Thursday, June 14, 2012

Vanilla down the drain

Rakastan mummoani, mutta hänen pitäisi hankkia elämä. Hän saa päiväkausiksi päivittelyn ja kieroilun aihetta jokaisesta kutsusta, sukujuhlasta, kutsuttujen sukulaisten ja jättämättä tulleiden kyyläilystä, että oma yksinäisyys paistaa läpi kuin lattialle kaatunut keltuainen. Vappu, juhannus ja sukulointi löytyy sanakirjastani agonian, stressin, esittämisen ja kärsimyksen kohdalta. Onko mitään surullisempaa kuin tekohymyn levittäminen "ilon päivänä" ja itkeminen vessasssa cocktailpalojen perään?

Ehkä torjutuksi tuleminen. Vuosien yksinäisyys tuntuu pahalta vasta nyt, kun oma psyyke ja sosiaalinen energia ei ole maalle nostetun lahnan levelillä. Tuolloin kutsuja tuntui satelevan enemmän, eikä ihme, koska kenenkään ei tarvinnut pelätä tulevani oikeasti paikalle. Joko kyllästyttiin tai vihdoin saapuessani paikalle valkeni ettei paskaa tyyppiä pidä uudelleen pyytää. Käsitykseni laatuajasta saattaa olla kotona räkäposkessa röhnöttäminen, mutta kehtaan ottaa itseeni tullessani jätetyksi ulos.

Viikonloppuna juttelin jussisuunnitelmista kaverini kanssa, ja vaikutti että useampi yhteinen ystävä on jäämässä kaupunkiin ilman erityistä menoa. Eräs oli avoimesti suunnitellut grillailu-chillailua, ja rupattelin hänellekin jos jotain yhteistä voisi järjestämään. Olin iloinen päästessäni kertomaan ulospäinsuuntautuneelle Poikaystävälleni, sillä tiedän hänen inhoavan himassa möllötystä jos muut pitävät hauskaa.

Aamupäivällä Poikkis kertoo ystävämme tehneen jussista FB-eventin, johon meitä ei olla kutsuttu. "Jos mua ei oo kutsuttu, niin en myöskään ala anelee pääsenkö mukaan".. ei tietenkään. Olisin voinut asettua lusikka selässäni asfalttijyrän alle heijastelemaan syyllisyyttä ja häpeääni. Mitä ämmä menit vinkkaamaan kuvitelluille kavereillesi koko asiaa? Ilman sun leveää persettäsi edes Poikkis oltaisiin mahduttu kutsumaankin! Että vittu kehtaat! Ei ole enää naaman näyttämistä tossa seurassa, mutta että menit vielä loukkaamaan rakastasikin ja pistämään kiusalliseen tilanteeseen..

Lupasin lähteä tänään puistoon, käydä asioilla, jumpalla ja mennä äidille yöksi, mutta olen lamaantunut parvekkeelle, vaikka aurinko paistaa ja lämpö hivelee hellettä. Tosin vain naapuritaloihin, ei ihmekään kun mun musta sielu ja lautasantennin muotoinen maha blokkaa valon ja lämmönkin. Olin niin toiveikas kesälle, tsempannut oireilemattakin, mutta haaveilen ennemmin kuolemaa kuin kestän ahdistusta ja läskejäni. Lääkkeet ei lievitä, joten haen ystävyyttä terästä, soijapaloista ja tuliaiseksi ostetusta vaniljakastikkeesta.. Lievittääkseni olemassaoloni taakkaa ainoalla osaamalla tavallani.

Minussa ja mummossa on paljon samaa: yksinäinen, eläkkeellä, ongelma joka juhlasta. Ehkä näin saan vielä anteeksi, ehkä jos pystyisin laihtumaan takaisin.. tulemaan samaksi näkymättömäksi olennoksi, immuuniksi elämälle ja tunteelle. Anteeksi että tekstini ei ole enää entisen kaltaista, ei nasevaa, ei persoonallista. Anteeksi että olen pilannut ruumiini, muuttanut itseni, omaksunut kaikki pahat tunteet, tavat ja vain satuttanut toisia. Antaisin mitä vain jos voisin kääntää aikaa +3v taaksepäin.

