Wednesday, June 06, 2012

Sen jälkeen ei jää jäljelle mitään

Tunnen juttuni niin turhanpäiväisiksi, ongelmani olemattomiksi. Sitä ne on, valivaliääliö! Pääsen kotiin pitkän päivän jälkeen ja zombieväsymyksestä huolimatta iloitsen, kun Chromen reader plugini näyttää 10 kpl blogipäivityksiä. Sitten sydämmeni lyö välistä ja tippuu jonnekin sisäelimieni viidakkoon. Luen kolmen osastotuttuni kuulumisia - käytännössä katsoen kuolintarinoita. Hengenvaarallisia painoindeksiä, sydänongelmia, erimielisyyksiä hoitajien kanssa, katkaistuja syömishäiriöhoitoja, loputonta ahmintaa ja oksentamista, ambulanssia pikavalinnassa, typeriä terveyskeskuslääkäreitä, yksinäisyyttä, verta ja viiltelyä, epätoivoa, syömättömyyttä, lenkkejä koiran kanssa, kroonistumista ja ennen kauniiden tyttöjen valokuvista näkee ohuen ohuen ihon läpi pääkallon silmäkuopat.. Ja mikä pahinta, elämässä luovuttamista. Tappavia, luovuttavia ajatuksia, kuoleman odotusta.

Ainoastaan kuoleman odottelu, hyväksyntä, on yhtä paha asia kuin itsemurha. Koko sana saa sormeni vapisemaan ikävistä muistoista, avuttomuudesta ja kauhusta, sillä sitä näiden ihanien ihmisten elämä kuolinkamppailu on. Pyrin blogipolitiikassani olla kajoamatta toisten asioihin, mutta en voi olla yhdistämättä näitä tuttujani pelkoon, auttamattomaan itkuun ja tuskaan, jota en tahdo enää ikinä kokea.

On marraskuu 2008, lääkärini ja läheiseni passittavat minut ensimmäistä kertaa osastolle, silloin Lapinlahden sairaalaan. Muistan Lapparin terävästi, vaikka silloinen+nykyinen ahdistukseni on deletoinut paljon muististani. Kummallisesti yhdistän siihen paljon ajan kultaamia muistoja, vaikka olin vastentahtoisesti osastohoidossa, jumppasin säälittävästi salaa, piilotin ruokaa ja kittasin rauhottavia. Myöhemmin olen saanut etuoikeuden tutustua muutamaan yhtäaikaa olleeseen potilaaseen, mutta v. 2008 ei kapinahenkeäni katsottu hyvällä. Muistan mustavalkotukkaisen tytön, joka seisoi päiväsalissa ikkunan vieressä. En ihan hirveästi tykännyt hänestä, ehkä siksi että aistin samaa filistä hänenkin suunnasta, emmekä jutelleet kovin paljoa. Hän saattoi olla kuuluisalla 4 vko:n "katkaisuhoidossa", jolla olin itse pari vuotta myöhemmin. 4 vko:a ja ulos, ei neuvotella oli potilaan tila mikä tahansa - ajattelen bulimiani alkaneen jostain tuosta eteenpäin. Näin tyttöä vain pätkittäin, mutta hänellä oli mieleenpainuvat kasvot, enkä usko ikinä unohtavani niitä.

Helmikuu 2010 ja tämän tytön sydän pysähtyi. Yhteinen tuttu kertoi hänen olleen vanhempiensa luona syömässä - oh please, get to the point, mitä sitten? Ajattelin eikös hän ole jo terve ja normaalipainoinen? En voi kuvata tunteitani, kun kuulin tytön voineen huonosti ruuan jälkeen ja mennyt sohvalle lepäämään. Vanhempien löydettäväksi kuolleen tyttären. Nettiin alkoi tulla mitä kauniimpia muistokirjoituksia, ja olin katkeran vihainen itselleni etten ollut hänen kanssaan hyvissä väleissä. Mitä voi tuntea jos jollekulle josta ei pidä, käykin jotain kamalaa? En tule ikinä saamaan häneltä ikinä anteeksi. Koska hän kuoli. Ei leikisti vaan lopullisesti, ikuisesti. Kirjoitan tätä toista tuntia avuttomasti itkien, vaikka suruni ei ole mitään verrattuna hänen ystävien ja rakkaiden kokemaan tuskaan. Nyt antaisin aika paljon, jotta näkisin ne kasvot uudelleen.

