvaa sinäkin. Muista kertoa miten meni! Vitsit et tykkään sun tavastas kirjottaa.

    ReplyDelete
    Replies
    1. Juu, kerron! Taivuttelun jälkeen tosiaan päätin kokeilun kannattavan, mutta varsinaisesti minulle ei ole vielä tarjottu ko. tukea. Olen yhä jonossa (eikä vähään aikaan vapaata paikkaa ole tulossa), tämä lounastelu oli vain poikkeus jonkun peruutuksen takia.

      Delete
  2. Musta tuntuu, että sun kannattais antaa hoitajan tulla sun kotiin, just sinne yksityiseen sinun ja vain sinun omaan privaattiin paikkaan. Siellähän ne ongelmat on, ja sitä ongelmien solmua olis hyvä päästää jonkun vähän katsomaan ja jakamaan.

    Itsekin vastustin kotikäyntejä (myös siksi, etten jaksaisi siivota ja putsata paikkoja. Myöhemmin hoitaja sanoi, ettei häntä voisi vähempää kiinnostaa kenenkään kodin siisteys, sotkut kuuluvat elämään!), mutta lopulta oli hyvä huomata, että edes yksi lähes normaali ruokailu kotona on mahdollista. Ja sitä tilannetta olen myöhemmin matkinut (siis ihan kirjaimellisesti) ja asiat on edistynyt! Suosittelen, vaikka aluksi tuntui ihan liian pelottavalta!

    ReplyDelete
    Replies
    1. Kiitos rohkaisusta, oli tosi kiva kuulla jonkun toisen kokemuksia! En olisi ikinä lähtenyt edes kokeilemaan, mutta päiviksellä kuulin hiukan kehuja jalkautuvasta. On mielettömän upeaa (ja rohkaisevaa), että ruokailuja on sen jälkeen kotona onnistunut! Minullekin hoitaja sanoi ettei sotkuilla ym ole väliä, mutta en halua päästä kotiini *ketään* jos moralisoitavaa löytyy.. noh, saan odottaa vielä kauan, että tuota aloitetaan vakituisesti - aikaa siivota! ;>

      Delete
  3. Kuinka usein kyseistä tukea olisi tarkoitus saada? Monta kertaa viikossa?

    ReplyDelete
    Replies
    1. En tiedä lainkaan, sillä mulle ei ole aikaa vielä horisontissa.. Käyntimäärät varmaan sovitaan tapauskohtaisesti. En usko että se onnistuu useamman kerran viikossa, jos edes viikottain. Jalkautuvan hoitajia on vain 2.

      Delete
  4. Blogissani on sinulle haaste !

    http://desireforthefuture.blogspot.com/2012/05/haaste-kuvauskohteena-rakas-lemmikkini.html

    ReplyDelete
  5. tosi kiva, että sait tollases peruutusajan!(: pääsee testaamaan tavallaan etukäteen, että mikä tää juttu on

    ReplyDelete
  6. Kiitos sympatioista, tulee aina hyvä mieli kun joku kanssaelää hetkeä. Oon melkein kade kun täällä itse pääsit kertomaan ihanan poikaystäväsi aikuisesta ja tukevasta käytöksestä;> Ehkä joku päivä munkin miesystävillä on ymmärrystä naisten väärälle ajatusjuoksulle! Nykyisen jonkuntällaisenminkäonkaan semipoikkisehdokkaan kohdalla en olisi niin luottavainen, vaikka tiedän ettei tahallaan tee mitään loukatakseen.
    Ja vitsit, itse haaveilen siitä hetkestä, kun ei tarvitsisi aina alkaa paniikissa jynssäämään kämppää kun joku on tulossa kylään (--> omalle lukaalille tekisi hyvää muistuttaa väliaikoinakin muuta kuin kaatopaikkaa). Tsemppiä silti hirmuisesti uusiin hoitokokeiluihin, toivottavasti siitä on apua kun pääset jonosta kokeilemaan enemmänkin! Haleja!

    ReplyDelete
  7. http://singing-fawn.blogspot.com/2012/05/haaste.html#comment-form

    haaste sinulle. ♥

    ReplyDelete
  8. Mä kyllä kanssa suosittelen, että annat sinne kotiin tulla jonkun. Mua kadutti kun ed. kämpässä tajusin miten privaatti siitä oli mulle tullut, että asuntonäytön jälkeen olin niin turvattomassa tilassa ja aivankuin kokenut jonkun uuden trauman. Nyt uudessa kodissa, kun vieläpä en asu yksin, ei ole muodostunut privaatiutta, eikä tule muodostumaan. Jos minä en siitä huolehdi, niin kämppis, raahamalla jatkoille tyyppejä mm. :)

    -tyttö, jolle lähetit pari piirustusta. :)

    ReplyDelete
  9. Sinut on haastettu. http://haavehuomisesta.blogspot.com/

    ReplyDelete
  10. Sulle on haaste mun blogissa...

    ReplyDelete
  11. Saitko mun mailin? Ei hätää eikä kiirettä ja ei oo nyt pakko kohdata kasvotusten, mut olis kiva kirjotellakin vähän. :)

    ReplyDelete
    Replies
    1. Sain! Anteeksi etten ole vastannut, muistan sen kyllä, en vain parina viime viikkona ole jaksanut juuri *mitään*. Palaan asiaan kun viimeinen kouluhelvetti hälvenee..

      Delete

HUOM ole kiltti ja käytä jotain nimimerkkiä anonymous-sijasta, että eri vastaajat erottuisivat. Vastaan kommentteihin tähän samaan boksiin. :) Ethän kommentoi vain mainostaaksesi omaa saittiasi. Kiits. Nyt haluan kuulla jokaisen ajatuksesi, hyvät ja pahat. Avautuminen on sallittua, ellei jopa suotavaa ♥