Saturday, June 30, 2012

Nuket ja auto myydään erikseen

Yksinäisyys painaa. Sana yksinäisyys kuulostaa jo perin tylsältä, liiottelulta, kaukaa haetulta. Yksi näitä asioita, josta lehdestä lukiessa tulee se tunne että todellisuus on satua. Aikuisena uskot kaiken mikä on tutkittua, tilastoitua ja paperille painettua, mutta viivat hämärtyy jollei asia itseään kosketa: maailman julmuudet, sairaudet ja onnettomuudet pystyy sietämään ajatuksella 'Tollasta ei silti voi käydä *minulle*'. Tekemällä niistä satua. Kunnes saat syövän! Itselläni ei ole sisaruksia, joten en veljen ja siskon nähdessäni ymmärrä mitään siitä välistä. Se on toista todellisuutta, pelkkä klisee TV:stä ja kirjoista. Pliiis ei enää kuolleita vanhempia, kadonneita kristalleja tai sisaruksia Anna mä vaihdan kanavaa.


Oon aina ollut outsider, se lapsi joka ei pääse leikkeihin sisälle, koska muille on ihan sama oletko mukana vai et. Siis et. Yläasteen lopussa jokainen luokkalainen kirjoitti yhteiseen vihkoon terveisiä tai jotain toisista oppilaista. Mun kohdalla luki tyttöjen käsialalla (pojat ei vaivautuneet yrittämään) 'Kafi piirtää' 'Kafilla on pitkät hiukset' 'Kafilla on pitkät hiukset ja on hyvä piirtämään'. Inhosin koko laitosta ja halusin vain pois. Päättäjäisistäkin muistan vain ettei isältä tullut kehuja kehuja 8.9 lukuaineiden keskiarvosta, vaan haukut äitini ostaman hameen pituudesta.

En harmitellut ettei ketään kiinnostanut tutustua tai ottaa osaksi porukkaa, mutta loukkaannuin ettei kukaan edes koteliaisuudesta jaksanut välittää saman lauseen kirjoittamista. Päivää ennen lukion alkamista leikkasin lettini pois, mutta saan yhä samaa käytöstä. En vain silloin uusien kuvataiteellisesti lahjakkaiden lukiokavereiden puolelta, vaan yleensä. Lukioaikoina sain pysyviä ystäviä, ja kuulla pari kertaa että "sä tunnet kaikki", mutta vetäydyin loppua kohden enemmän kuoreeni, hymynaamarin ja suoriutujan kulissien taakse. Loput te tiedättekin, kaikki katosi.

Oh wow, menipä off-topiciksi. Tarkoitukseni oli vain valittaa yksinäisyyttäni, itkeä olevani second rate seuraa, ovimatto ja vihata katkeruuttani, kun tutuillani on kivaa toistensa kanssa. Ilman minua. Kivusta ja pettymyksestä kun pääsee tutustumaan upeaan ihmiseen ja tulee unohdetuksi/jätetyksi. Miksei ole ketään paitsi Poikaystävä ja Täti Terapia, joille voin olla ääneen oma itseni, kaikkien vikojen, salaisuuksien ja sairauden kera? Hah, ihan kun en tietäisi syytä että miksi! Kato peiliin! Laihdu ny eka edes!

Wednesday, June 27, 2012

Virvatulia

Juhannus oli aika kiva, vaikka se sisälsi ihan yllin kyllin rasvaa (juustoa, ties mitä) ja hiilareita (leipää, muroja etc). Koska ei? On ihan sama miten syön, ruoka on aina liikaa. Vanhoissa ruokapäiväkirjoissani sätin itseäni puolikkaista Läkerol-askeista, nyt haluaisin ryntäillä ympäri kyliä ylpeydestä ettei dokaukseen&mättöön painottuva juhlapyhä sytyttänyt övereitä SYÖSYÖSYÖ!-neonvaloja jonnekin aivojeni hermokudokseen. Ei mittakaavassa, tosin.