Tulee kesäkuu 2010, ja eräällä kauan käymälläni sh-nettifoorumilla hyvinkin aktiivinen vanhempi nainen ei ole postannut muutamaan päivään. En ikinä tavannut häntä, mutta hän laittoi kuvia ja kirjoitteli paljon myös yleisille sh-tukifoorumeille. Hän oli herttainen, mutta toisinaan rasittava, sillä teksteistä paistoi läpi nälkiintymisen luova sekavuus. En pystynyt uskomaan että minua ~20v. vanhempi nainen ei tiennyt kuuluiko kiivi syödä kuorineen. Enkä voinut uskoa silmiäni, kun luin ilmoituksen hänen kuolemastaan. Miten voin ikävöidä ja surra näin paljon ihmistä, jota en ikinä tavannut? Koska hän ei ollut ventovieras, vaan tuli tekstiensä kautta tutuksi persoonaksi.

En ehkä voi vaikuttaa syömishäiriön kanssa kamppailevien tuttujeni asioihin, mutta toivoisin oikein oikein kovasti huomiotanne: Syömishäiriöön kuolee. Tylsä ja ylikäytetty sana, kuolema, mutta ei vain lopeta vaan aloittaa jotain ikuista. Peruuttamatonta. En halua kenenkään ottavan sitä vastaan, en vähättelevän eimulleainakaannoinkäy. Oli sitten anoreksia tai bulimia, iästä riippumatta, niin normaalipainoiset kuin alipainoiset, ilman omaa kättä, kaukana ja lähellä. Kuten he kaksi. Muistakaa.

15 comments:

  1. sitä pelolla aina ajattelee, että "kuka seuraavaksi." syömishäiriö voi viedä myös hyvin nuoren, kuten Julian, joka ei ehtinyt 18 vuotta täyttää. joka halusi parantua täydestä sydämestään. hänen sydämensä petti joulukuussa 2010.
    minuakin hirvittää lukea monien blogeja.
    itse olen laihdutuksesta luopunut, pelkään kuolemaa liikaa. en halua kuolla. on paljon syitä elää.
    tsemppihalit sinne Kafi!

    ReplyDelete
  2. Tämä on yksi syy, miksi olen kehdannut kertoa täällä blogimaailmassa painoindeksini julkisestikin. Olen mielestäni hyvä esimerkki siitä, että ihminen voi olla todellisessa vaarassa, vaikkei paino olisikaan (blogi)maailman alhaisimpia. Jokaisen keho on yksilöllinen - tässäkin asiassa. Eipä mun tarvinnut ainakaan mihinkää painoindeksi kymppiin laihtua ennenkuin luut haurastui ja sisätautiosastoa tyrkytettiin.

    Tuntuu myös, että ihmiset katsoo usein vaan sitä painolukua, eikä esim. menetettyjä kiloja. Jos 60 kg painava yhtäkkiä laihtuu parissa kuukaudessa 20 kg, niin tilanne voi olla aika vakava, vaikka näitä hc-blogeja lukiessa nelosella alkavat luvut tuntuvat olevan "ihan normaaleja".

    ReplyDelete
    Replies
    1. myös painoindeksiä tuijotetaan liikaa, vaikka se tarkoittaa vain ja ainoastaan painon suhdetta pituuteen. varsinkin monet lyhyet tytöt tavoittelevat jotain alle 40 kilon painoa, jotta saisivat "tarpeeksi" alhaisen bmi:n. jotenkin niin hassua, että kahdesta samanpainoisesta ja samaa vaatekokoa käyttävästä tytöstä pidempi on muka automaattisesti laihempi. mielestäni painoindeksi kelpaa ainoastaan merkittävän ali- ja ylipainon määrittelyyn eikä sitä edes pitäisi tuoda esille muulloin.

