Friday, July 20, 2012

There must be something in the water


Varjot nousee hitaasti ympärille, ulkona kai on kirkkautta, mutta sisälle ei pääse valoa. Tai pääsee, mutta en koske siihen, se ei koske muhun. Mieleni tekee mennä lattialle makaamaan, sohvalle villapeiton alle tai parvekkeelle palelemaan, mutta yritän saada "jotain tehtyä". Ruumiis tuntuu oudolta, väsyneeltä ja veltolta, tunnen keveyden varpaissa, sormenpäissä, kuin olisin vedessä altaan pohjalla. Raskas, mutta irti kaikista pinnoista ja materiasta.

Haluaisin soittaa ja puhua jollekin, mutten jaksaisi käyttää sanoja. Voisiko joku tulla vain eteeni istumaan, ottaa vastaan ja ymmärtää ilman että eleilen. En toisaalta välitä, minua voi kiinnostaa jokin, mutten vaan välitä. En saa minkään tuntumaan miltään. Onneksi keittiönkaapissa on lapsilukotetun purkin vieressä foliollinen helpotusta, pääsen ovesta ulos, enkä jää näkymättömien muurien vangiksi. Pääsee haaveillen odottamaan, jaksaa lukea kirjaa, päällystämättömän kirjastopokkarin sivut heijastavat harsonohuita kuvia. Ja ei enää tarvitse olla tässä maailmassa.

Tulin paremmalle tuulelle hikoillessa vähän, sekä nähdessä ystävää. Ihanaa seuraa ja ihana olla seurassa, olisinpa itse ollut vähemmän koomassa ja päälle puhumassa. Lämmitti että hän (eikä vaan joku) istui ja ymmärsi. Sillä lailla, tavallaan, luulisin.. Terassin tarjoilijapoika ravasi kyselemässä juomatilaustani. Kamoooon! Enkö nyt voisi juoda vain vettä, etkö ny tajua etten pysty noin haastavaan, monimutkaiseen ja suunnittelua vaativaan toimitukseen? Seriously. Pliis mene jo, ei, en halua jääteetä, jos se on sokerisiirapista ja kraanavedestä väännetty.

Poika ei onneksi palaa, mutta tarjoiliatar yllättää tuomalla +25cm korkean drinkkilasin, kauniin keltainen sitruunasta ja vihreästä teestä, free off charge. Puolituntemattoman ele tehdä jotain ilokseni lämmitti, mutta iloisemmaksi tulin kuullessani miten hyvin hänellä menee, kasvoissa ja äänessä aitoa iloa ihan olemassa olemisesta. Tällaiselta varmaan paraneminen tuntuu. Oh wow, oonpa taas pulitzeria kirjottanu..

Tuesday, July 17, 2012

I left my head over the chicken bone

Heräsin taas aamuyöllä, nousin, söin jotain, ja jäin koomaamaan sohvalle kärttämään koska aamu-tv alkaa ja josko saisin vielä torkuttua. Tällaiset päivät on pilalla viimestään klo 11, ollessani ehtinyt sikailla aamupaloja ja lounasta 6-7h aikana. Ylitsepääsemättömästi liikaa, kun aivot on OFF-asennossa ja satunnaisesti torkahtelen. Tästä ahdistuksesta sessiointi saattaa alkaa..

Muttei tänään (taivaan kiitos!). Join hyvillä mielin mutteripannu-espressoani kahvimukista, Temesta, rasvasin suihkunraikkaana luonnonmukaisella jojoba-kaakaovoilla ja kaivoin valopyödän esiin. En ole blogissa puhunut tärkeästä "kesätyöstäni", johon liittyy paljon piirtämistä. Yllättäen Äiti soittaa (harvoin näin päin), ja kertoo tuovansa mulle jussimökille unohdetut lasit sekä matkalaukun lainaan. Pikasiivotessani kumimuruja lattiolta, en ehtiny tavalliseen tapaan stressata tai pelätä, ja Äippä jäi katsomaan töitäni ja jakamaan matkavinkkejä.