Mökille meno on päänsisäinen twisteri. Ennen rentoutumista, järveä ja koivuja kohti pitää suorittaa esterata kaupassa, keplotella (arjessa näkymättömien) herkkujen läpi ja niiata kohtuuttoman ruokamäärän ostorituaalille. Ettei vain lopu kesken! Ettei tarvi lähteä autolla kauas kauppaan tai *kuolla* nälkään! Ihan kuin mulla sitä vaaraa olisi. Pettuleipädieetti vois tehä hyvää! Ostetaan kirsikoita, auton lähestyessä määränpäätä kauhuleffatyyliin saarrettuna olo vihollisen kanssa keskelle metsää menee yli jakeluni. Ahdistus nousee kurkkuun ja napit on kotona.

Viime kerralla kiukuttelemaan kun luvattuja lettuja ei paistettu (en voi syödä mitään itse leipomaani), nyt mua rankaistaan että demoninen taikina odotti valmiina tuloani! En kuitenkaan kieltäytynyt äänekkäästi kaikesta tai lopulta saadessani kiskonut hypomaanisena Kyöpelivuoren kokoista kasaa kiellettyä ruokaa kitaani. Kohteliaisuudesta/ahneudesta maistoin vajaan, whoa! Enhän mä näin toimi. Joko syön kaiken tai menen jäävuorisalaatin voimin, mutta nyt riitti vain yksi! Soitan kohta Guinessille, koska olin aattona yhtä tuskaa miten rehut riittää koko pitkän viikonlopun. Outoo, ei ees tarvinnu puolustaa tomaatteja kuin omaa reviiriä toisia ruokailijoita vastaan.

Joustavuus ja kohtuus ei ole koskaan olleet kavereitani, mutta nyt yritin tehdä rauhaa kummankin kanssa. En tiedä oliko se edistymistäni vai olosuhteisiin sopeutumista, koska kaikki kyttäsivät syömisiäni. Katsovat lautastani, otanko lisää, onko suussa ruokaa puhuessa, laskevat leipäsiivuja ja jääkaapinoven muovieristeiden aiheuttamaa ääntä. Smack smack. Pitää käytyä nätisti, syödä vähäeleisesti tai kohta joku huomauttaa, suuttuu, häpäisee virheliikkeistä. Läskittää, joten ruoskin itseäni siltä varalta jos puhelin vielä soi. Ihan varmana ei oo mitään syömishäiriöparanoijaa.

Friday, June 22, 2012

Muista aina liikenteessä

Juhannus, vappu, kiitos ei ja näkemiin. Tällä kertaa himoitsin silti järven rannasta, kirjasta, luonnoslehdestä ja niin, grillatuista asioista. Aamu viiden heräämisen, junassa istumisen, bussissa istumisen, autossa istumisen ja viime tinkaan jätetyn kaupankäynnin jälkeen halusin vain saunoa ja lukea. Pitkällisen mietinnän jälkeen olin ostanut huolella valitun valkkarin (luomua, villihiivalla käytettyä) yli neljällä eurolla, ja ihan itsenikin juotavaksi. Sallittua: yksi (1) lasi vinkkua, yksi (1) pitsireunainen lettu.

Ja sit! Ja sit.. Temestat jäi. Olin kerrankin suunnitellut, pakannut ja tarkistanut laukkuni neuroottisen huolellisesti - oo! pakkasit sit ihan omat laturit ja hammastahnatkin? no älä ny liiottele.. - mutta juuri ennen lähtöä sekoitin foliot ja nakkasin napit keittiökaappiin. En ole bentsoaddikti. Tänään vain on niitä päiviä, kun objektiivisesti ahdistaa kaikki ja subjektiivisesti ei mikään. Sydän painaa niin ettei keuhkot saa kunnolla happea, ja jokainen ääni tai liike tuntuu henkilökohtaiselta hyökkäykseltä. Pahoinvointi paisuu kuin kalansilmäobjektiivi: auringonpaiste, järven liplatus ja puiden havina näkyy, mutta vinoutuu reunoille ja ulottumattomiin.