      Delete
  3. Hieno, arvokas teksti. Itse en (enää) kärsi syömishäiriöstä, mutta olen ollut vähällä menettää sen takia yhden todella rakkaan ystäväni ja pari tuttua. Pitkien sairaalajaksojen jälkeen ystäväni pääsi jotenkin jaloilleen, ja on elellyt nyt jo vuosia enemmän tai vähemmän kunnossa. Hän on edelleen todella laiha, mutta tuntuu voivan hiukan paremmin jo. Syömishäiriöt todella tappavat, eikä siinä kuolemassa ole mitään hohdokasta tai ihailtavaa.

    ReplyDelete
  4. Mä olen vihdoin sisäistänyt, että tähän kuolee. Että olen kuoleman vaarassa ja tapan itseäni hitaasti, kilo kilolta. Kroppa jaksaa vielä, mutta stoppi voi tulla milloin vain. Ehkä olen myös vähän peloissani, vaikka esitän välinpitämätöntä. Mitä jos mä en huomenna enää herääkään?

    ReplyDelete
  5. Kirjoitit kauniisti Nannasta.
    Ei mene päivääkään ettei hän olisi mielessäni.
    Älä turhaan pode huonoa omaatuntoa siitä ettet häneen lähemmin tutustunut.
    Sinulta meni varmasti tarpeeksi voimia jo itsesi kasassa pitämiseen.Eikä kaikkien ihmisten kanssa vaan synkkaa.
    Ja usein on niin ettei sellaiseen syömishäiriöiseen haluakkaan välttämättä lähemmin tutustua,josta aistii että hän painiskelee saman tyyppisen ongelman kanssa kuin itse.
    Mutta olen siis varma että Nanna olisi otettu siitä että jäi mieleesi ja että hänet kirjoituksessasi mainitsit<3

    ReplyDelete
  6. wooou... tää teksti kyllä pysäytti jotenkin. ja teki mut surulliseks.
    Mutta silti mietin vaan että mikä mussa on vialla, kun tää kirjotus ei kuitenkaan saa mua millään tavalla muuttamaan omaa ajatusmaailmaani/käyttäytymistäni..?

    ReplyDelete
  7. Täytyy kyl sanoa et munkin sydän melkeen jätti pari lyöntiä välistä tai ainakin silmät kostu kyyneleistä tätä lukiessa. Täyttä totta kirjoitat. Mutta silti kauniisti <3

    ReplyDelete
  8. Minäkin kävin juuri lukemassa yhden noista kuolemaa enteilevistä blogipäivityksistä ja nyt pelottaa kyseisen tytön puolesta :< Tuntuu, että pitäisi tehdä jotain hänen hyväkseen, mutta mitä? Olen ollut hänen kanssaan samaan aikaan osastolla ja jälkikäteen harmitellut sitä, etten tutustunut häneen paremmin. Olin silloin varma, että hän ei halua olla kanssani missään tekemisissä ja inhoaa minua. Tämän takia uskalsin jutella hänelle vain hyvin harvoin. Luettuani hänen blogiaan olen kuitenkin ymmärtänyt, että kovan ulkokuoren alta olisin löytänyt todella herttaisen ihmisen. Nyt vain toivon, että hän saa ajoissa apua!

    On niin epäreilua, että tämä sairaus tappaa viattomia ihmisiä, joilla voisi olla ihana tulevaisuus edessään :(

    ReplyDelete
  9. Kiitos tästä tekstistä. Myös minä olen kamppaillut ja kamppailen tämän helvetin kanssa. Onneksi olen jo pitkällä matkalla normaalin elämän puolella.

    Haluaisin sanoa sinulle/ teille, erikseen ja yhdessä, joka voivottelet kuolemanpelon kanssa ja samalla mainostat, kuinka jätit sen ja sen syömättä tai vedit sitä ja sitä laihdutuspilleriä: VALINTA ON SINUN, VAIN JA AINOASTAAN SINUN. Hoito tai mikään muukaan ei voi auttaa, jos et ensin auta itse itseäsi ja päätä heittäytyä toipumisen tielle. Syömiseen en tiedä monen kuolleen, mutta syömättömyyteen kyllä kuten Kafi taitavasti muutamasta menetetystä elämästä kirjoitti. Ja kyllä, paraneminen sattuu, pelottaa, ahdistaa ymym, mutta sinä valitset sen, jos niin haluat.