9 comments:

  1. Samaistun toiveeseesi kääntää aikaa takaisin päin. En haluaisi, enkä haluaisi myöntää olevani näin vitun katkera, mutta näin on.

    ReplyDelete
  2. Ensinnäkin: tekstisi on yhä nasevaa ja persoonallista. Yksi syy miksi rakastan seurata blogiasi on tapasi kirjoittaa. Sanavalintasi ovat mielettömän hienoja ja vertauskuvasi ja adjektiivivalintasi ovat niin hienoja. Totta kai on myös muita syitä miksi blogiasi luen (visuaalisuus, käyttämäsi kuvat ovat kauniita, blogisi ulkoasu rauhallisen värinen ja kaappiestetikon silmää hivelevä), mutta ennen kaikkea myös tunnekirjon samankaltaisuus. Käyn itse monia samanlaisia asioita läpi kuin mitä sinäkin. Viime aikoina olen keskittynyt taas haaveilemaan omakotitalon ja lottovoiton sijaan kuolemasta: kuinka paljon helpompaa läheisilläni olisi ilman minua, ei tarvitsisi kenekään enää joutua kuulemaan alituista ruikutustani tai sitä, kuinka jatkuvasti puhun vain itsestäni, minäminäminä. Miehen elämä olisi yksinkertaisempaa ja murhevapaampaa jos ei tarvitsisi katsoa sitä, kuinka lahnana makaan sohvalla kirja/läppäri/pleikkarikapula kourassani angstaamassa sitä, kuinka olen lihonnut tai vaihtoehtoisesti sitä, kuinka on hirveä nälkä eikä kaapissa ole muuta kuin makaroonia, jota en tietenkään suostu syömään, huoh. Olishan kuolemisessa sekin plussa toki, ettei tarvitsisi enää murehtia rahamenoista, huolen aiheuttamisesta läheisille, ei enää stressiä, angstia, salaa itkemistä peiton alla tai mitään muutakaan.

    Myös kutsutta jääminen on ollut viime aikoina mulla ajankohtainen aihe. Yksi "ystävä" on menossa naimisiin 7.7. ja kun häntä viimeksi helmikuussa tapasin, oli puhetta suunnilleen siitä, kuinka hän halusi minut (yhdessä muutaman muun kanssa) morsiusneidoksi, ja kuinka hän kärtti osoitettani jotta voisi postittaa kutsun. Ilmeisesti hän on sittemmin tullut järkiinsä ja päätti, ettei tahdo minua häihinsä rumentamaan maisemaa tai juomaan ilmaisia viinejä, kun kutsua ei ole tullut. Tuntuu se silti aika helvetin pahalta, vaikka en ehkä olisi paikalle uskaltanut ruhoineni mennäkään...

    Äh, ei ollut tarkoitus avautua ja tilittää... Yritin vain sanoa, että et käy yksin läpi kaikenlaista tuollaista, vaan kohtalotovereita on. Voi kun voisin olla jotenkin sulle muutenkin iloksi ja avuksi kuin vain randomilla kommentilla, joka suunnilleen huokuu nettistalkkeriutta. :c

    ReplyDelete
  3. Tekstisi on edelleenkin mahtavaa, kuin sinä itsekin. Ja minulla on juhlien kanssa sama juttu, harvempi viittii edes ehdotella mitään sillä tietää ettei se kuitenkaan onnistu. Joko minä perun tai ahdistun. Tai molempia.

    ReplyDelete
  4. Älä pyytele anteeksi itseäsi. Hyviä aikoja tulee vielä, aivan varmasti tulee:)

    ReplyDelete
  5. mä olen niin pahoillani siitä että susta tuntuu tolta. just nyt ei irtoa mitään edes tekopirteän kuuloista koska itkettää. sun puolesta ja omatkin ongelmat. mutta koeta jaksaa ja pitää ne terät poissa iholta. sä selviät.

    http://roccarinrunot.blogspot.fi/2012/06/usko-parempaan.html ei, toi ei varmasti rohkaise yhtään. mutta ihan vaan jotta tiedät: sun tekstit on enemmän kuin riittävän hyviä jotta niihin pystyy eläytymään ja tuntemaan omanaan sen mitä sä tunnet.