Se siitä viinistä, uinnista ja rentoutumisesta, mieluummin olisin vain mätkinyt muitakin kuin hyttysiä.. Ahdistuksen yleistyessä kaikki on sitä yhtä ininää. Ensin puran passiivi-aggressiotani, sitten ylikäytän 'anteeksi':a, koska ärsyttää että ärsyttää toisten ärsyttäminen. Tiedän kun olen kusipää, ja vihaan etten mahda sille mitään. Helpotusta toi vain Poikaysävän tarjoama halaus ja hellä hokeminen "Ei ahdista, ei ahdista". Hetkeksi, kunnes pakenee taas reunoille.

Tuesday, June 19, 2012

Panem et circenses

Täällä taas! Siis parvekkeella, kahvikuppi kädessä. Tähän asti varjossa istuessa on ollut ihan liian kylmä, mutta nyt voisin vaikka muuttaa tänne. Tuulen vireen, linnun sirkutuksen ja lehtien kahinan kyllä rikkoo läheinen autotie, jonkun naapuritalon remontti ja lasten mekastus, joka kaikuu opiskelijoille rakennetun betonihelvetin talojen seinistä. Kahvini taas ei ole enää (vain) mustaa Presidenttiä, vaan luomua instanssikahvia parilla lääkennällisellä sienellä terästettynä... Tästä se hourahtaminen lähtee.

Teitä ehkä kiinnostaa, kuinka pelottava ruokailu hoitajan kanssa sujui. Olen etuoikeutetusti päässyt jo pari kertaa kokeilemaan huhtikuussa, kun joku toinen oli perunut aikansa. Utelin silloin uudelleen jonotilannetta, ja "puolen vuoden sisällä" vapautuisi minullekin paikka. Ruokailut hoitajan kanssa noudattelee osaston ateriasuunnitelmaa: aterialta pitäisi löytyä se leipä, kirottu näkyvä rasva ja maitotuote, koska ei voi mennä sillä että "syön tämän/tuon/sen sit seuraavalla kerralla". Tavallaan ymmärrän tämän että pyritään siihen normaaliin syömiseen, ja että haaste on hyväksi, mutta adfafg maidon juomiset ei nappaa yhtään - kotisuunnitelmassa oon korvannut ne jollain muulla. Olen myös siirrellyt ruokien paikkoja, välittämättä lainkaan että mm. päivälliseni on kohtuuttoman iso, sillä olen voinut skipannut rasvat, hiilarit, jälkkärit, maidot...

Jännitin kovasti ruokailua omalla koulullani, vaikka luokkatovereideni seura, ruokalan meluinen ja kaaoottinen ympäristö on n. 29584 (kaksikymmentäyhdeksän- tuhattaviisisataakahdeksankymmentäneljä) kertaa karmivampaa, kuin tutun hoitajan kanssa syöminen. (Miinus se kerta kun 1. osassareissullani istuin tuntikausia tämän kanssa päivällispöydässä, kun niskoittelin juomasta Nutridrinkkiäni..). Söin koululla keittoa, koska kirjoittamaton sääntö on olla koskematta omalla koulullani muuhun - korkeintaan salaattiin.

Olin juuri obsessoinut super/puhdas/luomuruokaan liittyviä videoita, tekstejä, kirjoja, joten leipä meni kikkailuksi kun lähdin kysymään kanttiinista gluteenitonta versiota. Pelkäsin leipää ja olin meinannut tulla sinä aamuna etukäteen koululle, hiippailla kassojen ohi ruokalaan ja jemmata näkkäripöydän alle oman leipäni, mutta kuolemaa (lue:gluteiinia) uhmaten luovuin ajatuksesta. Pienelllä vaivalla kassatäti kaivoi pakkasesta sämpyläkökkäreen, jonka jälkeen pokkaa pidätellen avaiduin hoitajalle ylpeästi kuoppaamastani leipäsuunnitelmasta ja uusista ravitsemusnäkemyksistäni.