    Ja tarkoitukseni ei siis ole tällä tekstillä loukata tai väittää, että se olisi jotenkin helppoa, tai naps naps -juttu. Työtä se on, mutta kukapa lupasi, että elämä olisi helppoa?

    <3

    ReplyDelete
  10. Sitä vain on aina niin sokea omalle hengenvaaralleen. "Ei minulle käy mitään, en minä voi kuolla, ei tämä ole vakavaa." Itsekin sitä huomaa vanhoista monen vuoden takaisista päiväkirjoista tanssineensa veitsenterällä, vaikka silloin kaiken piti olla ihan OK ja omasta mielestään oli aivan kunnossa. Ja liian usein läheisetkin sokaistuvat vaaralle ja uskottelevat itselleen kaiken olevan kunnossa.

    Kun vain ei tuijotettaisi niin paljon BMI:hin. Normipainossa tai lähellä normipainoa on vaikea saada kunnollista, intensiivistä hoitoa. Laihempana, "tarpeeksi sairaana" taas huomataan, mutta siinä vaiheessa motivaatio parantua voi olla jo kaukana tai henki voi olla jo mennyttä. Kun hoitohenkilökunta heräisi.

    ReplyDelete
  11. Sori mul on toi anonyymi. mut todella hyvä teksti ja kiitos se oli havahduttava.
    Terv. Älä suutu vaikka kommentoin anonyymina

    ReplyDelete
  12. Voi kun saisin jotenkin ajatuksiani kirjoitettua ylös. Itkin kun luin kirjoitustasi ja itken vieläkin.

    Kuolema on surullista vanhanakin. Vielä kamalampaa on tietää miten lähellä se on monelle niin tärkeälle ihmiselle ja välillä itsellekin.

    Itsekään en ole tutustunut kaikkiin osaston/päiväosaston ihmisiin niinkuin olisi pitänyt. Älä kanna murhetta tuollaisestakin asiasta.(juu helpommin sanottu kuin tehty, tiedän) Sulla on liikaa kannettavaa jo muutenkin.

    Juttusi eivät ole turhanpäiväisiä. Oot elämäsi isoin asia. Se jos joku muu voi huonommin ei tarkoita että sun jutut olisi pieniä. Voi kun sulle vois lähettää isossa paketissa onnea ja voimia. Olet ihana, viisas ja lahjakas neito!

    ReplyDelete
  13. Luin sun blogia piiitkästä aikaa ja hui kauhea kun sydän hyppäsi kun luin rivin mustavalkotukkaisesta tytöstä! Sama kuva pomppasi silmille heti ja mua alkoi hävettää että pyörin näillä kaikilla sivuilla joilla ennen pyörin.
    Mua alko hävettää koska lupasin 'sen' tapauksen jälkeen ettei enää, paitsi ehkä sinä keväänä..
    Mua alko hävettää kun lukiessani tätä muistin syksyn 2008, lapparin ja kaiken sekoilun.
    Ja miksi mä idiootti syön tässä psylliumia.

    ReplyDelete
  14. Minäkin muistan Nannan. Ja myös minä voin myöntää, että en ehkä pitänyt hänestä kovin paljon. Mutta silti muistan sen hetken ikuisesti, kun sain kuulla, että Nanna on poissa. Jokin pysähtyi, tuntui kuin silmäni olisivat vasta silloin auenneet - tähän todella voi kuolla.

    Ehkä muistat minut lapparista Kafi, itsekin olin siellä syksyllä/talvella 2008. /Inka

    ReplyDelete

HUOM ole kiltti ja käytä jotain nimimerkkiä anonymous-sijasta, että eri vastaajat erottuisivat. Vastaan kommentteihin tähän samaan boksiin. :) Ethän kommentoi vain mainostaaksesi omaa saittiasi. Kiits. Nyt haluan kuulla jokaisen ajatuksesi, hyvät ja pahat. Avautuminen on sallittua, ellei jopa suotavaa ♥