Älytön stressi alkaa muuttua kunnon matkakuumeeksi. Olen viime viikot vain stressannut kauhunsekaisena pastasta, jäätelöstä, öljystä, risotosta, pitsasta, hotelliaamiaisesta, päivällisestä iltamyöhään ja pakkaanko painavat lenkkarit hotellin kuntosalia varten. Äidiltä tuli sanomista ylös kirjoittamista lauseistani "Voiko tämän valmistaa kevyemmin", "Voinko tilata tämän ilman lihaa/kanaa", "..mutta ilman juustoa" jne. Kauhunsekaisena olen jättänyt matkasuunnitelmien selvittelyn viime hetkeen, ja vellonut oliko lentolippujen osto oliiviöljyn ja valkean vehnän luvattuun maahan pahin virhe ikinä. "Ei siinä ajassa ehdi lihoo! Lomasta pitää nauttia! ..ai te ootteki *2 vko:a*" Nii, ja sitten mä en mahdu paluukoneesee. Pelottaa ja ahdistaa yhä, mutta nyt alkaa jännitys lähdöstä ja maailman näkemisestä tuottaa iloa!

Äiti tahtoi Porvooseen ja lähettiin tänään pienelle retkelle. Ulkona satoi kaatamalla, joten mentiin sushille, koska edelliskerrasta oli kummallakin aikaa ja siihen liittyy paljon yhteisiä hyviä muistoja. Ensimmäistä kertaa kävin Japanissa kirjoitettuani ylioppilaaksi, ja maksoin lahjarahoilla sekä useamman duunini palkoilla Äidin seuraksi. :--D Reissu oli yhtä autuutta, escape from reality. Olin jo sairastunut, mutta kiskoin jäätelöparfaita, onigiria ja mansikkamaitoa reilu 2vko:a lihomatta, ja vieläpä mahduin normaalipainoisena 90% paikallisten kledjuihin.

Porvoolaisella raflalla oli ehkä yht paljon tekemistä Japanin kanssa kuin ortopedialla ja kilinpaskalla. Avarassa tilassa oli myös kebabbilatasoinen salaattibaari ja vauvanruuan näköistä jäätelöä myyvä kioski. Sushimenun lopussa oli jotain omakeksimiä makeja, mutta en välitä fuusiosta ja tein Äidin perässä ottaen sushilajitelman 'rullapaloja ja nigireitä'. Yleensä inisen mitä annokseni sisältää ja josko siitä voi jotain vaihtaa, mutta tietoisesti päätin nyt kerran säästää Äitini tältä. Kysyessäni vihreä tee ei sisältynyt hintaan, mutta ystävällinen tarjoiliatar toi minulle kupillisen... vettä ja Twiningsin teepussin. Joo'o.. Äitini rullat oli peitetty paksulla majoneesikerroksella, ja jääkaappiharmaa riisi ja neonkeltainen pakastemunakas ei enteillyt hyvää. Olisi pitänyt arvata ku mestan nimi on englanniksi Tiikeri sushi. Luulisi rantakaupunissa kesäisin tarjottaisiin jotain tuoretta.. nomut mulla oli ees tofurullia! Jee tofua!

Kastaessa kolmatta "tofumakia" soijaan, alapuolella näkyi epätofumainen väri. Peläten sanoinkuvaamatonta pahinta pistin rullan puikoilla palasiksi ja mitä helvetinvittua BROILERI tekee SUSHISSA?! Äidiltäni näky ei ollu mennä jakoon, niin tyrmistynyt hänkin oli, vaikka syökin lihaa. Löysin itseni kassalta lautanen kädessä, ja kohteliaisuudessani menin sanattomaksi, kun tarjoilia totesi broilerin broileriksi - tajuamatta mitä kummallista siinä on. Tällä ajattelulla maan uskottais yhä olevan pannukaku muotoine. Olis ihan kiva silti että se lukisi menussa! Minä *EN* syö lihaa, en kanaa. En oo aurinko, jota muut planeetat kiertää, mutta kyl tyhmempiki olettaa sushin kala-kasvisruuaksi. Äänestäni alkoi pokka pettää, joten menin pöytään pidättelemään itkuani. Riisin syöminen oli tarpeeksi haasteellista ja nyt tämä. Sain anteeksipyynnön ja kämäisiä parsarölleröitä tilalle, mutten pystynyt syömään loppuun.

Loppupvä meni onneksi paremmin. Vanhasta Porvoosta en osannut nauttia, mutta pengoimme yhden kivan vintagekaupan ja ajoimme kaatosateessa kauppakeskukseen kahville. Tulin tosi iloiseksi rennosta päivästä Äitini kanssa, ilman pelkoa että aiheutan pettymystä. Taidan kuitenkin pysyä tavassani tarkistaa ruokani sisältö, sekä harjoitella ulkoa ne ruokafraasit seuraavalle seikkailulle..