Ärsyttää ajatella ettei ruokailuni ollut tehokas "normaalien" koululounaiden kannalta. Pitäisi ja pitäisi ottaa kaikki irti, kun hoitopuolelta kerrankin saan jotain uutta, mutta minkäs teet kun tilanne on uusi ja pelottava. Ruokailuiden jälkeen on huomattavan vaikea pukea sanoiksi 'miten meni', sillä pääni repii etten saisi tuntea hyvää oloa ja helppoutta syömisestä, mutten myöskään näyttää traumoja ja heikkouksiani. En ny piittaa inistä tänne vain ininän vuoksi, vaan jännityksellä vastaan seuraavat kerrat... Vuoroin hymyilen hoitajan jutuille, vuoroin itken kurjuuttani.
To be continued..

Thursday, June 14, 2012

Vanilla down the drain

Rakastan mummoani, mutta hänen pitäisi hankkia elämä. Hän saa päiväkausiksi päivittelyn ja kieroilun aihetta jokaisesta kutsusta, sukujuhlasta, kutsuttujen sukulaisten ja jättämättä tulleiden kyyläilystä, että oma yksinäisyys paistaa läpi kuin lattialle kaatunut keltuainen. Vappu, juhannus ja sukulointi löytyy sanakirjastani agonian, stressin, esittämisen ja kärsimyksen kohdalta. Onko mitään surullisempaa kuin tekohymyn levittäminen "ilon päivänä" ja itkeminen vessasssa cocktailpalojen perään?

Ehkä torjutuksi tuleminen. Vuosien yksinäisyys tuntuu pahalta vasta nyt, kun oma psyyke ja sosiaalinen energia ei ole maalle nostetun lahnan levelillä. Tuolloin kutsuja tuntui satelevan enemmän, eikä ihme, koska kenenkään ei tarvinnut pelätä tulevani oikeasti paikalle. Joko kyllästyttiin tai vihdoin saapuessani paikalle valkeni ettei paskaa tyyppiä pidä uudelleen pyytää. Käsitykseni laatuajasta saattaa olla kotona räkäposkessa röhnöttäminen, mutta kehtaan ottaa itseeni tullessani jätetyksi ulos.

Viikonloppuna juttelin jussisuunnitelmista kaverini kanssa, ja vaikutti että useampi yhteinen ystävä on jäämässä kaupunkiin ilman erityistä menoa. Eräs oli avoimesti suunnitellut grillailu-chillailua, ja rupattelin hänellekin jos jotain yhteistä voisi järjestämään. Olin iloinen päästessäni kertomaan ulospäinsuuntautuneelle Poikaystävälleni, sillä tiedän hänen inhoavan himassa möllötystä jos muut pitävät hauskaa.

Aamupäivällä Poikkis kertoo ystävämme tehneen jussista FB-eventin, johon meitä ei olla kutsuttu. "Jos mua ei oo kutsuttu, niin en myöskään ala anelee pääsenkö mukaan".. ei tietenkään. Olisin voinut asettua lusikka selässäni asfalttijyrän alle heijastelemaan syyllisyyttä ja häpeääni. Mitä ämmä menit vinkkaamaan kuvitelluille kavereillesi koko asiaa? Ilman sun leveää persettäsi edes Poikkis oltaisiin mahduttu kutsumaankin! Että vittu kehtaat! Ei ole enää naaman näyttämistä tossa seurassa, mutta että menit vielä loukkaamaan rakastasikin ja pistämään kiusalliseen tilanteeseen..

