Monday, July 09, 2012

Anteeksipyyntöjen paradoksi

"Älä aina pyydä anteeks!"

Joskus ajattelen olevani niin paska ihminen, loukkaava, itsekäs ja toisia huomioon ottamaton. Antaisin mitä vain jos pystyisin kierimään tarpeeksi lattialla, rukoilemaan ja anelemaan anteeksipyyntöjä, jotten koskaan antaisi toisen tuntea itseään väärinymmärretyksi tai satuttaisi tätä. Tähän väliin löisin ja ruoskisin itseäni etten kuulostaisi tekopyhältä mulkulta, koska kirjoitan kuitenkin aika älyvapaan suoraan mitä ajattelen, eikä se todellakaan tule ulos aina parhain päin.

My point is, anteeksipyyntö ei aina ole lainkaan niin rasittavaa itselle kuin toisille. Tai tähän hypoteesiin olen päätynyt, kun eksyn taas ylianalysoimaan tekemisiäni. Oletan anteeksi pyytäessä että olen kohteliais, pienennän sitä aikaansaamaani pahaa, mutta tosiasiassa entä jos joku loukkaantuu jatkuvasta anelustani? Aivan varmasti jatkuva yhden sanan toistelu väsyttää, mutta entä ajatus mitä itsetuntoni sanoisi jos joku käyttäytyisi samalla lailla mua kohtaan? "Vitsit, olen ton mielestä lyhytnäköinen, pikkumainen nilkki, jota tarttee jatkuvasti lepytellä, etten vedä lippoja ja ala syöksemään tulta ja tulikiveä. Noinko vähän muhun luotetaan, että ottaisin itseeni kaikista läheisteni teoista ja tulkkaisin lämpimikseni väärin toisten sanoja ja tekoja?"

Tähän samaan ympyrään törmään, kun mietin miten inhottava, ikävä ja epäluottavainen olen ottaessani kaikesta itseeni. Ihme ettei ystäväni ja poikakaverini ole pistäneet välejä poikki koska olen näin ja näin läski, sekä kuolletan kaiken lämmön ihmissuhteistani nylkemällä yksinäisyyttäni, torjutuksi, hylätyksi ja väärin ymmärretyksi tulemista siitä jos joku kiittää Feissarissa illanistujaisten viinistä ja seurasta, johon itse en ollut kutsuttu (tai vain mennyt). Nyt kun sanon näin niin ylitulkitsija minussa hakkaa siitäkin, että äskeisillä lauseilla voisin loukata, koska ei tietenkään kukaan ihana ihminen ympärilläni olisi niin julma, että noin vain jättäisi. Varsinkaan olemalla pinnallinen ja kyyläämällä vain painoani.

Miksi elämä on näin vaikeet?
Ymmärtääkö tätä kukaan?
Äh.

5 comments:

  1. "Ymmärtääkö tätä kukaan?"

    o/

    Pirun osuvasti kirjoitettu. Omalla kohdalla vieläpä niin, että mun suusta ei aina tule sitä anteeksipyyntöä, vaikka mieli tekisi, mutta senkin sanominen hävettää. Ja päässä pyörii koko ajan ylianalyysi toisen tylsistymisestä. Lopputulos: oon hiljaa ja kuvittelen, kuinka toinen nyt pitää mua itsekeskeisenä ja epäkiinnostuneena sen takia.

    Sit välillä yritän miettiä tuon ajatusketjun omalle kohdalleni. Mun ei ole tullut missään samanlaisessa tilanteessa mieleenikään ajatella, että joku anteeksi anellessaan pitää mua kiittämättömänä/ei luota muhun. Pikemminkin ajattelen, että se huomioi mun läsnäolon ja tunteet, mikä on pelkästään positiivista.

    ReplyDelete
  2. mä ymmärrän koska mä oon samanlainen.

    ReplyDelete
  3. Mä ymmärrän, koska a) osaat ilmaista asiasi ja b) tunnen kaltaisiasi ihmisiä. Periaatteessa tunnistan omienkin ajatusteni kulkevan joskus samaa rataa, mutta tiedän etten jaksaisi elää noin ja nykyään kuuntelen järkeäni jo ihan poikkeuksetta. Anteeksipyytelytaipumustakin voimakkaampana mulla on taipumus nousta puolustuskannalle ja väittää vastaan, että kyllä noi ajatukset hukkuu helposti perusluonteeni alle.

    ReplyDelete
  4. munki tekis vaan mieli anella muiden edessä, anteeksi että olen olemassa ja vieläpä tällaisena nyhverönä,
    pelkään kuitenkin marttyyrin roolia niin että harvemmin sitten uskallan todella pyytää anteeksi

    ReplyDelete
  5. Anteeksi, kiitän kommentista vasta nyt! (taas yksi hassu anteeksipyyntelyn esimerkki, siis mutta oikeesti pahoittelut!) Jäätelökommentti oli päiväni piriste. Selitin asiaa työkavereillenikin, jotka aina ihmettelevät kuinka kaikesta jäätelöstä huolimatta en ole satakoogee. (Vaivaantunutta pohdiskelua; mitä he tietävät?)

    Ymmärrän tätä tekstiä täysin. Ärsyttävän vainoharhaisesti säälittelen itseäni, kuinka säälittävän kuvan itsestäni annan. Kuinka jokaisella liioitellulla pahoittelulla toisin esiin sen pelon, että kohta muut jättävät. Ehkä tuonkin? Lopettaminen on ehkä yhtä vaikeaa kuin syömishäiriöstä erottautuminen. Haa! Nepä liittyvätkin toisiinsa.

    Tsemppihaleja, tupakastakin vierottautuessa pitää vain pysyä tiukkana.

    ReplyDelete

HUOM ole kiltti ja käytä jotain nimimerkkiä anonymous-sijasta, että eri vastaajat erottuisivat. Vastaan kommentteihin tähän samaan boksiin. :) Ethän kommentoi vain mainostaaksesi omaa saittiasi. Kiits. Nyt haluan kuulla jokaisen ajatuksesi, hyvät ja pahat. Avautuminen on sallittua, ellei jopa suotavaa ♥