Monday, July 09, 2012

Anteeksipyyntöjen paradoksi

"Älä aina pyydä anteeks!"

Joskus ajattelen olevani niin paska ihminen, loukkaava, itsekäs ja toisia huomioon ottamaton. Antaisin mitä vain jos pystyisin kierimään tarpeeksi lattialla, rukoilemaan ja anelemaan anteeksipyyntöjä, jotten koskaan antaisi toisen tuntea itseään väärinymmärretyksi tai satuttaisi tätä. Tähän väliin löisin ja ruoskisin itseäni etten kuulostaisi tekopyhältä mulkulta, koska kirjoitan kuitenkin aika älyvapaan suoraan mitä ajattelen, eikä se todellakaan tule ulos aina parhain päin.

My point is, anteeksipyyntö ei aina ole lainkaan niin rasittavaa itselle kuin toisille. Tai tähän hypoteesiin olen päätynyt, kun eksyn taas ylianalysoimaan tekemisiäni. Oletan anteeksi pyytäessä että olen kohteliais, pienennän sitä aikaansaamaani pahaa, mutta tosiasiassa entä jos joku loukkaantuu jatkuvasta anelustani? Aivan varmasti jatkuva yhden sanan toistelu väsyttää, mutta entä ajatus mitä itsetuntoni sanoisi jos joku käyttäytyisi samalla lailla mua kohtaan? "Vitsit, olen ton mielestä lyhytnäköinen, pikkumainen nilkki, jota tarttee jatkuvasti lepytellä, etten vedä lippoja ja ala syöksemään tulta ja tulikiveä. Noinko vähän muhun luotetaan, että ottaisin itseeni kaikista läheisteni teoista ja tulkkaisin lämpimikseni väärin toisten sanoja ja tekoja?"

Tähän samaan ympyrään törmään, kun mietin miten inhottava, ikävä ja epäluottavainen olen ottaessani kaikesta itseeni. Ihme ettei ystäväni ja poikakaverini ole pistäneet välejä poikki koska olen näin ja näin läski, sekä kuolletan kaiken lämmön ihmissuhteistani nylkemällä yksinäisyyttäni, torjutuksi, hylätyksi ja väärin ymmärretyksi tulemista siitä jos joku kiittää Feissarissa illanistujaisten viinistä ja seurasta, johon itse en ollut kutsuttu (tai vain mennyt). Nyt kun sanon näin niin ylitulkitsija minussa hakkaa siitäkin, että äskeisillä lauseilla voisin loukata, koska ei tietenkään kukaan ihana ihminen ympärilläni olisi niin julma, että noin vain jättäisi. Varsinkaan olemalla pinnallinen ja kyyläämällä vain painoani.

Miksi elämä on näin vaikeet?
Ymmärtääkö tätä kukaan?
Äh.

So ronery and sadry arone


Pelko, häpeä, syyllisyys. Ehkä eniten minua pelottaa tässä maailmassa se yksi irrationaalinen ajatus, jonka olen itse kuinka ollakaan kehittänyt. Pelkään kuollakseni että minut "hylätään". Jäätetään, dumpataan, haudataan, skipataan. Kohta 3 vuotta terapiassa, 1 1/2 tuntia viikossa viikossa, 4680 minuuttia vuodessa ja tämä on jäänyt käteen. Asia on äärettömän vaikea minulle puhua, koska en tunnista alitajuista käytöstäni. On surullista joutua tilanteisiin, jossa läheisille tai muulle hoitohenkilölle joutuu selittelemään itseään. Olen naiivi, teennäinen ja tekopyhä maalaillessani ulkopuolisen havannoin kaltaisia lauseita käytöksestäni, mutta ei ketään kiinnosta jollen kädestäpitäen tee sitä itse.

Ei soita sinä päivänä kun on yhteisiä suunnitelmia
Jättää tulematta sovittuna hetkenä
Lupaa palata asiaan ja ei vastaa ellen itse avaa suutani ensin
Mun näkemiseni siirtyy, mutta FB/Twitter/tms tulvii päivityksiä iloisista kaverien näkemisistä ja matkoista
Ei ota useamman yrityksen jälkeen takaisin yhteyttä
...ja käyttäydyn kuin kauppakeskuksessa yksin jäänyt kolmevuotias.