Lupasin lähteä tänään puistoon, käydä asioilla, jumpalla ja mennä äidille yöksi, mutta olen lamaantunut parvekkeelle, vaikka aurinko paistaa ja lämpö hivelee hellettä. Tosin vain naapuritaloihin, ei ihmekään kun mun musta sielu ja lautasantennin muotoinen maha blokkaa valon ja lämmönkin. Olin niin toiveikas kesälle, tsempannut oireilemattakin, mutta haaveilen ennemmin kuolemaa kuin kestän ahdistusta ja läskejäni. Lääkkeet ei lievitä, joten haen ystävyyttä terästä, soijapaloista ja tuliaiseksi ostetusta vaniljakastikkeesta.. Lievittääkseni olemassaoloni taakkaa ainoalla osaamalla tavallani.

Minussa ja mummossa on paljon samaa: yksinäinen, eläkkeellä, ongelma joka juhlasta. Ehkä näin saan vielä anteeksi, ehkä jos pystyisin laihtumaan takaisin.. tulemaan samaksi näkymättömäksi olennoksi, immuuniksi elämälle ja tunteelle. Anteeksi että tekstini ei ole enää entisen kaltaista, ei nasevaa, ei persoonallista. Anteeksi että olen pilannut ruumiini, muuttanut itseni, omaksunut kaikki pahat tunteet, tavat ja vain satuttanut toisia. Antaisin mitä vain jos voisin kääntää aikaa +3v taaksepäin.

Wednesday, June 06, 2012

Sen jälkeen ei jää jäljelle mitään

Tunnen juttuni niin turhanpäiväisiksi, ongelmani olemattomiksi. Sitä ne on, valivaliääliö! Pääsen kotiin pitkän päivän jälkeen ja zombieväsymyksestä huolimatta iloitsen, kun Chromen reader plugini näyttää 10 kpl blogipäivityksiä. Sitten sydämmeni lyö välistä ja tippuu jonnekin sisäelimieni viidakkoon. Luen kolmen osastotuttuni kuulumisia - käytännössä katsoen kuolintarinoita. Hengenvaarallisia painoindeksiä, sydänongelmia, erimielisyyksiä hoitajien kanssa, katkaistuja syömishäiriöhoitoja, loputonta ahmintaa ja oksentamista, ambulanssia pikavalinnassa, typeriä terveyskeskuslääkäreitä, yksinäisyyttä, verta ja viiltelyä, epätoivoa, syömättömyyttä, lenkkejä koiran kanssa, kroonistumista ja ennen kauniiden tyttöjen valokuvista näkee ohuen ohuen ihon läpi pääkallon silmäkuopat.. Ja mikä pahinta, elämässä luovuttamista. Tappavia, luovuttavia ajatuksia, kuoleman odotusta.

Ainoastaan kuoleman odottelu, hyväksyntä, on yhtä paha asia kuin itsemurha. Koko sana saa sormeni vapisemaan ikävistä muistoista, avuttomuudesta ja kauhusta, sillä sitä näiden ihanien ihmisten elämä kuolinkamppailu on. Pyrin blogipolitiikassani olla kajoamatta toisten asioihin, mutta en voi olla yhdistämättä näitä tuttujani pelkoon, auttamattomaan itkuun ja tuskaan, jota en tahdo enää ikinä kokea.

On marraskuu 2008, lääkärini ja läheiseni passittavat minut ensimmäistä kertaa osastolle, silloin Lapinlahden sairaalaan. Muistan Lapparin terävästi, vaikka silloinen+nykyinen ahdistukseni on deletoinut paljon muististani. Kummallisesti yhdistän siihen paljon ajan kultaamia muistoja, vaikka olin vastentahtoisesti osastohoidossa, jumppasin säälittävästi salaa, piilotin ruokaa ja kittasin rauhottavia. Myöhemmin olen saanut etuoikeuden tutustua muutamaan yhtäaikaa olleeseen potilaaseen, mutta v. 2008 ei kapinahenkeäni katsottu hyvällä. Muistan mustavalkotukkaisen tytön, joka seisoi päiväsalissa ikkunan vieressä. En ihan hirveästi tykännyt hänestä, ehkä siksi että aistin samaa filistä hänenkin suunnasta, emmekä jutelleet kovin paljoa. Hän saattoi olla kuuluisalla 4 vko:n "katkaisuhoidossa", jolla olin itse pari vuotta myöhemmin. 4 vko:a ja ulos, ei neuvotella oli potilaan tila mikä tahansa - ajattelen bulimiani alkaneen jostain tuosta eteenpäin. Näin tyttöä vain pätkittäin, mutta hänellä oli mieleenpainuvat kasvot, enkä usko ikinä unohtavani niitä.