    ReplyDelete
  6. Hei. Ehkä asia ei oikeasti ollut niin iso, voi olla että teidät unohdettiin kutsua, kutsutaan myöhemmin tai sitten ajateltiin, että järjestätte jotain omaa/tiedätte jo asiasta. Parempi olisi kysyä suoraan, eikä turvautua "terään" tai vaniljakastikkeeseen. Joka tapauksessa voitte tehdä jotain hauskaa keskenänne. Sellainen maltillinen perspektiivi ja päivän parin kuluttua ahdistavan asian vakavuuden funtsiminen uudelleen kannattaa opetella. Itse koitan, etten teen mitään päätöksiä ahdistuneena. Tsemppiä. Toivottavasti teillä on mukava juhannus, ja sen jälkeen huomaat, ettei tämä ollut kovinkaan iso juttu.

    ReplyDelete
  7. Mulla oli tänään viimeksi ihan sama tunne, tuli pitkästä aikaa semmoinen olo että olisi vain parempi olla taas sairaalloisen alipainoinen ja vain laihtua kunnes kuihtuisin kokonaan pois....
    Mutta sä et palaa sinne enää takaisin, koska et olet siihen ihan liian arvokas. Olet nyt paljon enemmän oma itsesi etkä vain joku luiden alta paistava syömishäiriö. Paraneminen vie aikaa ja on ymmärrettävää että olet vieläkin epävarma ja henkisesti sairas. Niin olen minäkin, mutta en aio enää palata takaisin =)

    <3

    ReplyDelete
  8. "Ehkä näin saan vielä anteeksi, ehkä jos pystyisin laihtumaan takaisin.. tulemaan samaksi näkymättömäksi olennoksi, immuuniksi elämälle ja tunteelle."

    Multa saat ainoastaan pyhän vihan päällesi, jos jätät meidän ex-anojen kerhon ja liityt nyky-anat klubiin! Sun teksti on edelleen surullisen itseinhoista, mutta paljon järkevämpää ja jäsennellympää luettavaa kun "öö söin porkkanan vi*tu kuolen". Sä käsittelet muitakin teemoja kun perseesi kokoa, ja se on raikasta ja virkistävää luettavaa! Mä odotin vuoden, että alkaisit käsitellä kiinnostavia aiheita, kunnes viimein liityin ihan vakkarilukijaksi. Jos sä nyt alat taas kirjottaa pelkästään rasvasta leivän päällä, niin mä hyppään ruudun läpi sinne tunkeen rasiallisen margariinia suuhun.

    <3

    ReplyDelete
    Replies
    1. Äh, olen ihan sanaton sun kommenteista. Oot Pinja paras ja ihanin ♥

      Todennäköisesti tulen tietyistä asioista vikisemään maailman tappiin asti, kuten margariinista, mutta olen sen jollain lailla hyväksynyt ettei kaikista oireista voi päästä eroon. SH puukottaa selkään: joku päivä avocado on paras ystäväni, toisena margariini arkkiviholliseni. -__- Toivon siis ettet noin käydessä liikaa turhaudu muhun..

      Itseinho on myös niin selkärangassa, siksi hämmentää ja yllättää, että sen joku noteeraa.. Tiedän inhoavani usein itseäni, mutta arkisessa negailussani en sitä huomaakaan. Kertoo että työtä on vielä tehtävänä.

      Delete

HUOM ole kiltti ja käytä jotain nimimerkkiä anonymous-sijasta, että eri vastaajat erottuisivat. Vastaan kommentteihin tähän samaan boksiin. :) Ethän kommentoi vain mainostaaksesi omaa saittiasi. Kiits. Nyt haluan kuulla jokaisen ajatuksesi, hyvät ja pahat. Avautuminen on sallittua, ellei jopa suotavaa ♥