Reaalimaailman skenaario vähän aikaa sitten, ja instantti kognitioni:
Peruu sovitun näkemisen, väsymyksestä tai muuten vain laiskuudesta. ->

Mitä mä olen tehnyt? Oon ihan varmana tehnyt jotain, jotain vitun väärin. Olen itse väärin. Se se on, mussa on jotain vikana. Se on koska en ole yhtä laiha kuin x, yhtä luontaisesti kaunis kuin y, en iloinen ja reipas kuin z. Ruma, irstaasti lihava. Kuka nyt mua huomioisi? Kaikki ovat valehdelleet väsymystään ja menojaan, oikeasti kukaan ei vaan halua nähä mua, mutta eivät kehtaa sanoa. Miten oon kehdannu tehdä aloitteita, kun ei kukaan välitä ottaa muhunkaan yhteyttä. Ei tule tekstareita, puheluita, FB tykkäyksiä tai edes moikata. IRC:n valkoinen teksti hohtaa tyhjyyttään mustalle taustalle, mulle ei haluta sanoa mitään. Jään ulkopuolelle, en kelpaa enää, löytää jonkun toisen kuin minä.  Kiltimmän, tyylikkään, hiljaisen ja mielenkiintoisen. Parempia kavereita, ystäviä ja rakastettuja. Aivan varmana sellainen on jo, parempi kuin minä. Kaiken aikaa, ei vaan ole välittänyt täräyttää sitä päin naamaani. Me ei enää ikinä nähdä. Sieltä se tulee. Olisi pitänyt tajuta jo vinkistä, vitun luupää, tajuaisinpa nyt että kukaan ei kehtaa ääneen torjua kaltaistani säälittävää itkupilliä. Olisi pitäny ymmärtää jo heti ensimmäisellä kerralla. Ei tietenkään mua kukaan halua nähdä. Ei kai kukaan vapaaehtoisesti alentuisi mun tasolle. Korkeintaan säälistä tai halusta tuntea itsensä paremmaksi. Ne kaikki hymyt ja halaukset on olleet valhetta. Tyhjiä lupauksia ja olen kuvitellut kaiken. Mua ei haluta. Kukaan ei rakasta mua. Kukaan ei tule rakastamaan minua. Musta ei pidetä. Mua vihataan jo ensimmäisestä silmäyksestä, ei tarvi kurkata kuin kainaloläskeihin, pallonaamaani ja hyllyviin reisiini. Jos mua kehutaan niin sitä ei oikeasti tarkoiteta, joko ollaan hyväntahtoisesti kohteliaita luuserille tai sitten vaan ei itse tiedetä paremmasta. Miks en oo parempi? Oon aiheuttanut tämän ihan itse, syyllinen, häpeäpilkku. Mun pitäisi vain kadota, antaa maan nielaista, ettei kellekään enää olisi musta taakkaa. Olisin varmana voinut olla parempi, tehnyt enemmän, ehkä silloin olisin vielä saanut olla. Anteeksi, pyydän anteeksi, kyselen, intän, maanittelen ja väännän mitä olen taas tehnyt. Lopettaisinpa sen anteekspyytelyn, vaikka mun koko olemassaoloa pitäisi pyytää anteeksi joltain suuremmalta voimalta. Ettäs kehtaan, häiritsen tolla lailla vielä enemmän, teen itsestäni vielä vihatumman. Vitun vetkuttelia, itsekeskeinen marttyyri ja riidanhaastaja. Parennan asioita koska en pysty päästämään irti. En halua päästää irti. Läski, paska, huora. Kuole. Läimi kasvojas, hakkaa käsivarsias, viillä ohuita naruja käsivartees. Laita herrajumala nyt laastari, vitun huomionkerääjä. Tätä ei tapahtuisi jos olisin laihempi. Paska voi olla, mutta laihuus nostaa sen yläpuolelle. Jos vain olisin laihempi mua vois rakastaa. Ehkä silloin saisin anteeksi, mut otettais takaisin. Mua ei jätettäis.  Mun täytyy laihtua.