Helmikuu 2010 ja tämän tytön sydän pysähtyi. Yhteinen tuttu kertoi hänen olleen vanhempiensa luona syömässä - oh please, get to the point, mitä sitten? Ajattelin eikös hän ole jo terve ja normaalipainoinen? En voi kuvata tunteitani, kun kuulin tytön voineen huonosti ruuan jälkeen ja mennyt sohvalle lepäämään. Vanhempien löydettäväksi kuolleen tyttären. Nettiin alkoi tulla mitä kauniimpia muistokirjoituksia, ja olin katkeran vihainen itselleni etten ollut hänen kanssaan hyvissä väleissä. Mitä voi tuntea jos jollekulle josta ei pidä, käykin jotain kamalaa? En tule ikinä saamaan häneltä ikinä anteeksi. Koska hän kuoli. Ei leikisti vaan lopullisesti, ikuisesti. Kirjoitan tätä toista tuntia avuttomasti itkien, vaikka suruni ei ole mitään verrattuna hänen ystävien ja rakkaiden kokemaan tuskaan. Nyt antaisin aika paljon, jotta näkisin ne kasvot uudelleen.

Tulee kesäkuu 2010, ja eräällä kauan käymälläni sh-nettifoorumilla hyvinkin aktiivinen vanhempi nainen ei ole postannut muutamaan päivään. En ikinä tavannut häntä, mutta hän laittoi kuvia ja kirjoitteli paljon myös yleisille sh-tukifoorumeille. Hän oli herttainen, mutta toisinaan rasittava, sillä teksteistä paistoi läpi nälkiintymisen luova sekavuus. En pystynyt uskomaan että minua ~20v. vanhempi nainen ei tiennyt kuuluiko kiivi syödä kuorineen. Enkä voinut uskoa silmiäni, kun luin ilmoituksen hänen kuolemastaan. Miten voin ikävöidä ja surra näin paljon ihmistä, jota en ikinä tavannut? Koska hän ei ollut ventovieras, vaan tuli tekstiensä kautta tutuksi persoonaksi.

En ehkä voi vaikuttaa syömishäiriön kanssa kamppailevien tuttujeni asioihin, mutta toivoisin oikein oikein kovasti huomiotanne: Syömishäiriöön kuolee. Tylsä ja ylikäytetty sana, kuolema, mutta ei vain lopeta vaan aloittaa jotain ikuista. Peruuttamatonta. En halua kenenkään ottavan sitä vastaan, en vähättelevän eimulleainakaannoinkäy. Oli sitten anoreksia tai bulimia, iästä riippumatta, niin normaalipainoiset kuin alipainoiset, ilman omaa kättä, kaukana ja lähellä. Kuten he kaksi. Muistakaa.

Monday, June 04, 2012

I'm glad I'm not back in school

Muistatteko kun marisin esiintymiskauhustani? Lopulta pidin puhe-esitykseni privaatisti opettajalle, kun muu luokka oli siirtelemässä salaatinpalasia lautasillaan. Olin naurettavassa kipsissä vaikka näykin bentsosia ennen tuntia, ja kuinka ollakaan purskahdin itkuun kun joku yritti tulla luokkaan noutamaan takkia. Sain kurssista vain kolmosen, mutta opettaja muisti minua häkellyttävän lämpimällä meilillä: hän tsemppasi ja toivoi minun hoksaavan, kuinka arvokas olen ja omaan tärkeitä mielipiteitä.. Että olen myös fiksu ja sympaattinen nuori nainen. Ei opettajat meilaa noin! Ei ellei oppilaalla ole pää kuin kävyllä! Hyvin kovalla kävyllä. Säälillä saatu kolmonen nakertaa kilpailuhenkeäni, vaikka tavoitteeni oli vain päästä kurssista läpi. Olisin halunnut kiittää kauniisti tsemppaamista, mutta menin kipsiin. Taas.

Ei käy järkeen miksi heittäydyn koulun kanssa katkaisuhoisosta karanneeksi duracellpupuksi. Työskentelen kerran-pari vuodessa lasten taidekoulun sijaisena, enkä stressaa samaan tapaan mukuloiden dominointia. Monen tunnin monologi vapaaehtoisesti paikalle tulleille lapsille ei ole mitään verrattuna siihen esilläolon tuskaan, kun 1 koulutyöni on kehystettynä käytävällä. En oleta työni kiinnostavani ketään, mutta oviaukon edessä olevaa seinää on pakko katsoa. Kaikki näkee lävitseni. Laihana olin autuas, nyt jäljelle jää vain laiska ja lahjaton valittaja, joka ei ansaitse opiskelupaikkaa ~15 hlö/vuosi -linjalta. Olkoot unelma ammattini, olisin parempi nyppimässä tupakantumppeja kaduilta. Aloin aiheellisesti jo pelkäämään elokuun vikoina päivinä loppuvaa kesälomaa (eli n. 3kk päästä).

En kadu etten hakenut kesätöitä. Opetan vain parina päivänä 11-vuotiaille (+/- 2v.) ihmisen piirtoa, tussiterän käyttöä ja sarjakuvailmaisua. Palkka on olematon, mutta otin jälleen duunin vastaan, sillä muuten superkaunis, lahjakas ja työelämässä loistava ystäväni olisi tullut tilalleni. Hävettää myöntää, mutten olisi pystynyt iloitsemaan toisen menestyksestä, vaan katkeroitunut kuin kaktus omasta surkeudestani.. Ihmekös läheiseni hakeutuvat parempaan seuraan. Inhoan opettamisessa esillä oloa, omaa ääntäni ja auktoriteettinä oloa, vaikka useamman kerran kokemuksella alan uskoa asianosaamiseni olevan natiaisia korkeammalla. Tosin "asianosaamistani" ei olla ikinä varmistettu, eikä mieltäni ylennä olla sokeasti pestattu. Säälipisteitä. Säikyn käytävällä opettajia ja pelkään lasten kirjoittavan pahaa palautelomakkeisiin.

Kaikki pitävät minua toipilaana, hyvin-jo-voivana. Epäilyttää, väsähdän tunneilla 3-4 kertaa pikkulapsia nopeammin. Alan ravata vessassa, monistamassa, etsin paperivarastosta käsivoidetta ja kierrän ympäri luokkaa etten näkisi kelloa. Pelkään tukehtuvani ahdistukseen, koska en pääse halutessani pois pois POIS! En muista milloin viimeksi oon saanut migreenioireita, eli tietty tänään toispuoleinen kipu alkoi porautumaan aivokuoreeni 1 1/2h ennen tunnin loppua. Olisin voinut kaivaa silmäni ulos lusikalla, mutta feikkasin hymyä opehuoneessa kun särkylääkettä ei löytynyt. Yhtä riemuissani juoksin tunnilta vähän lisää WC:n etten vain oksentaisi lasten päälle. Syyllistin itseäni tunnin päättämisestä 10min etukäteen, ja pahoinvoinnin sietokykyni rajoilla konttasin kotiin.

Iltaa vähän lohduttaa itse keräilty nokkostee ja E3. Miten teillä? Jaksamisvaikeuksia, pääsykokeita tai kesätöitä?