Oh, syömishäiriöpolilla sain sitten syyskuulle hokoajan. Mitähän ajatuksia tää mussa laukasi, kun hoitaja sanoi että jutellaan mun hoidon päättämisestä, siirrosta jonneki helvetinvantaan perus psykapolille. ^__^ Miten yritys puolittaa elopainoani ei ole tuntunut vuosiin näin houkuttelevalta.. Vittu nyt ahdistaa.

Tuesday, July 03, 2012

Kaalilaatikkoa jaloilla

Aloitin tämän jutun kirjoittamisen, kun olin ollut hoitajan kanssa lounaalla "jonkun peruutuskäynnillä". Sainkin jälkikäteen tietää että vuoroni on nyt aloitettu - ei tarttenu oottaa puolta vuotta! Niitä paria satunnaiskertaa aiemmin ei (onneksi) hoitajan mielestä lasketa, joten aloitin 5 kertaa mahd. tiiviisti, jonka jälkeen hoitoryhmäni kanssa sovitaan jatkosta. Ai sovitaan.. ai koska nekin mua näkisi.. Lääkärini on ollut vapaalla, jonka jälkeen varauskirja on ollut niin täys ettei minulle olla edes sovittu aikaa. "Ei kannata". Kohta sairaanhoitajani menee myös lomalle, samoin lekurini, joten hoko-aika on joskus syksyllä sitten..

Jollen ole maininnut, niin jalkautuvaa ehdotettiin jo joskus.. viime vuoden puolella? Kieltäydyin ehdottomasti ajatuksen hoitajan tulosta kotiini. En näe älyllistä syytä edes selittää jotain näin absoluuttisen itsestään selvää. Maa ei kierrä Kuuta, mun kotiini ei tulla. Privaatille alueelleni, jossa minusta näkyy kaikki läpi. Salaisuuteni, ajatukseni, elintapani, sielunmaailmani, kaikki rivosti ilkoisillaan kuin kumimuruset pöytäni alla tai pyykkivuoreni kuivaustelineellä. Keväällä meni kuitenkin niin paskasti, että ei ollut enää hävittävää. Pari rohkaisua päivikseltä, ja annoin periksi. Sitten jonottelua.

Unicafe oli ihan OK paikka aloittaa, ja sanon "OK" ristiriitaisista fiiliksistä huolimatta, sillä olen nyt yli tunnin tuskailun jälkeen kyllästynyt keksimään parempaa ilmausta. Kesällä on vähemmän porukkaa, pääruoka tulee annosteltuna jolloin pöydässä voi rauhassa vääntää kättä paljonko tulee syödä. Haasteen kannalta siellä on niitä vaikeita juttuja, joihin en normaalisti koskisi: normaali lämmin ruoka, perusleipä, näkyvää rasvaa, juotava maitotuote. Potilaan täytyy huolehtia vain omista eväistään, hoitaja syö seurana makunsa mukaan samaa tai noutosalaatin, täytetyn leivän, tms. En ole pahemmin kytännyt, keskittymiseni menee niin omaan MM-suoritukseeni. Sovimme mitä otan vähän etukäteen, ja hoitaja hengailee vaivihkaa jonossa, katsoen että kaikki tarvittava tulee. Ketään ei huomaa tai kiinnosta miksi ja miksi avecini on.

Toisella kerralla Unicafessa pokkani piti vielä soijamaitoa ja kikhernelevitteitä noukkiessa, mutta keittäjä-sedän ladatessa lapiolla kaalilaatikkoa lautaselle (huomatkaa 3x L) ahdistus iski pesismailalla jonnekin rintalastan alle. Sanoessani lapio, tarkoitan samannäköistä vempelettä, jolla Mäkkärissä sullotaan ranskalaisia pussiin. "Otatko puolukkahilloa?", ja jäätyneenä kuulin itseni vastaavan sairaanhoitajan silmän alla jotain myöntyvää. Toinen ämpärin kokoinen kauha, splöts, laavaa tulivuoren päälle. Unicafeuniformuinen kassatäti kysyi henkkareita, koska en omista virallista opiskelijakorttia, ja olin varma joutuneeni poliisin piilokameraan. Vihdoin vankilan ruokalan pöydässä, pari sanaa small talkia ja uskalsin ruveta itkemään. ;--)

Myöhemmin lisää.. Edessä on vielä ne kauheimmat sopimani haasteet, eli välipalaleivonnainen ja ravintolakäynti. Wish me luck!